Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla
Tuusulanjärven taitelijayhteisö
Siltala 2013, 367 sivua.

Onnellista asua maalla -teoksessa yhdistyy monta kiehtovaa aihepiiriä: taide- ja kulttuurihistoria, perhe-elämän, avioliittojen ja ystävyyssuhteiden kuvaus, kollegiaalisuus ja yhteisöllisyys lahjakkaiden kuvataiteilijoiden, säveltäjien ja kirjailijoiden välillä sekä upeat miljööt, yksinkertaiset mutta kauniit kodit mahtavissa Tuusulanjärven maisemissa. Kirjan päähenkilöt ovat ennalta tuttuja taiteellisen tuotantonsa ja elämäkertojen sekä kirjekokoelmien kautta: Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt, Pekka ja Maija Halonen, Jean ja Aino Sibelius, Eero ja Saimi Järnefelt sekä runoilija ja näytelmäkirjailija J. H. Erkko. Taidehistorioitsija Riitta Konttisen tuoreessa teoksessa heitä tarkastellaan ennen muuta suhteessa toisiinsa ja taloihin – Aholaan, Halosenniemeen, Ainolaan, Suvirantaan ja Erkkolaan – jotka toimivat niin koteina, kohtaamispaikkoina kuin ateljeinakin.

Perinteisesti Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä puhuttaessa on tarkoitettu ennen muuta miehiä: kirjailija-Ahoa, taitelija-Eero ja säveltäjä-Sibeliusta, mutta Konttinen nostaa esiin myös monin tavoin lahjakkaat ja ansoituneet puolisot, joista oikeastaan vain Venny Soldan-Brofelt on enemmän tunnettu myös omista taiteellisista ja kirjallisista töistään. Saimi Järnefelt, omaa sukua Swan (samaa sisarusparvea kuin satukuningatar Anni Swan) oli näyttelijä, mutta hän jätti uransa taka-alalle perustettuaan perheen Eero Järnefeltin kanssa. Eero Järnefeltin Aino-sisar avioitui Jean Sibeliuksen kanssa, vaikka myös myöhemmin Vennynsä vihille vienyt Juhani Aho oli ollut Ainoon rakastunut. Pekka Halosen vaimolle Maijallekaan ei riittänyt pelkkä taloudenpito elämäntehtäväksi vaan hän kaipasi "laajempaa henkistä liikkuma-alaa", jota hän löysi pianonsoitosta ja käännöstöistä, joista jälkimmäisillä oli ajoittain suurikin merkitys perheen elatuksen kannalta.

Vaikka taiteilijayhteisön avioparit uskoivatkin tasa-arvoon ja molempien sukupuolten oikeuteen toteuttaa itseään ja lahjakkuuttaan, lankesi päävastuu arjesta ja talouden- sekä lapsenhoidosta aina lopulta naisten harteille. Tässä suhteessa Tuusulan taiteilijavaimot olivat samassa veneessä, vaikka toinen saattoi elää harmonisemmassa avioliitossa kuin toinen ja kolmas saattoi toteuttaa omaa taiteilijankutsumustaan helpommin kuin neljäs. Naiset tukivat toisiaan arjessa ja lähtivät joskus yhdessä käymään teatterissa tai konsertissa Helsingissä, reippaan yhteisen kävelymatkan rautatieasemalta koteihin ollessa melkein paras osa matkaa. Kodeissakin musiikki ja näytteleminen, "kotiteatteri", olivat luontevia yhdessäolon muotoja. Lapset pyörivät mukana touhuissa ja heidän kasvatukseensa, myös taidekasvatukseen ja esteettisen tajun kehittymiseen kiinnitettiin erityistä huomiota.

Olen käynyt kaikissa Tuusulanjärven taiteilijakodeissa paitsi nykyään(kin) yksityiskotina toimivassa Suvirannassa, ja Konttisen kirja kertoi paljon sellaista kiinnostavaa taustatietoa esimerkiksi talojen rakennusprojekteista, joita en ollut opastetuilla kierroksilla kuullut ja joita varmasti tulevilla taiteilijakotivierailuillani muistelen. Viime kesänä kävin Erkkolassa katsomassa iki-ihanan Martta Wendelinin kuvituksista kootun näyttelyn ja ihastelin etenkin yläkerran pienten kamarien tunnelmaa, mutta runoilija itse on ollut minulle aiemmin tuttu lähinnä kirjallisuuspalkinnon nimestä – nyt tiedän enemmän tuosta rakkaudessaan useaan kertaan pettyneestä miehestä.

Ainolassa olen käynyt yli kymmenen vuotta sitten enkä vierailusta paljoakaan muista, mutta vierailut Aholassa ja Halosenniemessä ovat tuoreessa muistissa. En tiedä, millainen Ahola oli ennen viimeisintä remonttia, mutta ainakaan nykyään talossa ei valitettavasti ole juuri vanhan ajan henkeä ja autenttisuutta jäljellä. Toisaalta juuri siksi Aholassa on helppo ja mukava vierailla lasten kassa: alkuperäisiä pintamateriaaleja ei tarvitse varoa ja taideteoksetkin ovat turvallisesti vitriineissä.

Halosenniemi on kuitenkin Tuusulanjärven taloista hurmaavin, koska siinä on alkuperäiset lankkulattiat ja paljaat jykevät hirsiseinät. Melkein voi kuvitella Pekka Halosen maalaamassa suurista ikkunoista tulvivassa valossa ja Maijan soittamassa pianoa, lasten leikkiessä omiaan.

Onnellista asua maalla on ihana kirja, jota voisi vaikka vain katsella, niin kauniita ovat kuvat Järnefeltin, Halosen ja Soldan-Brofeltin taiteesta, taiteilijakotien interiööreistä ja autenttiset valokuvat taiteilijoista työssään tai naapureista yhdessä pihamaalla lapsineen. Myös tekstiä lukee ahmien, sillä taloilla asukkaineen on kiehtovat tarinansa ja historiansa. Ehkä kiinnostavinta ovat juuri ne erilaiset ystävyys-, rakkaus- ja sukulaisuussuhteiden säikeet, jotka asukkaita yhdistivät, ja ne polut, joita pitkin kuljettiin ystävän luo juttelemaan, toisen takkatulen ääreen.

Pidin kirjan selkeästä jäsennyksestä, jonka ansiosta niin kodit kuin asukkaastkin tulevat vuorollaan esitellyiksi (ja ne ovat myös myöhemmin kirjaa selatessa helposti löydettävissä) ja erilaiset teemat, kuten arki ja juhla sekä politiikka ja aatteet, saavat omat osionsa alalukuineen.

Ateneumin Järven lumo -näyttely, joka kertoo taiteilijayhteisön elämästä teoksin, esinein ja valokuvin on avoinna yleisölle 9.2.2014 asti. Riitta Konttinen on kuratoinut näyttelyn yhdessä Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa.

P.S. Inspiroivien taiteilijamiljöiden ystäville suosittelen lämpimästi myös aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.