Kirsi Keravuori: Saaristolaisia

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä
SKS 2017, 322 sivua.

"Valkeaa laivaa ei ole", kuului "Lasnamäen valkean laivan" alistunut loppurepliikki. Aino käytti tätä lausetta sittemmin sekä päiväkirjassaan että kirjeissään kielikuvana, jolla kuvasi omaa kokemustaan taiteellisen luomiskyvyn tai yleisemmin elämänhalun laantumisesta. Hänen valkea laivansa purjehti inspiraation ja mielikuvituksen aalloilla.

Kirjailija Aino Kallas on tutkijoille ja elämänkertureille kiitollinen kohdehenkilö: Kallas eli pitkän, vaiheikkaan ja kansainvälisen elämän ja julkaisi laajan tuotannon, johon kuului sekä kaunokirjallisuutta että toimitettuja päiväkirjoja. Myös runsasta kirjeenvaihtoa on julkaistu, muun musssa tuoreen Kallas-elämäkerran kirjoittajan Silja Vuorikuru toimittamassa Elämisen taiteesta -kokoelmassa, joka on koottu Aino Kallaksen ja Aino-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdosta.

Kallaksesta on julkaistu myös useampia väitöstutkimuksia, tuoreimpina Vuorikurun Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuutta tutkiva Kauneudentemppelin ovella, Kukku Melkkaan Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja. Maarit Leskelä-Kärjen Kirjoittaen maailmassa – Krohnin sisarten kirjallinen elämä on minulle monin tavoin tärkeä kirja. Leskelä-Kärki tarkastelee Aino Kallasta suhteessa sisariinsa Helmi Krohniin ja Aune Krohniin: miten siskokset jäsensivät maailmaa ja identiteettiään kirjoittamisen ja keskinäisen suhteensa kautta.

Hieman yllättäen Kallaksesta ei ole kuitenkaan aiemmin julkaistu elämäkertaa. Kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun Aino Kallas – Maailman sydämessä on yleistajuinen, mutta vankasti tutkimustietoon nojaava elämäkerta. Teoksen nimi viittaa muun muassa Aino Kallaksen Lontoon-vuosiin diplomaattipuoliso Oskar Kallaksen rinnalla sekä jo kirjailijan elinaikana virinneeseen kansainväliseen mielenkiintoon tämän omintakeista tuotantoa ja persoonaakin kohtaan. Maailman sydämessä ja lukijoiden sydämissä Aino Kallas on edelleen.

Vuorikuru aloittaa elämäkerran yhdestä varhaisesta käännekohdasta Kallaksen elämässä: isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella elokuussa 1888 Ainon ollessa vasta kymmenvuotias. Muutenkin monet Kallaksen elämän suuret käänteet tapahtuivat elokuussa: oma syntymä, tulevan aviomiehen tapaaminen ja häät, tyttären syntymä ja saman tyttären hautaaminen nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vaikka olin Kallaksesta jo paljon lukenut, opin paljon uutta ja myös kuvaliitteiden kuvat olivat pääosin sellaisia, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Päästäpä lukemaan Aino Kallaksen Titanic-novelleja, päästäpä matkalle Viroon Kallaksen kotimuseoon tai Tarton lähellä sijaitsevaan Elvan hotelliin, jossa vironsuomalainen kirjailija usein kirjoitti! Kaiken kaikkiaan elämäkerta on raikas ja kaunis kerronnallista otetta ja ulkoasua myöten.

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema. 
Paikan kokeminen piirtämällä. 
SKS 2015, 174 sivua.

Kuusen piirrosten arjen maailmassa on 1950-luvun Suomen hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä pysähtyä katsomaan valon heijastuksia emalivadin reunalla ja yrittää kerta toisensa jälkeen tavoittaa sen hienovireisiä värisiirtymiä. Kuusen piirustukset alleviivaavat luvussa II esiin ottamiani John Bergerin ja David Hockneyn ajatusta siitä, että piirtäminen edellyttää aivan omanlaistaan hidasta aikakäsitystä.

Löysin Piirtäjän maiseman joskus viime syksynä, kun aloitin taidehistorian perusopinnot avoimessa yliopistossa ja aloin innostua piirtämisestä ensimmäistä kertaa vuosiin. Kirjan kirjoittaja Ville Lukkarinen on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa ja luonnehtii kirjan esipuheessa itseään harrastelijapiirtäjäksi. Piirtäjän maisema ei kuulu ainakaan Turun avoimessa perusopintojen tutkintovaatimuksiin; sen sijaan Lukkarisen metodologista Katseen rajat -kirjaa on tullut opintojen kuluessa selattua ahkerasti.

Piirtäjän maisemassa Lukkarinen avaa sitä intensiivistä kokemusta, minkä piirtäminen, ja erityisesti maiseman piirtäminen, synnyttää. Esimerkkeinä toimivat pääosin suomalaistaiteilijoiden mutta myös muutamien ulkomaisten taiteilijoiden piirrokset. Samalla Lukkarinen kirjoittaa myös kävelyn aatehistoriasta, muistoista, suomalaisesta säästä ja kulttuurimaisemista. Maiseman piirtämiselle on ominaista hetken tallentaminen, sillä myöhemmin maisema ei enää ole sama  – vähintään vuoden- tai vuorokaudenaika on eri, puut ja pensaat kasvavat, kukat lakastuvat, rakennukset rapistuvat tai uusia rakennetaan.

Viehätyin aivan erityisesti Helmi Kuusen (1913-2000) piirroksista ja koko piirtäjän elämäntavasta: Kuusi piirsi jatkuvasti, ja täyteen piirrettyjä luonnoslehtiöitä on säilynyt yli 300 kappaletta. Lukkarinen puhuu Kuusen kohdalla visuaalisesta päiväkirjasta: taiteilija tallensi omaa arkeaan ja ympäristöään aamiaispöydästä työhuoneeseen, ikkunanäkymästä pihakaivolle. Kuusen omakuvatkin kuvaavat taiteilijan osana ympäristöään.

Ihastuin tähän kirjaan niin, että uusin kirjastolainan niin monta kertaa kuin mahdollista, palautin – ja lainasin hetken päästä uudestaan, uusin ja palautin pakon edessä. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että kirja oli saatava omaksi, ja ostin Piirtäjän maiseman pari viikkoa sitten. Tällainen kirja ei tyhjene yhdellä tai useammallakaan lukemisella, vaan tulen palaamaan siihen yhä uudelleen. Jo pelkästään kuvat kauniista piirustuksista ovat lepoa sielulle.

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"

Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana

Itha O'Neill (toim.): Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana / Bakom gallergrinden
SKS 2014, 302 sivua.

Kiinnostuin Beda Stjernschantzista (1867-1910) luettuani Assyriologin postauksen taiteilijan näyttelystä ja siihen liittyvän kirjan Ristikkoportin takana julkaisusta. Amos Anderssonin taidemuseon näyttelyyn en valitettavasti ehtinyt, mutta tutustuminen Stjernschantzin tuotantoon todistaa jälleen kerran, kuinka monet lahjakkaat taiteilijat (niin kuvataiteissa kuin esimerkiksi kirjallisuudessa ja musiikissakin) painuvat ilman syytä unohduksiin. Onneksi on taidehistorioitsijoita sekä muita tutkijoita ja kirjoittajia, jotka nostavat unohtuneita helmiä esiin! Ristikkoportin takana on kaksikielinen, runsaasti kuvitettu taidekirja, jossa kymmenen eri kirjoittaa valottaa taiteilijan elämää ja tuotantoa eri kulmista.

Kirjan avausartikkelissa Itha O'Neill käy läpi Bedan taustaa ja elämänvaiheita sekä valottaa tämän taiteellisia tavoitteita. Beda kasvoi upseeri-isän kuoleman jälkeen köyhtyneessä perheessä, jossa arvostettiin musiikka ja koulutusta. 17-vuotiaana Beda siirtyi saksalaisesta tyttökoulusta Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa hän tutustui muun muassa Magnus Enckellin ja Ellen Thesleffiin. Myöhemmin Pariisissa Bada maalasi Thesleffin kanssa monia samoja harjoitustöitä lähes samasta kulmasta, sillä heidän istumapaikkansa ateljeessa olivat lähellä toisiaan - nämä töiden rinnastukset palauttivat mieleeni Riitta Konttisen keväällä ilmestyneen Taiteilijatoveruutta-teoksen, jossa niin ikään oli joitakin taiteilijaystävysten samasta mallista tai aiheesta maalattuja teoksia asetettu rinnakkain. Muutaman Piirustuskoulu-vuoden jälkeen Beda erosi koulusta usean opiskelutoverinsa tavoin tyytymättömänä vanhanaikaiseen opetussuunnitelmaan ja kehnoon opetukseen ja jatkoi opintojaan Gunnar Berndtsonin johdolla. Berndtsonin ateljeessa Beda tutustui Albert Edelfeltiin, joka taidot ja kansainvälisyys tekivät vaikutuksen. Vuonna 1891 Beda pääsi itsekin matkustamaan Pariisiin, yhtä matkaa muun muassa Dora Wahlroosin ja Pekka Halosen kanssa. 1800- ja 1900-lukujen taitteen suomalainen kulttuurielämä on osin siksi niin kiehtovaa, että kaikkialla voi nähdä verkostoja sekä ystävyys- ja vaikutussuhteita.

