Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi 2013, 159 sivua.

– Kanna minut nukkumaan, Jean sanoo.
– Mutta äiti ja isä ovat kylässä vielä pitkään. Me voisimme valvoa.
– Nukuttaa, Jean sanoo ja lähtee kävelemään sisälle taloon. Jalat kantavat hyvin.

Menen perässä, Jean kapuaa heti sänkyyn, ei jaksa vaihtaa ylleen edes yöpukua. Kiipeän yläpetille ja kurkistan alas. Jeanilla on silmät kiinni.

– Pikkuveli. Joko nukut?
– Sano se vielä, Jean pyytää.
– Pikkuveli.

Eräänä talvisena päivänä Heidi saa pikkuveljen. Heidi saa riisua kaksivuotiaan Jean-veljen toppahaalarista, jonka sisään lapsi olisi halunnut kääriytyä takaisin. Vähitellen Jean kuitenkin tottuu uuteen kotiinsa, ja Heidin ja Jeanin välille syntyy tiivis side, sisarussuhde. Jean jaksaa kammata vaikka kuinka kauan Heidin pitkiä, kiharia hiuksia, ja vastapalvelukseksi Heidi nipistelee Jeania ihanan kutittavasti korvista. Toisinaan Jeanin jalat eivät tahdo kantaa, ja silloin Heidi hieroo niitä, kunnes tunto palaa. Aina välillä Heidi viettää aikaa vanhemman ystävättärensä Marjan kanssa ja Jean leikkii naapurin Raimon kanssa autoilla, mutta illalla isosisko peittelee taas pikkuveljen vuoteeseen. Toisinaan Jeanin Mami, ranskalainen rouva paksussa turkistakissaan, käy tervehtimässä poikaa, mutta äiti ja isä kuiskivat Mamin lähdettyä, että ehkä voisi tapahtua sellainen ihme, että me saisimme pitää hänet.

Riitta Jalosen romaani Todistaja Brigitin talossa oli koskettava lukukokemus. Kirjoitin kirjasta kaksi vuotta sitten blogiini näin:

"Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Voisin kuvata Jalosen uusinta romaania Kuka sinut omistaa lähes samoin sanoin. Uusin romaani ei ole samalla tavalla hieman salaperäinen kuin Brigitin talo, sillä nyt kipupisteet ovat varsin selvästi näkyvillä, mutta romaaneilla on myös paljon yhteistä. Nytkin Jalonen kirjoittaa tiiviisti, kertoen pienoisromaanin mitassa paitsi perheen suuresta, vaietusta menetyksestä myös Heidin hitaasti sairauteensa haipuvasta mummista ja Heidin kurkistuksista aikuisten maailmaan. Yhtenä kesänä Heidi jättää lapsuuden taakseen, monella tavalla.

Romaanissa ei mainita tapahtuma-aikaa, mutta ajankuva rakentuu muutamista yksityiskohdista: eletään aikaa, jolloin naisen hankkima ajokortti on erityisen kahvittelun aihe ja ullakkohuone saattaa olla vuokrattuna vähän höpsähtäneelle, ketjussa polttavalle Urholle. Romaanin kannalta merkityksellisintä on, että eletään aikaa, jolloin lasten sijaishuollon käytännöt eivät olleet vielä vakiintuneet, ja aikaa, jolloin ikävistä asioista ja tunteista ei juuri puhuttu.

Jalonen kuvaa taitavasti ja vähäeleisesti lapsen ja nuoren mielenliikkeitä: sitä, kuinka Heidi hahmottaa paikkansa perheessä ja suhteensa isään, äitiin, mummiin ja Jeaniin, ja sitä, kuinka aikuisten asiat saattavat herättää sekä kuvotusta että uteliaisuutta. Jalonen kuvaa sitä, miltä tuntuu kuin ystävyys loppuu. Se tekee kipeää, mutta vielä kipeämpää tekee se, kun sisaruus loppuu äkkiä hiljaisuuteen. Jalonen, joka on kokenut saman kuin Heidi, omistaa optimistisesti kirjan kadottamalleen veljelle: Philippe, kesä tulee aina takaisin.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Katja ja Marjatta.

Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian meri

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian meri
Tammi 2013, 37 sivua.

Kevät kuljettaa kesää mukanaan, Aatos sanoo Sofialle, joka on ehtinyt tulla vierelle.

Yhdessä he katsovat ylös koivun latvaa. Pian alkava kesä on jossakin siellä valmiina odottamassa. 

He kävelevät veden äärelle ja Aatos ottaa muovipussin ja kaataa kymmenet pienet kumikalat rantaveteen. Sofia vahtii kaloja siivilä kädessään ja on valmiina pelastamaan turvaan niitä, jotka lähtevät uimaan liian kauas.

Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit rakennettiin lumilyhtyjä, mutta Aatos ja Sofian meri vie koulun kevätjuhlatunnelmiin ja orastavan kesän vehreyteen. Kirjan nimessä mainittu meri on oikeastaan järvi, joka Aatoksen ja Sofian leikeissä, mielikuvituksessa ja unissa on kuin meri. Järven sulaminen keväällä mahdollistaa uudenlaiset leikit: voi heittää pussillisen kumikaloja veteen ja pelastaa siivilällä niitä, jotka meinaavat uida liian kauas. Kumikalat muodostavat delfiiniparven, ja Aatoksen silmissä Sofia on kuin merenneito.

Kuten aiemmissakin Aatos ja Sofia -kirjoissa, myös tässä uusimmassa tapahtumia tarkastellaan Aatoksen näkökulmasta. Aatos on nimensä mukaisesti pohtiva ja herkkä lapsi, jolla on rikas sisäinen maailma. Hän arvelee, että oma äiti on aina kesäkunnossa, koska hänen ei tarvitse käydä keväisin jumpassa kuten Sofian äidin. Hän on huolissaan järven roskaamisesta ja siitä, että joku pieni kala saattaa saada järveen viskatun pullon päähänsä. Aatos aistii kauneutta ympärillään, koivun vihreissä lehdissä, musiikissa ja ennen kaikkea Sofiassa. Seistessään yksin tyhjällä koulun pihalla Sofia on Aatoksen mielestä kuin kaunis puu, mutta topakka Sofia palauttaa Aatoksen todellisuuteen tokaisemalla: Mitä sinä tuijotat? On aika juosta yhdessä uusiin leikkeihin.

Yksi kirjan esiin nostamista ajatuksista on se, voiko tytön ja pojan ystävyys jatkua vielä kouluikäisenä. Aatoksen ja Sofian ystävyys ainakin voi, mutta ääneenlausumaton sääntö on, että koulun välitunneilla he puuhaavat omissa porukoissaan ja leikkivät yhdessä vasta koulun jälkeen. Onneksi alkaa kesäloma: edessä on monia aurinkoisia päiviä, joina lapset ja heidän mielikuvituksensa saavat temmeltää vapaasti.

Näyttämöllä on silkkikankainen vaalea tausta, joka aaltoilee samalla lailla kuin rauhaisa meri.

Kun laulu alkaa, Aatos on jo muualla, purjehtimassa kohti tuntematonta tutkimatonta maailmaa. Luokkakaverit katoavat ja opettajat katoavat. Odotus tulevista todistuksen numeroista katoaa.

Jäljelle jää vain Sofian laulu.



Soundrack:

Jäähyväiset

On laiva valmiina lähtöön

Joulukalenterin luukku 11: Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian sokeriletit

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sokeriletit
Tammi 2012, 38 sivua.

- Me olemme nyt kahdestaan lumisadepallon sisässä. Samanlaisessa kuin tässä. 

Aatos ottaa taskustaan piilotellen lasiseinäisen pallon, heiluttaa sitä Sofian silmien edessä. Yhdessä he katselevat, kuinka sankka lumisade varisee kuvun sisälle rakennettuun pienen pieneen metsämaisemaan.

Aatos ja Sofian sokeriletit on ystävyydestä ja erilaisuudesta kertova lumenhohtoinen kirja, jatkoa kesäiselle Aatos ja Sofia -kirjalle (Tammi 2010). Aatos on - nimensä mukaisesti - mietiskelevä, herkkä poika, jonka sydämeen järkevä ja reipas Sofia on löytänyt tiensä. Lapset tutustuvat toistensa ajatusmaailmaan ja elämänpiiriin. Vuoroin toinen rohkaisee toista, vuoroin toinen tarjoaa asioihin uuden näkökulman.

Aatos ja Sofia -kirjat kuvaavat paitsi kahta temperamentiltaan ja luonteenltaan erilaista lasta, myös kahta erilaista perhettä ja kotia. Aatos asuu omakotitalossa, jonka vintti on täynnä äidin kunnostettavakseen keräämiä vanhoja huonekaluja. Vanhemmat ovat muutenkin varsin rentoja ja maanläheisiä, Aatoksen isällä on ollut poikansa tavoin lapsena "ujot jalat". Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit Aatos käy ensi kertaa ystävänsä kotona ja tapaa Sofian äidin. Sofian koti on kuin huonekalukaupasta: "Voi olla, että lattiaan on piirretty merkit, joiden mukaan olohuoneen huonekalut on aseteltu ja liimattu paikalleen." Sofian äti Maria on kiinteistönvälittäjä, joka ei kerää vanhoja huonekaluja vaan mekkoja, pikkumustia.

Riitta Jalosen kerronta on suloisen hidastempoista, herkkävireistä ja kaunista. Kristiina Louhen kuvitusjälki hurmaa missä tahansa kirjassa, mutta Riitta Jalosen kanssa tehtyjen teosten (paitsi Aatokset ja Sofiat, myös lapsen surusta ja siitä toipumisesta kertova Tyttö-trilogia) kuvitukset ovat mielestäni aivan erityisen onnistuneita. Sokeriletit -kirjan kuvista voi aistia paitsi sinisävyisen pakkasen, myös lämpimien kotien ja tunteiden hehkun.

Louhen kuvien tunnelma on yhtä rauhallinen kuin Jalosen tekstin, mutta siinä on mukana myös ripaus huumoria. Lasten silmissä on iloinen pilke, kun he leikkivät lumisateessa ja kuvittelevat kylmällä vintillä, että kesällä leijonan virkaa hoitanut divaani onkin nyt jääkarhu.

Sofian tukka on muuttunut pakkasessa. Villamyssyn alta pilkottavat letit ovat kuortuneet hengityshuurussa valkoisiksi. Pakkasta on 14 astetta.

Keväällä Aatoksen ja Sofian tarina saa jatkoa, kun huhtikuussa ilmestyy Aatos ja Sofian meri.

Kurkkaa myös Lastenkirjahylly-blogin arvio kirjasta.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

- Minä kerron ensin itsestäni jotakin ja sitten kerrot sinä, ja samalla me juomme teetä. Odota täällä kaikessa rauhassa, minä tulen pian takaisin.
Vuokraemäntä alkoi nopeasti tuntua Iiriksestä tutulta. Matkan jälkeen oli hyvä olla paikassa, jossa toinen otti ohjat käsiinsä, sanoi mitä piti tehdä: olla vain ja levätä. Keittiöstä kuului kolinaa, jääkaapin ovi avattiin ja suljettiin, pian paahtoleipien tuoksu levisi olohuoneeseen ja Iiris nielaisi nälästä.


Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin:

-Nuori ihminen on tikkuja täynnä. Vasta iän myötä ihminen vetää tikkuja itsestään ulos, ja se sattuu, mutta jos niitä ei poisteta, ne tulehtuvat ihmisen sisään ja jäävät ihon alle koteloitumaan. Kun vetää tikut pois silloin kun ne työntyvät ihon alta esille, ne tulevat helpoimmin. Tikut voi sitten polttaa pois pelkäksi tuhkaksi. 


