Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit
Wsoy 2014, 59 sivua.

Silloin varjo, joka oli kasvanut Eetun selän takana isoksi ja mustaksi, huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan sai irti: 

-Serkut on ällöjä, ällöjä, ällöjä! Me ei pidetä viisastelevista neropateista, jotka syöttää mätäruokaa ja pilaa meidän kesän!

Kirja on jatkoa mahtavalle Eetu ja ruma rusina -kirjalle, jossa Eetu kapinoi uutta isoveljen rooliaan vastaan keksimällä varjonsa kanssa kaikenlaisia kolttosia kakkavaipalta haisevan ja kiljuvan "Rusinan" toimittamiseksi jonnekin haju- ja kuulomatkan kantamattomiin, vaikkapa naapurin vanhalle rouvalle. Vähitellen vauva kasvaa ja tulee Eetulle tutuksi ja tärkeäksi Miisa-siskoksi, ja samalla Varjo kutistuu ja katoaa. Varjo palaa kuitenkin kuvioihin, kun Eetun ja Miisan perhe saa vieraakseen serkkutytöt, itsetietoiset kaksoset Ruotsista.  Ensimmäisessä Eetu-kirjassa shown varastanut Miisa-vauva on Nokkelissa neropateissa vain sivuroolissa, mutta vauvvojen vekkulimaisuus ja "vaippahuumori" on kirjassa mukana Eetun vauva-ajan valokuvien ja videoiden katselemisen kautta.

Nokkelat neropatit noudattaa hauskasti samaa kaavaa kuin Ruma rusina. Jos ensimmäinen Eetu-kirja on tuttu, voi tunnistaa samantapaisia kohtauksia, repliikkejä ja kuvakulmia, ja kokonaisen draaman kaaren konfliktista kommenllusten kautta harmoniaan. Ruman rusinan asetelma oli klassisuudessaan niin tunnistettava, samastuttava ja riemastuttava, että vauvatulokkaan korvaaminen serkkuvierailla ei saa aikaan ihan samanlaista hykertelyä, ja meidän perheen pienimpiä (jotka rakastavat "Rusina-kirjaa") tämä tarina ei kiinnostanut ihan samalla tavalla, mutta isompia lapsia tämä ehkä huvittaa enemmän, kun Eetu seikkailee ikään kuin vertaistensa parissa. Teija Rekola ja Mervi Lindman onnistuvat varioimaan Eetu ja varjo -ideaa niin, että mukana on sopivasti uutta ja vanhaa ja hilpeä lukukokemus on taattu.

Eetu ja nokkelat neropatit toimii siis myös, totta kai, itsenäisenä teoksena. Vertaan sitä ensimmäiseen Eetu-kirjaan kuitenkin vielä kirjan ulkoasun suhteen: toinen Eetu-kirja onkin yllättäen korkeaselkäisempi kuin Eetu ja ruma rusina. Mietin, miksi näin, sillä yhtenäinen ulkoasu tukee sarjan hahmottamista ja tunnetuksi tulemista. Kenties Lindmanin mainiolle, värikylläiselle kuvitukselle on haluttu antaa enemmän tilaa, ja ehkä Rekolan riemastuttavaa tekstiäkin on nyt hieman enemman ja pienemmässä koossa kirjasta olisi tullut liian paksu? Vai viittasiko pienempi koko ja neliömäinen muoto sittenkin liikaa pienten ensikirjoihin, ja uudella ulkoasulla ja perheen piiristä enemmän kaverisuhteisiin kurkottavalla tarinalla halutaan profiloida Eetu-kirjoja enemmän alaluokkalaisten kuin alle kouluikäisten lukemistoksi?  Suuntaa-antava ikähaitari Eetu ja nokkelat neropatit -kirjalle olisi mielestäni noin 5-8 -vuotiaat, ja kirja sijoittuu genreltään kuvakirjojen ja lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kaksi uusinta, Salla Savolaisen kuvittamaa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa (Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen) Sekä kuvia että tekstiä on runsaasti, ja kirja sopii hyvin niin ääneen kuin itsekseenkin luettavaksi.

Eetun ja varjon toilaukset ja kolttoset naurattavat, mutta Nokkelissa neropateissa käsitellään hienosti myös vaikeampia tunteita, kuten alakouluikäisille niin voimakasta nolouden tunnetta, ärsyyntymistä, kateutta, pelkoa ja alemmuudentunnetta. Kirjan lopussa asetelmat kääntyvät ylösalaisin ja Eetu oppii, että nokkelimmat, taivavimmat ja tyylikkäimmätkään eivät ole immuuneja noloudelle. Samalla hänessä herää solidaarisuus: lopulta kaikki lapset ovat samassa veneessä, sillä noloimpia ovat tietysti vanhemmat.