Beda Stjernschantz: Istuva tyttö 1982.

Beda Stjernschantz oli taiteilijana kunnianhimoinen, ja vaikka hän viihtyikin taiteilijaystäviensä seurassa, oli yksinäisyys välttämätöntä luovalle työskentelylle: "Kun ihan tosissaan työskentelee, eivät ainoastaan sormet ole työssä tuntikausia, vaan sitä miettii ja ajattelee lakkaamatta, ja jos silloin ote herpaantuu, voi kaikki, mikä äsken oli selkeää ja kypsää, tuhoutua. Pari viikkoa kului, etten juurikaan puhunut kenenkään ihmisen kanssa.", Beda kirjoitti kotiin Pariisista. Vaikka Beda oli onnellinen keskittyessään työhönsä, voi hänen monista töistään lukea myös ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tunteita. Esimerkiksi Ristikkoportin takana -teoksen kansikuvaksi päätynyt samanniminen maalaus jättää katsojan lukitun portin taakse, katsomaan ulkopuolisena kaukaisuudessa näkyvää valonlähdettä. Myöhemmin, kun Beda ei varojen puutteen vuoksi päässyt enää matkustamaan ulkomaille ja jäi taideyhteisön ulkopuolelle, nuo vieraantumisen tunnot voimistuivat.

Beda maalasi niin realistisia kuin symbolistisia maalauksia; ei perättäisinä kausina vaan rinnan ja lomittain. Puut ja tyylitellyt kukat olivat tyypillisiä aihelmia tai yksityiskohtia, ja toisaalta Beda Stjernschantz maalasi myös tehtaan lasipuhaltajia työssään. Taiteilijan tuotannon monipuolisuus käy ilmi Ristikkoportin artikkeleista, joissa syvennytään muun muassa Stjernschantzin yömaisemiin ja kasvitieteellisiin piirroksiin mutta valotetaan myös muita teemoja, kuten aavemaalauksiin ja teosten sukupuoliprobelmatiikkaan.

Beda Stjernschantzin vaikeuksien täyttämä ja murheellisesti päättynyt elämä saa minut surulliseksi, mutta samalla olen onnellinen kun saan kurkistaa tuohon yli sata vuotta sitten elettyyyn elämään, katsoa vanhoja valokuvia ja kirjeitä sekä ihailla upeita maalauksia ja piirroksia Ristikkoportin sivuilta.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas
SKS 2013, 248 sivua.

Sisäisen muumin löytäminen voi viedä aikaa. Pyri rehellisyyteen. Nauti kukista, puista ja merestä, jos myrskyää, lähde heti ulos. Tule kotiin haltioituneena löytämistäsi aarteista: puunoksat, pullot ja muovipussit – ties mitä tuuli ja meri tuovat. Kokeile myös juhlien järjestämistä, vaikka et tuntisi itseäsi muumiksi. Kutsu ensimmäisinä ne, jotka sinusta ovat yhtään muumimielisiä. Luokaa oma, vahva juhlaperinne ja avatkaa se sitten kaikelle kansalle, myös niille työkeskeisille ja itsensäsurkuttelijoille.

Muumiopas on Tove Janssonin muumituotannon henkilögalleriaa esittelevä hakuteos, josta voi tarkistaa vaikkapa, että kuka se Ruttuvaari oikein olikaan tai kenelle keskeiselle hahmolle Muumipapan nuoruudenystävä Juksu olikaan sukua. Olen lukenut kaikki Tove Janssonin ole muumikirjat, mutta en ole juurikaan lukenut muumisarjakuvia, joten Muumioppaassa esitellään lukuisia minulle täysin tuntemattomia hahmoja. Monet näistä vähemmän tunnetuista hahmoista on esitelty varsin lyhyesti, mutta keskeiset hahmot ovat saaneet pidemmät artikkelit, joita höystävät hauskat "Meidän maailmamme vilijonkat" ja "Muuntaudu Mymmeliksi" -aiheiset, muumitietoutta soveltavat tekstit. Nämä pidemmät tekstit tekevät Muumioppaasta paljon enemmän kuin pelkän muumitietokirjan ja hakuteoksen, se on kerronnaltaan ja visuaalisuudeltaan nautittava lukuelämys.

