Kaksi kuvakirjaa Sibeliuksesta: Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne

Katri Kirkkopelto (teksti ja kuvat): Soiva metsä
Sisältää cd:n, jolla Jean Sibeliuksen musiikkia:
Nazig Azezian, piano; Jussi Makkonen, sello.
Lasten Keskus 2015, 32 sivua.

Tuuli tarttuu kuusen pehmeisiin oksankärkiin ja kutittelee kasvojani. Voikukan siemenhahtuvat karkaavat ilmavirran mukana.
– Kuusen laulu, pappa sanoo ajatuksissaan. Äkkiä hän innostuu. 
– Kuuntele, satakieli laulaa e-mollissa!
Pappa kirjoittaa muistiin melodian pätkän ja laittaa paperin takaisin taskuunsa.

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. 
Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, 
kaarnan rapinaa käteni alla, 
heinien kahisevaa kuiskintaa.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tämän vuoden joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta. Merkkivuotta on juhlittu konsertein, taidenäyttelyin, musikaalein ja monin julkaisuin, joista esittelen tässä nyt kaksi lasten kuvakirjaa, Katri Kirkkopellon Soivan metsän sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Hämeenlinnan Jannen. Vaikka molemmat kuvakirjat nostavat esiin tiettyjä samoja säveltäjän elämän kohokohtia ja tärkeitä inspiraation lähteitä, on molemmissa oma näkökulmansa ja tyylinsä.

Soiva metsä kertoo säveltäjämestarista lapsen, pienen tyttärentyttären, näkökulmasta. Tyttö, kirjan kertoja, havainnoi Aino-mumminsa ja Janne-pappansa kotia Ainolaa ja sen puutarhaa sekä läheistä metsää kaikki aistit avoinna. Papan kirjastossa tuoksuu sikari, kuusen oksankärjet kutittelevat poskea,  kukat kuiskivat. Janne-pappa kysyy tytötä, kuuletko, kuinka metsä tuoksuu – hänelle maailma on aina ollut musiikkia, jopa räsymaton raidat.

Katri Kirkkopelto on yksi kuvittaja-kirjailijasuosikeistani, ja Soivan metsän sanoissa ja kuvissa Kirkkopellon herkkyys ja taito luoda tunnelmia tarkoin vedoin ja lempein värein pääsevät täysin oikeuksiinsa. Kirjan kuvat täyttävät usein koko aukeaman, mutta teksti on sijoitettu vaaleaan veteen, valkenevaan aamutaivaaseen tai hennonvihreälle pihanurmelle niin, että siitäkin saa hyvin selvää. Monet kuvista ovat rauhallisia tunnelmakuvia, mutta joissakin on myös sopivasti vauhtia, etenevän tarinan liikettä.

Jannen elämäntarinaa ja kasvua suureksi säveltäjäksi käydään läpi ennen muuta Ainon muistojen kautta. Mummi kertoo tyttärentyttärelleen häämatkasta, jolla soudettiin Pielisjärveä pitkin ja Aino jännitti, kumpi putoaa järveen, hän vai Jannen mukaan vaatima taffelipiano. Häämatkaviikon aikana satoi paljon, oli kuin vedenpintaan olisi putoillut pieaniä heliseviä nuotteja.

Soivaan metsään sisältyy cd, johon on tallennettu Jussi Makkosen (sello) ja Nazig Azezianin (piano) tulkinnat kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä, muun muassa Souvenir ja Finlandia. Osa kappaleista on äänitetty Jean & Aino Sibeliuksen kotimuseossa, Ainolassa. Soiva metsä on ihana, upea kokonaisuus kuvia, sanoja ja säveliä.

Haluan tehdä niin kuin pappa pienenä. 
Kaivan taskustani pienen tulitikkurasian. 
Kerään siihen kosteaa, pehmeää sammalta. 
Kun avaan sen yöllä, pääsen takaisin metsän tunnelmaan. 
Puhallan vähän lempeää tuulta mukaan. Että muistaisin senkin.


Tapani Bagge (teksti), Salla Savolainen (kuvat): Hämeenlinnan Janne
Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.
Tammi 2015, 41 sivua.

Kerran soitin ison kiven päällä, ja koko rinne oli orkesterina. Varikset olivat oboeita, harakat fagotteja, kalalokit klarinetteja, rastaat alttoviuluja, tiltaltit viuluja, kyyhkyset selloja, laulurastaat huiluja, lähitilan kukko konserttimestari, ja sika hoiti lyömäsoittimet. Minun piti pötkiä pakoon, kun alttoviulut alkoivat pommittaa.

