Kirsi Keravuori: Saaristolaisia

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

Rajamäen tehdasmuseo avataan yleisölle!

Muun muassa YLE uutisoi tänään, että vuosikausiksi suljettu viinamuseo avataan uudestaan – aiemmin museoon on ollut pääsy vain eräillä erityisryhmillä, kuten Altian työntekijöillä ja kunnan palkkalistoilla olevilla ryhmillä. Rajamäen Tehdasmuseo määrättiin yleisökieltoon heti avajaispäivänä vuonna 1963, sillä näytteillä olevat esineet ja elintarvikkeet sekä niitä esittävä taide saattaisivat saada ihmiset himoitsemaan kyseisiä tuotteita ja käyttämään niitä holtittomasti. Itse katselin museoesineitä turvallisin mielin, sillä osaan kyllä käyttää esimerkiksi hiivaa, etikkaa ja hajuvesiä kohtuudella. Olen jo kauan sitten huomannut, että vaikkapa pullat ja pizza kohoavat parhaiten jopa vähän suosituksia pienemmällä hiivamäärällä.

Saisiko tällä hiivalla vielä korvapuustit kohotettua?

Pääsin kurkistamaan Rajamäen alkoholimuseon kulisseihin jo vuosi sitten. Silloisen työpaikkani tyhy-iltapäivä vietettiin Altian tehtaisiin ja Tehdasmuseoon tutustuen ja Pikku Paroni -ravintolassa herkutellen. Iltapäivä oli kokonaisuudessaan oikein antoisa, mutta paras osuus oli mielestäni juuri kierros Tehdasmuseossa.

Pullot puhtaiksi!

Rajamäen tehtailla on tosiaan valmistettu yhtä sun toista tehdasalueen yli satavuotisen historian aikana. Tarina sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin kemisti Wilhelm Juslin perusti hiivatehtaan Rajamäen raikkaille pohjavesialueille, Hanko-Hyvinkää -radan hyvien liikenneyhteyksien varrelle.    Pian hiivan vanavedessä käynnistyi etikan, alkoholin ja eetterin tuotanto. Alkoholia syntyi hiivatuotannon sivutuotteena, ja sitä tislattiin edelleen spriiksi. Kieltolain aikana alkoholia hyödynnetiin muun muassa hajuvesien valmistuksessa.

Tehdasmuseossa on täydellinen kokoelma tehtaassa valmistettuja hajuvesipulloja. Pullot lahjoitti entinen työntekijä, joka  tuli vanhoilla päivillään tunnontuskiin ja tunnusti kähveltäneensä pullon joka erästä!

Tehdas rakennutti työväelleen myös asuntoja 1890-luvulta alkaen. Suurin osa näistä eri vuosikymmenillä rakennetuista työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnoista on säilynyt ja on edelleen asuinkäytössä tai esimerkiksi kunnan varhaiskasvatuksen tai esiopetuksen tiloina. On niin ikään tehtaan ansiota, että Rajamäelle rakennettiin kaunis kirkko ja kylässä on toiminut myös kunnan ainoa uimahalli jo yli neljäkymmentä vuotta. Koko tehdasyhdyskunnan asuinalue on museoviraston suojelemaa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.

Sodan aikana Rajamäen tehtailla valmistettiin polttopulloja eli niin sanottuja Molotovin cocktaileja. Pahaksi onneksi korkkeihin unohtui teksti, joka paljasti vastapuolelle, mistä pullot olivat lähtöisin. Kun vihollisen pommitukset alkoivat, rakennettiin Rajamäen turvaksi kaksi tykkitornia, jotka seivovat paikallaan Tykkitornilla vielä tänäkin päivänä. Tykkitornienkin avaamista yleisölle on haaveiltu, mutta ainakin toistaiseksi tornit ovat sisältä sen verran huonossa kunnossa, ettei niihin voi turvallisesti päästää ihmisiä. Rajamäen tehdasmuseossa voi kuitenkin nähdä tykin, jolla aluetta on puolustettu.

