Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013, 124 sivua.

He kävelivät, vaikka olihan Iida jo kylliksi kävellyt. Mutta Eliaksen kanssa se oli toista, käsi Eliaksen kädessä, se piti kevyesti kiinni hänen sormenpäistään. Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta. 

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on nimeä ja kantta myöten kaunein tänä keväänä lukemani kirja. Ihaninta on Nousiaisen kuulas, herkkä ja monivivahteinen kieli, ja tarina juuri ennen talvisotaa toisiinsa rakastuvista Iidasta ja Eliaksesta koskettaa syvästi. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot, joissa seurataan nuoren Viljamin ja vanhan Edlan (joka on Iidan sisko) sattumalta tapahtuvaa kohtaamista ja kummankin kuohuvia kipeitä salaisuuksia jäi minulle hieman etäisemmäksi, mutta sekin herkisti. Kirja on sivumäärältään melko lyhyt (joskin varsin tiivistä fonttia), mutta ei nopealukuinen, ainakaan minulle. Halusin nauttia taitavasta kerronnasta, latautuneista lauseista ja vähäeleisesti etenevästä tarinasta.

Nousiaisen tavasta kertoa tarinaa ja kuvata henkilöitään tuli minulle mieleen Ulla-Lena Lundbergin kerronta esimerkiksi romaanissaan Jää. Lundbergin kerronta on runsaampaa, eeppisempää ja humoristisempaa, mutta molemmat kirjailijat kuvaavat sivuhenkilöitäänkin elävästi ja rakkaudella. Näin Nousiainen kuvaa kyläkoulun opettajana vastikään aloittaneen Iidan oppilaita:

Päivät seurasivat toisiaan ja oppilaat nousivat pulpettiensa viereen seisomaan aamu aamun jälkeen. Ja vähitellen ne alkoivat erottua toisistaan samalla tavalla kuin sumusta alkaa erottua maiseman piirteitä, äyräitä ja töyräitä, jotkut selkeämmin kuin toiset. Köyhän talon pienikokoinen Reino, joka sai kenkäavustusta ja änkytti. Kuuliainen Sinikka, jolla oli niin pitkä letti että se täytyi nostaa takapuolen alta tuolin selkänojan yli. Ja Aarne, joka oli niin kaunis että tulisi sen vuoksi saamaan elämässään anteeksi yhtä ja toista. Aarne silmät olivat viattomat ja kirkkaat kuin vuorilampi. Mutta arestia Aarne hankki itselleen melkein heti. 

Myös nuoren Iidan tunteet hänen etsiessään omaa tietään ja rakastuessaan kuin silmänräpäyksessä "mieheen sillalla" on kuvattu todella herkästi, niin että lukija voi haistaa juhannusyön tuoksut ja kuulla salassa vuodatetut kyyneleet. Jokaisen kohtauksen jännite säilyy ja paljon jää kokonaan kertomatta, tarinan aukkoja voi kukin arvailla mielessään.

Ainoa asia, mikä minua hieman häiritsi, oli kirjan loppupuolella ilmi tullut juonenkäänne, joka tuntui turhan melodramaattiselta. Salaisuus Edlan taustalla on yksittäinen teko kaukana menneisyydessä, joka toki liittää hänet yhteen Iidan ja Eliaksen tarinaan, mutta hieman päälleliimatusti. Mikään tyylirikko tämä käänne tarinassa ei kuitenkaan ole, sillä Kirkkaat päivä ja ilta -romaani on hyvällä tavalla vanhanaikainen tarina suurista tunteista ja kohtalon käänteistä, joihin sota-aika tuo omat, repivät kulmansa. Ja vaikka tarina on klassinen, se on kerrottu tuoreesti ja taidokkaasti, niin, että lukija jää miettimään, miten aika kiertyy ja mistä tämä kaikki, mennyt ja tuleva.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Sara ja Annika K.