Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Alkuteos Flickan som blev fel.
Suom. Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa.
Gummerus 2011. 305 sivua.
Omaelämäkerrallinen romaani.


Hän tuntee olonsa tytöksi, joksikin tytöksi, mutta ei tyttäreksi. Hänellä on kalpea aavistus tai hermostuttava tunne siitä, että tuntuu aivan toisenlaiselta olla oikea tytär, rakastettu tytär, eikä pelkkä tyttö. Toisinaan hänestä tuntuu uskomattomalta, että hän on Mehiläiskuningattaren tytär. Hän uskoo kyllä tietävänsä, että hän on isän tyttö - mutta tytär-sanan kohdalla hänet täyttää toisinaan epäilys.


Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani ei ole ainoastaan koskettava, vaan myös satuttava lukukokemus. Varhaislapsuutta, sumuista aikaa, määrittelee eräänlainen värähtely: se liittyy yksinäisyyteen ja suruun, menetykseen, kenties myös hylätyksi tulemiseen ja kaipaukseen. Pienen Karin-tytön suurin suru on etäinen äiti, tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Brigitte Ehrnrooth, joka haikailee nuoruutensa loistoa ja hovielämää. Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin vaimona ja kolmen lapsen äitinä suomalaisella maaseudulla hän pitää yhä kiinni erityisasemastaan. Hän on Mehiläiskuningatar, joka nukkuu ja makoilee sängyssään pitkään sen jälkeen, kun muu talonväki on jo noussut päivän askareisiin. Vanhin tytär saa usein kunnian tarjoilla puuron äidin sänkyyn, asetella lautasen jonnekin pölyisten sanomalehtien ja makeisrasioiden välimaastoon. Kun äiti on jalkeilla, hän lukee entisen kotimaansa sanomalehtiä ja syö ranskanleipää. Lapsilla ei ole silloin lupa istua saman pöydän ääreen, mutta äidin selän takaa saa kurkkia lehteä ja hyvällä onnella leivästäkin saa pienen maistiaisen.


Teoksessaan Isäni oli sotilas (Gummerus 2009) Karin Ehrnrooth kertoi isästään, vuonna 2004 kuolleesta kansallisesta ikonista Adolf Ehrnroothista. Vinoon varttuneesa tytössä kuvataan ennen muuta äiti-tytär -suhdetta, mutta valotetaan myös isän roolia perhedraamassa: Teki kipeää tulla jatkuvasti nuhdelluksi, mutta kaikkein inhottavinta oli nähdä, kuinka isä puuttui minun ja äidin väliseen riitaan. Minä sain aina olla "se toinen", vihollinen, jota vastaan isän kenties oli taisteltava. Vihollinen oli niin syvällä hänessä, että siitä oli tullut osa häntä. Kun hän tunsi adrenaliinipiikin, höyryveturi käynnistyi eikä sitä saanut pysähtymään.

Yksi Karinin tarinan punainen lanka on rakkaus valkoiseen taloon meren rannalla, Solgårdeniin, joka isän kuoltua menee ilman perusteluja Karinin veljelle. Karin aavistaa meneyksen ennalta ja valokuvaa taloa ja puutarhaa eri vuodenaikoina ja eri tunnelmissa.


En koskaan kertonut kenellekään, kuinka paljon rakastin meren äärellä olevaa kotia, koska olin oppinut kätkemään todellisen rakkauteni. En paljastanut, kuinka se täysin fyysisellä tasolla oli osa minua. Kuinka minä olin kasvanut yhteen sen kanssa, ja kuinka metsän oksisto oli olemassa sisälläni. Kuinka minun omat verisuoneni edelleen kurottuivat syvälle, syvälle maahan. 


Lapsuudenkodin menetys saa Karinin myös ymmärtämään paremmin äitiään, joka kaipaa tanskalaiseen linnaan, jota ympäröivät vallihauta, jossa oli vihreänsameaa vettä, sekä ikivanhat, vehreät puut. Mutta täytyykö taakka tosiaan aina siirtää seuraavalle sukupolvelle?

Karin Ehrnroothin kieli ja kerronta on todella kaunista, ilmaisuvoimaista ja herkkää. Kirjailijan ja Riie Heikkilän yhteistyössä on myös syntynyt onnistunut suomennos. Tällaista kirjaa, joka on paitsi hyvin kirjoitettu myös kirjoittajansa omakohtaisiin, kipeisiin kokemuksiin perustuva, on vaikea varsinaisesti arvioida. Siksi tyydyn siteeraamaan tavallista enemmän; Ehrnrooth sanoo kaiken niin taitavasti. Teoksen genreä voi toki pohtia: onko tämä tosiaan omaelämäkerrallinen romaani vai pikemminkin kaunokirjallinen omaelämäkerta? Onko "oikeakaan" elämäkerta lopulta yhtään vähemmän fiktiivinen teos kuin romaani? Monet Vinoon varttuneen tytön luvuista ovat kuin lyhyitä novelleja tai niiden aihioita - toivottavasti Ehrnrooth kirjoittaa vielä lisää proosaa, sellaistakin, jonka ei tarvitse miettiä omaa objektiivisuuttaan suhteessa oikeasti eläneisiin tai eläviin henkilöihin.


Surusta ja kivusta huolimatta Vinoon varttunut tyttö ei ole synkkä kirja. Siinä on paljon saaressa vietettyjen kesäpäivien valoa, mielikuvituksen suomaa lohtua, oman tien löytämisen riemua. Karin Ehrnrooth asuu nykyään Hampurissa, hänellä on poika ja hän työskentelee valokuvaajana, piirtäjänä ja korutaiteilijana. 

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistusta siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneetkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten. Ja poikaani varten. Toivottavastu olen sitä; oikeanlainen itseäni varten. 


P.S. Kirjan tematiikasta ja tunnelmista tuli mieleen Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä.