Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjakuiskaaja, Kulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kirjan tyylikäs ulkoasu on Timo Mänttärin käsialaa.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena 2016, 260 sivua.

Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut.

Jukka Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan. Laajarinne kirjoittaa muun muassa siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäristömme, miten identiteettimme rakentuu osin niiden paikkojen kautta, joissa olemme asuneet ja miten arkkitehtuuri ja mainosjulisteet ovat köyhtyneet yksityiskohdiltaan sitä mukaa, kun ihmisten liikkumisnopeus on kasvanut modernien kulkuvälineiden myötä.

Esseissä tutustutaan myös Kruunovuoren hylättyyn huvila-alueeseen,  tavarataloahdistukseen sekä muumitalon arkkitehtuuriin, joka saa muotokielensä kaakeliuunista. Tiloissa herättää miettimään tiloihin liittyviä valtarakenteita, mutta ennen kaikkea aistimaan sekä tuttuja ja vieraita ympäristöjä entistä valppaammin.

Tiloista toisaalla: Suketus kirjoitti kirjasta niin hyvin, että päätin oitis lukea sen.

"Luultavasti juuri silmien avaamiseksi matkailemme. Meidän on toisinaan aiheellista poiketa tutuilta poluiltamme, sillä vieraassa ympäristöissä näemme enemmän, tiedostamme enemmän ja elämme enemmän."

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia
Kirjapaja 2014, 171 sivua.

Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen. Että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Hannu-Pekka Björkman osaa kirjoittaa niin, että sielu tulee ravituksi, että tekee mieli poimia ajatusten helmiä muistiin, viipyillä lauseissa. Björkman saa marraskuunkin kuulostamaan kauniilta: "Villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät." Hänen tavassaan kirjoittaa on jotakin kauniin melankolista. Näyttelijä-kirjailijan uusin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilistä näyttää kirjoittajastaan myös humoristisen puolen. Osa kirjan teksteistä oli minulle tuttuja Eeva-lehden kolumneista. Se ei haitannut, sillä Björkmanin tekstit kestävät kyllä useamman lukukerran, mutta on hämmentävää, että asiasta ei ole mainittu sanallakaan sen enempää kirjan takakannessa, liepeissä kuin sisällysluettelossakaan.

Kenties juuri juttujen alkuperäisestä julkaisufoorumista johtuen Välähdyksiä peilissä on paljon keveämpi kokonaisuus kuin Björkmanin muutama vuosi sitten julkaisema Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. Siinä missä Kadonneet askeleet on varsin vakavasävyinen, vanhoihin ja ikuisiin asioihin keskittyvä kirja, on monissa Välähdyksien teksteissä huumoria ja ajankohtaisuutta. Kokonaisuuskin on tässä uutuuskirjassa löyhempi; vaikka tekstit on jaettu kolmeen osioon, ei ainakaan minulle kirkastunut, että miksi juuri näin, mikä saman osion tekstejä yhdistää. No, ensimmäisessä osassa puhutaan ehkä vähän korkealentoisemmista ja vakavammista aiheista - näyttelemisestä, koti-ikävästä, maailman vesivarannoista - kuin toisessa, jossa tekstit ankkuroituvat enemmän konkreettiseen arkeen ja huumoria on enemmän? Ja kolmannessa osassa sitten taas vakavampaa, pohdiskelevampaa ja melankolisempaa, kirjoituksia syksystä, ajan kulumisesta ja ortodoksisesta uskosta.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa kokonaisuutena enkä olisi pitänyt välttämättömänä saada kaikkia sen sisältämiä tekstejä kansien väliin, sisältää Välähdyksiä peilissä myös pakahduttavan hienoja tekstejä, juuri niitä, jotka tekisi mieli siteerata tähän alusta loppuun ja joihin tulen varmasti vielä palaamaan. Björkman ammentaa niin lapsuutensa lakeuksilta kuin keskieurooppalaisten kulttuurikaupunkien historiaa henkiviltä kaduilta. Hän kirjoittaa herkkyydellä ja viisaudella, epäröivällä mielellä ja lujassa uskossa. Björkman maalaa lukijan ympärille tunnelmia, joihin haluaa jäädä.

Harvoin pystyy ihmisriepu olemaan sovussa itsensä kanssa. Alati kiusaavat häntä ajatusten tyngät. Joskus sentään käsi herpoaa toimestaan ja kummallinen rauha valtaa ihmisen olemuksen. Niin käy usein kesän keskellä. Lapsuuskodin portailla kesäyönä tai tai pihakeinussa aaamuauringon viistossa valossa. Ihminen uppoaa menneisiin kesiin, näkee pitkän vääjäämättömän tapahtumain ketjun, mutta katselee sitä levollisin mielin.