Suosittelen lämpimästi vierailua Rajamäen Tehdasmuseossa. Kaikki viittaukset nykyisin myynnissä oleviin alkoholituotteisiin on poistettu, joten rohkeasti vain ihailemaan vanhoja konttorikalusteita, etikettejä, tauluja, valokuvia, kuparikannuja ja antiikkista pulloharjaa. Museo on avoinna yleisölle  19.5.-27.8. välisenä aikana, keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-18. Tasatunneinen alkaville opastetuille kierroksille voi varata ajan Nurmijärven kunnan sivuilta.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Blokadnyi dvevnik Leny Muhinoi, suom. Pauli Tapio.
Esipuhe Markku Kangaspuro, loppusanat Valentin Kovaltsuk,
Aleksandr Rupasov ja Aleksandr Tsistikov.
Bazar 2014, 291 sivua.

Löysin Galjalta Franklinin Luonnonhistorian ensimmäisen osan. Ne ovat ihmeellisiä kirjoja. Aion lukea ne ja kirjoittaa päiväkirjaan otteita. Haluaisin hankkia jostakin vitsoja ja varpuja saadakseni pian nähdä kevään ensi lehdet. Aina kun alan ajatella tulevaa ammattiani, palaan kuitenkin eäintieteilijän työhön. Se vetää minua puoleensa kaikkia muita enemmän. Kallein haaveeni on tulla eläiniteteilijäksi ja ajan kanssa se kyllä toteutuu. Minusta tulee Neuvostoliiton Tiedeakatemian eläintutkija. Minut lähetetään tutkimusmatkoille. Matkustan maan eri kolkkiin ja palatessani kannan korteni yleisen tietämyksen kekoon.

Näin kirjoitti 17-vuotias Lena Muhina päiväkirjaansa Leningradissa 21.3.1942, kun saksan armeijan sotilaat olivat piirittäneet kaupunkia puoli vuotta. Muhinan julkaistu päiväkirja kattaa vuoden ajanjakson, toukokuusta 1941 toukokuuhun 1942, mutta syyskuussa 1941 alkanut Leningradin piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää, aina tammikuuhun 1944. Halusin lainata nuoren Lenan päiväkirjasta jotakin valoisaa kohtaa, katkelmaa, jossa Lena katsoo tulevaisuuteen, aistii alkavan kevään valon ja lämmön. Suurin osa Lenan piirityksenaikaisista merkinnöistä käsittelee kuitenkin karua ja raskasta nykyhetkeä: leipäannoksen riittävyyttä, nälkää joka lopulta riuduttaa Lenan äidin kuoliaaksi, kylmyyttä, kovaa työtä ja pelkoa. Piirityspäiväkirja on raskas lukukokemus, mutta sitä ei ole suotta kehuttu elävästä kerronnasta.

Kuten muitakin sodanaikaisia, nuorten kirjoittamia päiväkirjoja – esimerkiksi Anne Frankin nuoren tytön päiväkirjaa, Helen Berrin päiväkirjaa tai Zlatan päiväkirjaa – lukiessa, myös Piirityspäiväkirjan äärellä kiinnitän huomiota siihen, millaista kirjoittajan elämä on ollut ennen sodan puhkemista tai tilanteen kiristymistä piiritystilanteeksi tai piiloutumiseksi ja siihen, mitä nuori haaveilee ja suunnittelee kriisin jälkeisenä aikana tekevänsä. Sekä tietenkin siihen, mitä me nyt tiedämme päiväkirjojen kirjoittajien kohtaloista. Kaiken kärsimyksen jälkeen Lenalle kävi sikäli hyvin, että hän selvisi piirityksestä hengissä ja kuoli vasta 66-vuotiaana, Moskovassa vuonna 1991.