Yllä olevan sitaatin lausuu Jalosen romaanissa irlantilaisen pikkukylän katolinen pappi, Isä O'Connor, joka käy joka sunnuntai teellä Brigitin luona, on käynyt jo vuosien ajan. Yhtä kauan Brigit, miehensä jo varhain onnettomuudessa menettänyt keski-ikäinen leski, on pitänyt asunnossaan vuokralaista. Kun 25-vuotias suomalaistyttö Iiris saapuu vuodeksi Irlantiin kirjoittamaan ja valokuvaamaan kotimaansa aikakauslehtiin, Brigit esittää erikoisen pyynnön: Iiriksen pitäisi olla kotona joka sunnuntai Isä O'Connorin vierailun ajan ja juoda Brigitin ja papin kanssa teetä. Jo ensi hetkestä Iiris aavistaa, että papin ja Brigitin välillä on enemmän kuin mitä tyynen kohtelias pinta antaa ymmärtää. Iiriksellä on myös omat haavansa, vanhempiensa kuolema ja jokin, jolle ei löydy sanoja ja se, että hänellä on monta eri käsialaa. 

Clogherny Church/Geograph.org.ie.

Kirjassa kuvataan pyhää, mutta pyhyyttä ei samasteta katoliseen kirkkoon eikä mihinkään muuhunkaan istituutioon, vaan se on jotain, minkä ihminen voi kohdata sisimmässään tai ympäristössään, yksin tai toisen ihmisen vierellä. 

Rehevien puitten ja pensaitten hiljaisuudessa Iiris kuvitteli kuulevansa kaukaa kaupungin toiselta laidalta toisiinsa sekoittuneiden äänien huminaa: Phoenix-puistossa laulavan kuoron ja paavia odottavan yleisön äänet. Hän ei tahtonut metelin ja hiljaisuuden keskelle. Niin hän oli jo päättänyt. Hän muistaisi paavin vierailupäivästä Pyhän Annen puiston läpi virtaavan pienen hiljaisen joen ja puiston lähellä virtaavan meren. 

"Ihminen tarvitsee vuoria, joille voi kiivetä, sillä ihminen tarvitsee uupumusta, pappi oli puolestaan sanonut kun he olivat etukäteen puhuneet pyhiinvaelluksesta: - Äärirajoille asti yrittäminen rikkoo ihmisestä jotakin joka on hyvä rikkoa." Kuvassa Crough Patrick, pyhiinvaeltajien vuori Irlannissa/Geograph.org.ie.

Todistaja Brigitin talossa sisältää kolme jaksoa, joista ensimmäinen on nimetty Brigitin ja Isä O'Connorin mukaan ja toinen Iiriksen mukaan, kolmas on nimeltään Pyhiinvaellus. Teoksen ensimmäinen osa sijoittuu kokonaan Irlantiin, toisessa osassa on siirrytty ajassa kaksitoista vuotta eteenpäin. Palattuaan Irlannista Suomeen Iiris on mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ivailee Iiriksen ja Brigitin kirjeenvaihtoa, vaistonnut että mies vielä lähtee koska heillä oli liian hiljaista, saanut Isä O'Connorilta viestin Brigitin kuolemasta ja päättänyt hävittää kaikki muistot menneestä - kirjassa kipua kuvataan usein henkilön haluna rikkoa rakkaita esineitä tai kasveja ja poistaa ne ympäriltään. Pyhiinvaellus-jakso sulkee kehän, kun Iiris matkustaa jälleen Irlantiin, vuosien jälkeen. Sillä kuten Isä O'Connor on ennustanut, kämmenenkokoinen pala hänestä on jäänyt tuolle vihreälle saarelle.

Myös minä uskon palaavani Jalosen kuvaamaan Irlantiin vielä joskus.

Ihanaa sunnuntai-iltaa!

Kuva Flickr.

Kirjainten virran Hanna on kirjoittanut Riitta Jalosen romaanista Kuvittele itsellesi mies,  Lainatäti Hyvää yötä Irma Noorasta ja Anna Elina on maininnut Todistajan Brigitin  talossa 100 naisten kirjoittamaa kirjaa -listallaan.

Liitän Jalosen kirjan osaksi Totally British -haastetta, Éirinn go Brách! -alakategoriaan.