Innostuin Kalevalan luontorunoista ja sävelsin Kullervon, Lemminkäisen, Pohjolan tyttären ja Tapiolan. Kun sävelsin Finlandiaa, ajattelin Aulangon harjun maisemia. Sammaleen avulla pääsin sinne koska tahansa.

Siinä missä Soiva metsä on herkkä ja runollinen kirja, on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne humoristinen, toden ja tarinan rajapinnalla taiteileva teos. Kertojana on säveltäjämestari itse, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan synnyinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Tekstin tyylilaji tulee ilmi heti kirjan ensi riveillä: Muistan hyvin syntymäni. Oli joulukuun kahdeksas 1865 ja pakkanen soi ilmassa. Lunta ei vieläkään tullut. Tuli poika. Vaikka kertoja-Janne on jo iäkäs mies, hän on säilyttänyt poikamaisen ilkikurisuutensa ja kertoilee lukijalle välillä aikamoisia kalajuttuja.

Tapani Baggen teksti ja Salla Savolaisen kuvitus käyvät saumattomasti yhteen. Molemmissa on huumoria ja lapsen näkökulmaa, mutta myös sellaisia tulokulmia, jotka aukeavat parhaiten (jo jonkin verran Sibeliuksen elämää ja Suomen historiaa) tuntevalle aikuislukijalle.

Kuitenkin Hämeenlinnan Jannessakin on myös vakavia sävyjä, ja pienet poikkeamat historiallisista faktoista tarinankertojan luoviin vapauksiin vain havainnoillistavat pienemmillekin lukijoille ja kuuntelijoille, että kaikkea ei pidä uskoa historiallisissa tai elämäkerrallisissa kirjoissa – vai pelastiko Janne poikasena tosiaan kuuluisan laulajan Pauline Luccan jättimäisen monnin vatsasta? Kaikenkaikkiaan kirja sopisi mielestäni hyvin opetusmateriaaliksi esimerkiksi alakouluun, niin eloisasti ja hauskasti se kuvaa 1800-luvun lasten elämää ja autonomian ajan Suomea. Tarinan rinnalla voi lukea infolaatikoista lisätietoa esimerkiksi aikakauden kaupunkielämästä, historian murroskohdista sekä tietysti erilaisista soittimista.

Vaikka musiikki on Jannen tarinassa luonnollisesti pääsosassa – oli kyse sitten Julia-tädin pianotunneista, koulun orkesterista tai kaupunginpuistossa linnuille ja muille eläimille pidetyistä viulukonserteista – pääsee Hämeenlinnan Jannen mukana kurkistamaan moniin muihinkin leikkeihin ja kiinnostaviin maisemiin Hämeen linnan muureilta rautatieasemalle ja Aulangon joutsenlammelle.

Aikuisena sävelsin Tuonelan joutsenen. Minä ja Aino-vaimoni elimme pitkään joutsenina Aulangon puistossa.

P.S. Hämeenlinna ja Sibelius tulevat vastaan myös Haruki Murakamin syksyllä 2014 suomeksi julkaistun Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin sivuilla.

Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) & Salla Savolainen (kuvat):
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Tammi 2013, 69 sivua.

Meidän kunnassa alkoivat tänään koulut (meidän esikoinen meni toiselle luokalle ja toinen lapsi aloitti esikoulun), ja kuin sen kunniaksi posti toi Tammelta pyytämäni arvostelukappaleen kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Heinähattu aloittaa kirjassa ekan luokan ja Vilttitossu on varmaankin noin viisivuotias. Heinähattu on reipas ja innokas koululainen, mutta Vilttitossua harmittaa, kun isosisko ei enää ehdi leikkimään läksyjen viedessä osansa iltapäivästä. Myös luokan iloksi suunniteltu onkiretki herättää Vilttitossussa kateutta, ja pian uusi kepponen on muotoitunut vilkkaan Vilttitossun mielessä.

Ensimmäinen Kattilakosken siskoksista kertova kirja, Heinähattu ja Vilttitossu, ilmestyi 1989, kun olin kuusivuotias, ja paitsi että luin/kuuntelin kirjoja lapsena, muistan katsoneeni myös Heinähatun ja Vilttitossun joulukalenteria vuonna 1993. Tuntuu huikealta, että Nopolan sisarusten kirjasarja on yhä voimissaan ja että saan lukea kirjoja nyt omille lapsilleni. Meidän lapsille on sarjasta luettu ainakin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen, ja tänään lainasimme kirjastosta kaksi sarjan ensimmäistä kirjaa.