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Amerikkalainen alkuteksti "Walking" ilmestyi
The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa.
(Teoksen on aiemmin julkaissut suomeksi
kustannusosakeyhtiö Jack-in-the-Box 1997)
Basam Books 2013, 77 sivua.

Voin vaivatta kävellä kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä tai kuinka monta mailia tahansa. Aloitan kotioveltani kulkematta yhdenkään talon ohi, ylittämättä tietä muualla kuin siellä missä kettu ja minkki sen tekevät: ensin joen sitten puron reunaa, minkä jälkeen tulevat niitty ja metsänlaita.

Henry David Thoreaun (1817–1882) klassikon aseman saavuttanut Elämää metsässä ja vähän tuntemattomammaksi jäänyt Vaellus vuorelle ja muita esseitä ovat nautittavaa luettavaa, jonka parissa voi rentoutua ja rauhoittua, pohdiskella ja inspiroitua. Samalla tavoin toimii tämä lyhyempi teos, Kävelemisen taito, essee joka on ilmestynyt alunperin pian Thoreaun kuoleman jälkeen amerikkalaisessa aikakausijulkaisussa. Nimensä mukaisesti Thoreau esittelee tässä esseessä lempipuuhaansa, kävelyä luonnossa ilman varsinaista päämäärää. Kuten tunnettua, kävellessä ajatuskin kulkee paremmin, ja Thoreau tulee kävelynsä lomassa kertoneeksi näkemyksiään niin Englannin kirjallisuudesta ("Se on oleellisesti kesyä ja kultivoitunutta kirjallisuutta" jonka "erämaa on viheriöivä metsä ja villi-ihminen joku Robin Hood") sekä siitä, millainen maaperä on sopiva "kasvualusta" runoilijoille ja filosofeille.

Thoreau samoilee Uuden Englannin Massachusettsissa, metsissä, vainioilla ja kukkuloilla. Hän ei kävele saadakseen liikuntaa, vaan etsiäkseen "elämän lähteitä", saadakseen ajatuksiinsa "tuulta ja aurinkoa". Samalla hän tarkkailee lintujen ja eläinten puuhia, vuodenaikojen vaihtelua ja satunnaisesti kohtaamiaan ihmisiä.

Henry David Thoreau ihannoi kaikkea villiä: villiä luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Luontofilosofi toivoisi aitauksiin suljetun nautakarjan ja itsensä sisätiloihin istumaan ja askaroimaan sitoneiden ihmisten nousevan kapinaan. Tilustensa rajoja tarkistava maanomistaja herättää Thoreaussa huvittunutta ylenkatsetta; itse hän kulkee mieluiten mailla, joita kukaan ei ole vielä kesyttänyt omakseen eikä juuri astele teitä pitkin vaan etsii omat reittinsä ja polkunsa metsistä. Järjestyneen yhteiskunnan, politiikan ja arkiset velvollisuudet filosofi jättää mielellään taakseen lähtiessään kävelylle pohtimaan alkuperäiskansojen viisasta luontosuhdetta. Kuitenkin Thoreaun katsantokanta on hyvin amerikkalainen ja hänen käsityksensä eri kansoista ja kulttuureista hyvin stereotyyppisiä. Yhdysvallat edustaa hänelle edistystä ja tulevaisuutta, Eurooppa menneistyyttä ja rappeutuneisuutta, vaikka Vanhan maailman mytologioista voikin ammentaa viisautta. Nämä käsitykset ulottuvat Thoreaun kävelytottumuksiin asti, hän kääntää aina selkänsä Euroopalle ja suuntaa sinne, minne kansatkin ovat hänen mukaansa aina vaeltaneet eli länteen:

Länteen lähden vapaaehtoisesti, mutta itään menen vain pakon edessä. [– –] Minun on kuljettava kohti Oregonia eikä Eurooppaa. Tätä tietä kansakunta liikkuu, ja voin sanoa että ihmiskunta etenee idästä länteen. Muutaman vuoden olemme olleet todistamassa kaakkoisen asuttamisen ilmiötä Australiassa; mutta tämä vaikuttaa meistä vääränsuuntaiselta liikkeeltä eikä australialaisten ensimmäisen sukupolven henkisestä ja fyysisestä luonteestä päätelleen ole vielä osoittautunut menestyksekkääksi kokeeksi.