Lenasta ei tullut eläintieteilijää, mutta hän opiskeli sodan jälkeen Leningradin taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui erityisalanaan mosaiikkitaide. Lena teki töitä erilaisissa tehtaissa ja konepajoissa ja kaipasi Leningradin oopperoihin ja museoihin, jotka olivat olleet kiinteä osa hänen lapsuudenmaailmaansa äidin työn vuoksi. Piirityksenaikaisista kokemuksistaan Lena ei puhunut koskaan kenellekään, mutta hänen päiväkirjansa päätyi Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistoon Pietariin ja lopulta julkaistuksi kirjaksi, ikkunaksi yhteen monista julmista ajanjaksoista toisen maailmansodan aikana.

Kirjasta lisää: Sheferijm, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus,

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa.
Brittikirjeenvaihtajan talvisota.
The First Total War. Invasion in the Snow, suom. Simo Liikanen.
Paasilinna 2014, 222 sivua.

Brittiläinen John Langdon-Davies oli pasifisti, sotakirjeenvaihtaja ja Plan Internationalin perustaja. Hyökkäys sodassa perustuu kirjeisiin, joissa Suomessa talvella 1940 oleskellut Langdon-Davies raportoi Suomen ja Neuvostoliiton välisistä, talvisotana tunnetuista taisteluista ja analysoi niitä tekijöitä, jotka johtivat Suomen eräänlaiseen torjuntavoittoon, vaikka virallisesti Suomi hävisi sodan, menetykset oliva suuret ja rauhanehdot ankarat.

En ole erityisen kiinnostunut sotahistoriasta (siis varsinaisista taisteluiden kuvauksista, siviilien kokemuksista enemmän), ja Hyökkäys lumessa päätyikin lukulistalle erilaisen näkökulmansa vuoksi: kuinka saarivaltion lauhkeasta ilmastosta ja suurvallan suojista saapunut tarkkailija näki ja koki talvisodan, tuon Suomessa varsin myyttisiin mittoihin kasvaneen David ja Goljat -kamppailun? Myös  Langdon-Daviesin persoona herättää kiinnostuksen – ensimmäisen maailmansodan aikana aseistakieltäytymisen takia vankilassa istunut mies päätyy sotakirjeenvaihtajaksi erinäisiin kahinoihin ja perustaa myöhemmin järjestön, jonka pyrkimyksenä on auttaa kaikkein heikoimpia, siis lapsia, ja lisätä ymmärrystä ja myötätuntoa kansojen välillä kummilapsitoimintaan kuuluvan kirjeenvaihdon kautta. Langdom-Davies oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti, ja hän kritisoi ankarasti kotimaansa vasemmiston haluttomuutta ymmärtää ja tukea Suomea puolustussodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Langdon-Davies ylistää Suomen luontoa ja suomalaisten luontosuhdetta keskeisenä tekijänä siinä, että suomalaiset kykenivät torjumaan Neuvostoliiton ylivoimaiselta vaikuttavan hyökkäyksen. Myös suomalainen, joustava ja oloihin mukautettu sotastrategia saa kiitosta, kun taas vastustajan suoraviivaisiin, aroilla ja tasangoilla tapahahtuviin taisteluihin suunniteltu taktiikka näyttäytyy kankeana, joustamattomana ja ennen muuta kohtalokkaana. Puna-armeijan kohtaloksi koitui Karjalan Kannaksella ennen muuta pakkanen, taudit ja nälkä -- viimeksi mainittuun tosin vaikutti vahvasti se, että yhtenä Suomen armeijan taktiikkana oli tuhota vihollisen kenttäkeittöitä siinä missä panssarivainujakin.

Vaikka kirjan suomennos on tuore, näkyy kirjoitusajankohdan tyyli tekstin  viehättävänä vanhanaikaisuutena. Historiallista vaikutelmaa tuo myös se, kuinka Langdon-Daviesin näkemykset nojaavat aikakautensa tietämykseen ja moraalisiin näkemyksiin. Sotatoimien kuvaukset tuntuvat absurdeilta monella tavalla - ja samalla pelottavalla tavalla tutuilta.  Lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Kannaksella Suomea vastaan taisteli tuhansia unkarilaisia, joita Neuvostoliitto oli kerännyt ja kuljettanut kaukaiselle pohjoiselle rintamalle. Unkarilaiset ovat sodassa nytkin, tällä kertaa omalla maaperällään, ja sota on mieletöntä ja kauheaa kuten on aina ollut.


Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Pimennysverhot nousivat ylös vaimean mekaanisen huminan säestäminä ja paljastivat vähitellen aukiota ympäröivät rakennukset, joita syksyisen keskipäivän aurinko valaisi. Luentoa kuunnelleet opiskelijat keräilivät muistiinpanojaan keskustellen hiljaisella äänellä, ja vaaleanpunaiseen villapuseroon pukeutunut nuori nainen näppäili tekstiviestiä nojaten ikkunapenkkiin, taustanaan pylväsrivistön ympäröimä kirkko. (Riikka Stewen, Niin kauan kuin rakastat, s. 19)


Riikka Stewenin esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos 2011) tarjoaa matkan maailmaan, jota rakastan ja jossa olen viihtynyt: Helsingin yliopiston päärakennuksen valoisat luentosalit ja Kansalliskirjaston pölyiset, hiljaiset parvet. Suomalaisessa kirjallisuudessa tällaisia, englanninkielisissä maissa yleisempiä "yliopistoromaaneja" (campus novels/ college novels) ei vielä kovin paljon ole; vuonna 2003 ilmestynyt Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi tuntui tässä suhteessa tuoreelta. Päähenkilöinä taitelija Miriam, joka löytää museon varastosta kiehtovan, tuntemattoman maalauksen, taidehistorioitsija Iris, joka luennoi renessanssin taiteesta yliopistossa, graduvaiheen opiskelija Liisa, tutkija Matts, joka tuntee vetoa okkultismiin, sekä kansainvälisen huutokauppakamarin renessanssiasiantuntija Nicholas, liikemies-okkultisti John sekä museon johtajatar Dora. Henkilöhahmojen erilaiset motiivit suhteessa taideteoksiin ja historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin luo romaanin jännitteen, jota maustaa ripaus romantiikkaa.

Mietin, mistä esikoiskirjailijan nimi on minulle tuttu, ja takaliepeen kirjailijaesittely sen paljasti: Riikka Stewen on helsinkiläinen taidehistorioitsija, joka on julkaissut aiemmin tutkimusalaansa kuuluvia teoksia, kuten Hugo Simberg - unien maalari. Stewen on tutkinut erityisesti symbolismia, näkemistä ja muistia sekä keskiajan ja renessanssin murrosta, ja nämä teemat näkyvät luonnollisesti myös hänen romaanissaan.

Kirjailijan taustan huomioiden ei ole ihme, että Niin kauan kuin rakastat vertautuu mielessäni saksalaisen kirjallisuuden suomentajan ja toimittajan, Helen Mosterin esikoisromaaniin Hylky. En ole Hylkyä vielä lukenut, mutta lukuisia blogi- ja lehtiarvioita kirjasta kylläkin. Suvi Ahola kirjoittaa Helsingin sanomien kritiikissään, että Hylky on "sivistynyttä viihdettä, samantyyppistä kirjallisuutta kuin vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan teokset tai Kate Mossen ja Geraldine Brooksin historian ja nykyhetken välillä hyppelevät, dekkarimaiset romaanit". Riikka Stewenin romaania voisi kuvailla aivan samoin. Asetelma, jossa kuvitellaan vanhan taideteoksen mallin tarinaa ja syntyvaiheita, on tuttu myös Susan Vreelandin Sinisestä neidosta ja Tracy Chevalierin romaanista Tyttö ja helmikorvakoru.