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja ruma rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma rusina
Wsoy 2013, 61 sivua.

Eetu ja ruma rusina on tällä hetkellä kahden nuorimmaiseni (keväällä 2 ja 4v.) ehdoton suosikkikirja. Kuopukseni kanniskelee kirjaa mukanaan huoneesta toiseen, ja aina kun äiti istahtaa alas, hän kiipeää syliin ja haluaa "lukea" kirjaa, osoitellen kommentoiden kuvia. Pari vuotta vanhempi poika taas nauraa räkäisesti Ruman rusinan huumorille ja haluaa kuulla tarinan yhä uudestaan ja uudestaan, ja isommatkin sisarukset kuuntelevat kirjaa mielellään. Kirja on lainassa kirjastosta, mutta aion ostaa oman kappaleen ennen viimeistä palautuspäivää, niin mainio kirja on minunkin mielestäni.

Kirjan aihe on lastenkirjojen joukossa vanha tuttu: uuden vauvan tulo perheeseen ja isomman lapsen sisaruskateus. Toisin kuin monissa muissa aihepiirin kirjoissa, esimerkiksi Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin suloisessa kuvakirjassa Minäkin haluan siskon, Rekolan ja Lindmanin kirjassa isosisarus on jo vähän leikki-ikäistä vanhempi. Eetu on alakouluikäinen, ja varsin ymmärrettävästi sopeutuminen rumaan rusinaan on tuossa iässä vaikeampaa kuin taaperona.

Eetun kielletyt tunteet ällöä pikkusisarusta kohtaan saavat hahmonsa varjossa, joka kasvaa Eetun selän taakse sinä päivänä, kun vauva tulee kotiin. Eetu ei kehtaa paljastaa tunteitaan suoraan vanhemmilleen, mutta varjolla ei ole hyvää sanottavaa kaameasta lörtsylingosta. Varjo pohtii herkeämättä tapoja päästä tunkeilijasta eroon – voisiko sen vaikka postittaa takaisin synnytyslaitokselle tai antaa naapurin vanhallerouvalle joululahjaksi?

Eetu suhtautuu itsekin hieman epäluuloisesti varjon ideoihin ja keksii hieman vauvaystävällisepiä ratkaisuja yhdessä vanhempiensa kanssa: kun "Rusina" ulvoo yöt läpeensä, Eetu leiriytyy kesäöiksi telttaan kodin pihalle. Kunniallinen isoveli ei myöskään voi antaa vauvasiskon pestä hampaitaan vessaharjalla, vaikka varjo sellaiseen yllyttäisikin. Eetu ja ruma rusina seuraa perheen elämää vuoden ajanjaksolla, jonka aikana vauvasta kasvaa taapero ja Eetusta, sitten lopultakin, ylpeä isoveli.

Teos sijoittuu jonnekin kuvakirjan ja kuvitetun lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan kaksi viimeistä kirjaa, Salla Savolaisen kuvittamat Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Tällaisten kirjojen ikähaitari on varsin laaja, sillä värikäs kuvitus miellyttää pienempienkin silmää, mutta tarina on tarpeeksi pitkä ja vivahteikas kiinnostaakseen isompia lapsia. Pienemmät lapset eivät välttämättä jaksa kuunnella Eetua ja rumaa rusinaa yhdellä istumalla, sen sijaan omatoimista lukemista harjoittelevalle lapselle se on juuri sopivan pituinen "oikea kirja". Kirja jakautuu episodimaisiin lukuihin, joita voi lukea vaikka yhden illassa – mutta tarina on niin hauska, että lukuja ei kyllä malta säästellä.

Eetu ja ruma rusina on kirja, jossa teksti ja kuvitus ovat samalla viivalla: tarinan voisi kertoa pelkällä tekstillä tai pelkillä kuvilla – molemmat toimivat upeasti, mutta yhdessä niistä muodostuu aivan mahtava kokonaisuus. Mervi Lindmanin piirtämät hahmot ovat riemastuttavan ilmeikkäitä, ja Teija Rekola kirjoittaa hersyvää dialogia ja kuljettaa tarinaa sulavasti eteenpäin. Aivan ihana, hellyyttävä ja hullutteleva kirja!

Muissa blogeissa sanottua: Löytöretkellä piilomaassa, Hemulin kirjahylly

P.S. Ilokseni huomasin Wsoy:n kevään katalogista, että Eetun ja varjon seikkailuja on luvassa lisää: Eetu ja nokkelat neropatit ilmestyy toukokuussa!