Thoreau oli kuitenkin monessa suhteessa aikaansa edellä kannattaessaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustaessaan orjutta, joka hänen elinaikanaan rehotti etenkin Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Ympäristöajattelijana Thoreau on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin aikanaan: "Nykyään lähes kaikki inhimillinen edistys, sellaiseksi kutsuttu, kuten talojen rakentaminen ja metsän ja suurten puiden kaataminen pelkästään ruhjoo maiseman ja vie siltä kaiken alkuperäisen arvokkuuden." Thoreau ei kuitenkaan ole yhden tai edes kahden asian mies. Hän ei suinkaan vastusta kaikkia ihmisen aikaansaannoksia, vaan näkee kauneutta myös maisemaa elävöittävässä maalaistalossa ja nauttii esimerkiksi kirjallisuuden lukemisesta.

Todella hyvä kirja on jotain yhtä luonnollista, yhtä odottamattoman ja selittämättömän kaunista ja täydellistä kuin lännen preerioilta tai idän viidakoista löydetty villikukka. 

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Att berätta sig själv, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2013, 219 sivua.

Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Elämä sanoiksi on kirja omaelämäkerrallisesta, muistelevasta kirjoittamisesta. Se ei kuitenkaan ole kirjoitusopas – tai jos on, niin se on sitä hyvin mazzarellamaisella tyylillä: esseemäisesti, assosioivasti, luonnostelevasti ja suuntaa antavasti. Mazzarella ujuttaa tekstiinsä muutamia kirjoittajalle tärkeitä oivalluksia, kuten että ei kannata aloittaa alusta (sillä, hyvänen aika, mikä se alku oikeastaan on, kun mietitään ihmisen elämänkaarta), kannattaa mieluummin näyttää kuin sanoa ja kannattaa jättää kerrontaan aukkoja – juuri aukot tekevät tekstistä täydemmän. Elämäkerturin kannattaa myös muistaa, että vaikka kirjeet ja valokuvat ovat tärkeitä ja inspiroivia lähteitä, niitä kannattaa omassa tekstissä käyttää säästeliäästi.

Elämä sanoiksi houkuttelee lukijaa muistelemaan, etsimään omia "elämänsymboleitaan" ja käännekohtiaan, kuuntelemaan, mitä aiemmilla sukupolvilla on sanottavana. Kirja kannustaa löytämään merkityksiä, kiinnittämään huomiota arkisiin yksityiskohtiin, arvostamaan tunteita ja henkilökohtaista kokemusta. Hieman ironisoiden Mazzarella viittaa suomenruotsalaiseen muistelmaperinteeseen, jossa (yleensä vanhojen herrojen toimesta) käsitellään laveasti lapsuudenperhettä ja työuraa, mutta kuitataan itse perustettu perhe yhdellä tai kahdella lauseella.

Mazzarella käyttää esimerkkejä monista sellaisista omaelämäkerrallisista ja autofiktiivisistä teoksista, joita olen viime aikoina lukenut ja jotka ovat tulleet minulle tärkeiksi: Märta Tikkasen esikoisromaanista Yötäpäivää, joka syntyi kun puoliso Henrik Tikkanen sivuutti Märtan hänelle kirjoittamat kirjeet; Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta; Torgny Lindgrenin puolifiktiivisestä Muistissa-kirjasta. Mazzarella houkuttelee myös tarttumaan sellaisten kirjailijoiden tuotantoon, jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia tai joihin olen vasta tutustumassa: Tito Colliander, Benedict Zilliacus (jonka Kertomus kadonneesta saaresta -muistelmaa olen jo aloitellutkin), Henrik Tikkanen ja – itsestäänselvyys silloin kun puhutaan muistamisesta – Proust.

Kirjallisuudentutkijalle ominaisesti Mazzarella ammentaa paljon klassikoista – Dickensistä, Tolstoista, Fredrika Runebergista, mutta hän on kiinni myös nykypäivästä viitaten facebookiin, sähköpostiin ja blogeihin ihmisten muistojen tallentajina: "Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua."

Mazzarellan mielestä kirjoihin pitäisi merkitä tekstin tempo samaan tapaan kuin musiikkikappaleisiin ja kehottaa lukemaan omia tekstejään hitaasti, laittamaan välillä kirjan pois ja vaipumaan omiin ajatuksiin. Juuri näin luinkin Elämää sanoiksi, joka ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Ainoat todelliset asiat, mutta mazzarellamaisen ajatteluttava, ihana ja inspiroiva kirja kuitenkin.