Tällaisissa älyllisissä, historiaan ja taiteentutkimukseen nojaavissa lukuromaaneissa on omat haasteensa: miten kirjoittaa historiallisista henkilöistä niin, etteivät he ole vain nykyihmisiä epookkipuvuissa (ks. Aholan kritiikki yllä)? Miten viitata taidehistoriaan ja teorioihin niin, että maallikkolukijakin pysyy kärryillä eikä ikävysty? Riikka Stewen on ladannut romaaniinsa runsaasti (taiteen)filosofista ja historiallista tarttumapintaa, mutta kokonaisuus on tiivis ja juonen jännite ei huku teorioiden alle. Stewen tuntuu pohtivan tieteen popularisointia ja historiallisen romaanin kirjoittamista Iriksen kautta:

Osasiko hän kertoa, miten koko käsitys ihmisyydestä muuttui 1800-luvulla ja pohjautui silti renessanssiin, Iris pohti. Ymmärtäisikö Miriam, jota kiinnosti lähinnä nykyhetki, mitä hän tarkoitti? 
[-- --] // Maailmasta on tullut ahtaampi, ja kaikki tuntuu jo tehdyltä, historian kertaukselta, Iris mietti, mutta historia ei koskaan tule valmiiksi, sillä todellisuudessa se on kuvitelma nykyhetkestä. Sen tarkoitus on vastata kysymyksiin keitä me olemme? mistä me olemme tulossa? minne me olemme menossa?
// Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Tiedänkö todella mitä tapahtui eilen tai edes tunti sitten? Voisin kertoa siitä tuhat eri tarinaa, voisin kertoa opiskelijatytöstä joka seisoi ikkunan äärellä vaaleanpunaisessa puserossaan ja vastasi tekstiviestiin. Voisin kertoa valosta, joka lankesi niin matalalta, että kipsiveistosten varjot muodostivat aulaan abstraktin maiseman. Tai voisin kertoa miehestä, joka tarjoutui kantamaan kirjat puolestani. (NKR, 45.)

Stewenin romaanin keskiössä olevat ystävykset Iris ja Mirjam ovat kuin taiteilja Magnus Enckellin (1870-1925) taiteen askeettinen, harmaan ja ruskean sävyttämä nuoruuskausi ja myöhempi, värikylläinen tuotanto: "-- Mirjam rakasti jännittäviä värejä ja Iris pukeutui mahdollisimman sovinnaisesti"(44). Varsin perinteisesti taiteilija-Mirjam on boheemi, joka kulkee rispaantuneessa villapaidassa ja saa villejä ideoita, joihin ruskeaan jakkupukuun pukeutunut analyyttisempi tutkija-Iris lähtee mukaan hetken harkittuaan.

Nykypäivän Helsingissä vaikuttavien ystävysten - ja muidenkin - mielenkiinnon kohteeksi nousee tuntemattoman taiteilijan vuosisatoja aiemmin maalaama muotokuva, jossa nainen näytti unohtaneen kirjeen hetkeksi; hän oli kääntänyt päänsä katsojaa kohti ikään kuin hämmästyneenä, lukemisen keskeyttäen. Miriamista tuntui että nainen oli juuri huomannut hänet itsensä ja hän värähti ajatellessaan, miten läsnä olevalta nainen, joka ehkä oli elänyt vuosisatoja aiemmin, saattoi tuntua. (s. 28.) Lukijat saavat kurkistaa myös taiteilija Marcus Ekvallin (vrt. Magnus Enckell) ja hänen rakastettunsa Sergein elämään 1800- ja 1900-lukujen vaihteen eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa. Kaiken kaikkiaan Stewenin romaani hengästyttää teemojensa, viittaustensa, henkilöhahmojensa ja juonikuvioidensa runsaudella - mutta hengästyttää nautittavalla tavalla.

Kriittisempiä äänenpainoja: Helsingin sanomat ja Kauppalehti.

Kirjallisia polkuja eteenpäin:

Romaaneja taide- tai yliopistomaailmasta; historian ja nykyhetken limittymistä jonkin taideteoksen tai kirjallisuuden kautta; akateemisten ihmisten arkea:

A.S. Byatt: Riivaus
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi, Alastonkuvia
Helen Moster: Hylky
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Matti Larjavaara: Ketunmorsian
Riikka Pulkkinen: Totta
Carol Shields: Rakkauden tasavalta, Pikkuseikkoja
Zadie Smith: Kauneudesta
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Susan Vreeland: Sininen neito


Taiteentutkimusta:

Harri Kalha: Tapaus Magnus Enckell
Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina
Riikka Stewen: Hugo Simberg - unien maalari