Happonen julkaisi muutama vuosi sitten väitöskirjansa Vilijonkka ikkunassa – Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike, joten hänen muumitietoutensa on vankka. "Muumifaktat" ovat tietysti peräisin Toven tuotannosta, mutta hahmojen luonteiden kuvaaminen vaatii myös hienovaraista tulkintaa, jossa Happonen on mielestäni onnistunut hyvin. Muumiopasta sävyttää muumihenkinen lämpö ja huumori.

Happonen tuo kirjassa esille myös sen, miten jotkin muumihahmot muuttuivat sekä ulkoisilta että luonteenpiirteiltään vuosien kuluessa: Toven tyyli piirtää esimerkiksi muumeja muuttui pyöremmäksi, ja Nuuskamuikkusen luonne muuttui Muumipeikko ja pyrstötähden ensimmäisen ja myöhempien versioiden välillä. Alkuperäinen Muikkunen oli seurallinen veijari, myöhempi vähän juronlainen, viisas erakkoluonne. Mutta jos haluat tietää, kuka Toven ystävistä oli esikuvana Nuuskamuikkuselle, niin kurkkaa vaikkapa Boel Westinin (Sanat, kuvat elämä) tai Tuula Karjalaisen (Tee työtä ja rakasta) Tove Jansson -elämäkertoihin – Muumioppaan näkökulma on rajattu muumiteosten maailmaan ja hyvä niin.

Älä hämmenny, kun huomaat olevasi epävarma, ehkä yksinäinenkin. Se kuuluu Homssun elämään. Kummastelusta kumpuaa luovuutesi, kykysi nähdä toisin. Samoin tylsyydestä. Kun mitään ei tapahdu, alkaa tapahtua. Mutta sinun kuvasi ja tarinasi ovat sinun. Jos joku kaipaa elämänkatsomuksellisia ohjeita ja opetustarinoita, menkön nuuskamuikkusten luo. (Katkelma ohjeesta "Muuntaudu Homssuksi")

Toven juhlavuoden logo: Wsoy.

Otan tämän postauksen myötä varaslähdön Tove Janssonin satavuotisjuhliavuoteen 2014 ja osallistun Les!Lue! -blogin ideoimaan Tove Jansson 100 vuotta -haasteeseen.

Muumioppaasta on löytyy juttua myös blogeista Villasukka kirjahyllyssä, Koko lailla kirjallisesti, Jokken kirjanurkka, Pinon päällimmäinen ja Hemulin kirjahylly

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi - Katit historian poluilla

Vladimir Punikki ja Kissojen Suomi. Kuva Henna Korkiajärvi.

Minna Keinänen ja Harri Nyman: Kissojen Suomi. Katit historian poluilla.

SKS 2012, 175 sivua.

Suomen kissakunnan historia on noin tuhatvuotinen. Tuhat vuotta kissoja! Ensimmäinen kissayksilö ilmestyi pohjan perille luultavasti rautakauden lopulla noin vuosien 800 ja 1000 jKr. välillä eli samoihin aikoihin kun suomalaiset alkoivat olla riippuvaisia viljasadoista. Miksi juuri silloin? Kissojen ja viljan välillä on muuan side, ja se on hiiri.

Syyskuussa julkaistiin Kissojen Suomi - Katit historian poluilla, yleistajuinen tietokirja suomalaiskissoista ja kissakulttuurista. Olen seurannut kirjan syntyprosessia erityisellä mielenkiinnolla, sillä Minna on ystäväni ja kuulin projektista jo idean ollessa idullaan.

Omien kissojensa (nyt jo edesmeenneen Jesperin ja edelleen mukavaa kissanelämää viettävän Justuksen) myötä suomen kielen opiskelija Minna Keinänen kiinnostui kissojen nimistä. Hän alkoi kerätä aineistoa kyselemällä kissanomistajilta heidän lemmikkiensä nimien taustoista. Tutkimuksesta syntyi kissannimigradu, jonka syntyvaiheessa Minna oli ollut sähköpostikirjeenvaihdossa muun muassa kissanluukkuja tutkineen Harri Nymanin kanssa. Muutamaa vuotta myöhemmin Minna otti Harriin yhteyttä ehdottaen kissakirjan tekemistä. Harri innostui ideasta, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti kirjan kustannusohjelmaansa.

Ideana oli tehdä kirja nimenomaan maatiaiskissoista ja tavallisista kotikissoista, sillä rotukissoista on ilmestynyt paljon kirjallisuutta. Kissojen Suomesta ei löydy myöskään kissanhoito-ohjeita, niistäkin on omat opuksensa. Kantavana ajatuksena oli tuoda kissoihin liittyvää eri alojen tutkimusta yleisön saataville, ettei se jäisi vain arkistojen kätköihin. Loppujen lopuksi Minna ja Harri saivat kuitenkin tutkia itse kirjaa varten monia asiota, sillä aiempaa tutkimusta olikin loppujen lopuksi aika vähän. Aineistonkeruuvaiheessa kirjastot tulivat tutuiksi, ja loma- ja kyläilyreissuilla bongattiin ja valokuvattiin kissa-aiheisia paikannimiä.

Kyselin Minnalta vähän yksityiskohtia kirjan kirjoittamisesta. Noin vuodessa ideasta oli syntynyt valmis kirja - millaisella aikataululla ja työnjaolla kirja syntyi? Minna kertoi Harrin vastanneen pääasiassa kirjan historiaosuuksista, itse hän keskittyi nykyajan kissailmiöihin. Kirjan tyylistä haluttiin tehdä yhtenäinen, joten Minna ja Harri kommentoivat ja muokkasivat toistensa tekstejä, ja myös kustannustoimittaja oli tiiviisti mukana prosessissa. Kevät meni aineistonkeruussa ja suunnittelussa, kesällä kirjoitettiin ja hiottiin tekstejä ja syksyllä päästiinkin jo nauttimaan kirjamessuhumusta painotuoreen kirjan tiimoilta.

Kurkistus kissanluukusta. Kuva Jori Kallio.

Millainen tuo valmis kirja sitten on tällaisen, kissojen suhteen aika tietämättömän lukijan silmin? Vaikka en tosiaan kissoja harrastakaan, niin kirjassa oli paljon myös minulle - kulttuurihistoriaa, kurkistus Kalevalan sivuille ja populaarikulttuurin kissoihin. Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, milloin, mistä ja miten kissat tulivat Suomeen, millaista on tupa- ja millaista navettakissan elämä sekä miten kissat näkyvät maalaustaiteessa, kirjoissa ja elokuvissa. Kissojen Suomi esittelee myös kissamaisia paikannimiä, kissojen lempinimiä ja muutamia "kissatapauksia" kuten maailmankuulun Vladimir Punikin sekä luostarikissa Tsaari Pörri Ensimmäisen. Aiheiden runsaus on toisaalta kiinnostavaa, mutta monien asioiden käsittely jää pintaraapaisuksi - monta kertaa lukiessani mietin, että tästä olisin halunnut kuulla lisää! 

Minua kiinnostivat kirjassa erityisesti kielen, kirjallisuuden ja taiteen kissat. Oli hellyyttävää lukea, kuinka Edith Södergranin ystävä Hagar Olsson kuvasi runoilijan suhdetta kissaansa: "Kun hän puhui rakastamansa kissan kanssa, ei hän puhunut kissan kanssa, vaan vertaisensa kanssa, persoonallisuuden kanssa, mystisen olennon kanssa, jonka nimi oli Nonno, ja jonka omaperäinen mielikuvituselämä ihastutti häntä." Kiehtovista kissamiljöistä jäi mieleeni Lintulan luostari, josta kerrottiin Minnalle monta kissatarinaa - kirjaan pääsi hymyilyttävä kertomus Pörri-kissasta, joka luuli itseään kenties tsaariksi...

Kissojen Suomi on hauskasti kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja, jossa monien eri tieteenalojen kissatutkimusta on popularisoitu onnistuneesti. Vielä pitää kiitellä kirjan kaunista ulkoasua, joka on graafikko Emmi Kyytsösen käsialaa, samoin kuin sisäsivuilla seikkaileva musta kissahahmo.

Minna Keinänen, Justus ja Harri Nyman. Kuva Jori Kallio. (Kirjan takakannen kuvitusta)

Kissojen Suomesta on kirjoittanut myös Jenni S. Koko lailla kirjallisesti -blogissaan. Kissojen Suomen Facebook-sivuille pääset tästä.