Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, sivua.

Isa istuu villiköynnösten peittämälle kuistille ja vetää polvet rintaansa vasten. Siniharmaan talon edustalla kasvaa omenapuita ja koivuja, huojuen ne taipuvat kylmenneessä tuulessa. Seinää vasten nojaavat syyssateiden pehmentämät tikapuut ja lahoamaisillaan oleva kärrynpyörä, ikkunanpielten valkoinen maali hilseilee. [––]

Isa keinuttaa itseään varovasti ja pysyäkseen hereillä hän ajattelee vuodenaikoja ja vuosia, suljettuja ikkunoita ja näkymättömiä kasvoja niiden takana, sitä mitä täällä on aikaisemmin ollut, kylän eteläisellä reunalla, metsän takana. Kuka tämän talon on rakentanut, mikei se on aikoinaan hylätty. Kymmeniä vuosia sitten se on ollut koti, tulvillaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan.


Pidin kovasti Helmi Kekkosen romaanista Valinta (Avain 2011) ja kirjailijan esikoisteosta, novellikokoelmaa Kotiin (Avain 2009) suorastaan rakastin. Oli itsestään selvää, että lukisin myös uusimman romaanin, ja onnekkaasti voitinkin Suojattoman kirjailijan Sivulauseita-blogissaan pitämässä arvonnassa (suosittelin kommentissani Kekkoselle luettavaksi Johan Bargumin Syyskesää, koska se on niin hyvä, niin tähän hetkeen ja koska Bargunin pienoisromaani toi mieleeni Kekkosen Valinnan).

Helmi Kekkosen kirjat ovat minulle syksyn kirjoja. Ne ovat tunnelmaltaan jotenkin utuisia ja haikeita, niissä on paljon harmaan sävyjä, hyvästijättöjä, menetyksiä - ja toisaalta myös sellaista lempeyttä ja kodikkuutta, jota on sateisissa illoissa ja villasukissa. Kotiin ja Valinta ovat surumielisyydestä huolimatta lempeitä kirjoja, niissä on turvallista arkisuutta, vaikka ihmissuhteet olisivatkin kiertyneet monelle mutkalle. Suojaton on edeltäjiään rosoisempi ja kipeämpi romaani. Se kertoo Isasta, hiljaisesta tytöstä josta kasvaa nuori nainen, jonka suusta sanat eivät tule. Romaani kertoo myös Isan perheestä ja läheisistä, jotka haluaisivat suojata herkkää tyttöä, jolla ei ole tukenaan sanojen muuria. Suojaton on romaani rakkaudesta ja haavoittuvuudesta.


Helmi Kekkonen on kielen taituri ja tunnelmien luoja, mutta myös taitava ihmisten ja heidän välisten suhteiden kuvaaja. Äidinrakkaus ja äidin ja tyttären suhde olivat teemoina jo aiemmissa teoksissa, ja nyt aiheessa on mukana uudenlaista viiltävyyttä ja syvyyttä. Jälleen kerran myös talot ja maisemat ovat tärkeitä. Isan tarina on samalla kertaa sumuisen arvoituksellinen ja repivän tarkka, romaanin kieli lumojaa ja keinuttaa lukijan mukaansa.

Muissa blogeissa sanottua; Kirjojen kamari, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A.n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjava kammari,