Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati
Grand  final i skojarbranchen, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014, 474 sivua.
Keltainen kirjasto 451.

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Kumpi on se oikea kirjailija ja kirjan tekijä, se joka kirjoittaa, luo maailmat, tarinan ja henkilöt, vaiko se, joka antaa teokselle sen pinnan, muokkaa ja korjailee, sekä ennen kaikkea antaa kauniit kasvonsa kansiliepeeseen? Tästä nukkavieru ja hienostumaton, mutta kirjoittajana lahjakas Babba Andersson sekä kirjojen kanteen nimensä ja lehtien kirjailijahaastatteluihin kasvonsa ja mielipiteensä saanut Lillemor Troj vääntävät Kerstin Ekmanin uusimmassa romaanissa Huijareiden paraati.

Kaksikon yhteistyö on toiminut enemmän tai vähemmän sujuvasti jo vuosikymmenet: Babba kirjoittaa teokset ja Lillemor julkaisee ne ominaan. Kunnes eräänä päivänä Lilllemor huomaa Babban nousseen kapinaan. Tämä on kirjoittanut kirjan naisten yhdessä toteuttamasta huijauksesta, omasta näkökulmastaan, ja aikoo julkaista sen omalla nimellään. Lillemor saa Babbanin käsikirjoituksen mutkan kautta käsiinsä, lukee sen ja peilaa lukemaansa omia tunteitaan ja tavoitteitaan. Kumpikin naisista katsoo kokeneensa vääryyttä, niin julkisuudessa kilpenä toiminut elegantti kirjailijakasvo kuin hänen sisällään - ei kun vierellään - ääntään korottava taiteilijasielu. Ekman kuljettaa tarinaa halki vuosikymmenten, kummankin naisen hapuillessa paikkaansa.

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati oli minulle lukukokemuksena vähän kuin äskettäin lukemani Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma: puitteet (Hustvedtilla taidemaailma ja Ekmanilla kirjalliset piirit – ovat ihanteelliset, mutta tyylilaji (parodia) ei ole se minuun parhaiten vetoava. Molemmissa romaaneissa on myös aimo annos politiikkaa ja naisasiaa, ne kutkuttavat älyä ja toki, etäännytyksestä huolimatta, tunnettakin. Näistä kahdesta Huijareiden paraati on kuitenkin jotenkin juurevampi ja maanläheisempi -tai kenties vain tutumpi sijoittuessaan kotoisaan Ruotsiin New Yorkin sijasta. Joka tapauksessa oma vaakani kallistuu tässä vertailussa Ekmanin hyväksi, ennen muuta tariunan mutta myös paremmin avautuvan huumorin ansiosta. Paljon ruotsalaisen kirjamaailman nimiä ja ilmiöitä jäi kuitenkin tunnistamatta ja ymmärtämättä ihan ajallisen etäisyydenkin vuoksi.

Huijareiden paraatin päähenkilöihin ei juuri voi kiintyä tai samastua, sen verran häikäilemättömiä ja itsekkäitä naisia he ovat. Ja kuitenkin heitä voi myös sääliä ja ymmärtää vähän, Kerstin Ekman puhaltaa hahmoihin eloa kuin itsekin tietäisi jotakin siitä, mitä on olla nainen ja kirjailija 1900-luvun Ruotsissa.


Muissa blogeissa sanottua: Cafe Voltaire, Anna minun lukea enemmän, Cafe pour les idiots, Ullan luetut kirjat, Mari A.:n kirjablogi