Vuosi sitten sarja uudistui, kun kuvittajaksi Markus Majaluoman tilalle vaihtui Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen oli myös aiempia, lastenromaanin mittaisia Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja kuvakirjamaisempi. Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on taas hieman pidempi, vaikka kuvitus on Savolaisen tapaan runsasta ja värikylläistä. Tämä uusin kirja on siis mielestäni ehdottomasti lastenromaani, ei kuvakirja – joku sujuvasti lukeva kirjatoukka saattaa ahmaista kirjan yhdeltä istumalta, mutta kirjaa ääneen lukeva aikuinen ja perheen pienimmät kuuntelijat pitävät mielellään lukemisessa taukoja, ja kirja toimiikin varmasti hyvin esimerkiksi iltasatuna, luku kerraallaan.

Salla Savolaisen ihana kuvitus toimii tällä kertaa mielestäni vieläkin paremmin kuin Kalju-Koposessa (jonka suhteen tosin olen muistikuvien varassa, sillä kirja on palautettu kirjastoon). Eläväiset kuvat on aseteltu toimivasti tekstin lomaan, ja ilahduttavasti mukana on myös melko isoja kuvia. Savolainen osaa kuvata mainiosti vehreää pientaloidylliä – sekä sitä särmää, jota alueen persoonalliset asukkaat sinne tuovat.

Mitä kirjan tarinaan tulee, se etenee varsin tutun kaavan mukaan. Lukija saa kokea jännitystä, harmistusta, myötätuntoa ja riemua, ja ihanat Alibullenin neidit sekä poliisit Rillirousku ja Isonapa ovat luonnollisesti mukana menossa.

Turvallista ja iloista koulunalkua sekä (mahdollisimman) sopuisia sisarussuhteita kaikille!

Tove Appelgren ja Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja hirviöäiti (sekä asiaa Kirjallisuuden äidit -haasteesta)

Tove Appelgren (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Vesta-Linnea ja hirviöäiti
Vesta-Linnéa och monstermamman, suom. Tittamari Marttinen.
Tammi 2001.

Taikan ja Velman koosteet havahduttivat minut huomaamaan, että emännöimäni Kirjallisuuden äidit -haaste alkaa olla loppusuoralla. Haaste päättyy siis äitienpäivänä, 12. toukokuuta. Olin itse suunnitellut lukevani haasteeseen jos vaikka mitä, mutta monet aiheen kannalta kiinnostavat kirjat ovat yhä lukematta. Tavoite lukea vähintään kolme äitiysteemaista kirjaa vuoden aikana täyttyi kuitenkin helposti ja vähän ylittyikin. Lukemistani kirjoista lisää sitten haasteen päätöspostauksessa (jos olet osallistunut haasteeseen, niin muistathan käydä haasteen aloituspostauksessa ilmottautumassa mukaan arvontaan!). Nyt kuitenkin huomio postauksen varsinaiseen aiheeseen, Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen mainioon Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kuvakirjaan. Velma oli lukenut sen äitihaasteeseen, ja koska itsekin olin ajatellut blogata kirjasta ja ottanut kuvatkin sitä varten, niin tuumasta toimeen.

Vesta-Linnea -kirjat ovat sellaisia, joihin meidän lapset ovat itse tarttuneet kirjastossa, ja niitä onkin nyt luettu meillä useampia. Ihastuin kirjojen psykologiseen tarkkanäköisyyteen ja lapsilähtöisyyteen. Vesta-Linnea -kirjoissa käsitellään arkisen elämän vaikeita tilanteita herkästi ja ripauksella huumoria. Salla Savolaisen kuvitukset ovat lähes aina upeita, mutta erityisesti Vesta-Linnea -kirjojen tyyli miellyttää silmääni (sen sijaan vieroksun hieman esim. uusimmassa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa näkyvää tyyliä piirtää hahmoille kasvojen rajat ylittävät silmät). Yksi Savolaisen ehdottomista vahvuuksista on miljöiden kuvaaminen.

Vesta-Linnea ja hirviöäiti kertoo päivästä, jolloin asiat alkavat mennä pieleen heti aamusta, kun pitäisi pukea sukkahousut päälle. Sekä äiti että Vesta-Linnea "keräävät kiukkua" pitkin päivää, ja illemmalla sitten räjähtää. Seuraa kiukkua, itkua ja mökötystä, apatiaa ja katumusta, kunnes Vesta-Linnea ja äiti havahtuvat pyytämään anteeksi toisiltaan ja ilo voittaa jälleen.

Vesta-Linnean "hirviöäiti" on ihanan inhimillinen heikkouksineen, mutta kuitenkin rakastava ja hellä lapsilleen. Kirja sanoittaa hyvin sitä, kuinka jokaisella on joskus huono päivä, äidilläkin, mutta kaoottiseksikin yltyvästä tilanteesta pääsee yli, kun ottaa pienen aikalisän.