Jukka Pakkanen: Antonella

Jukka Pakkanen: Antonella
Like 2014, 142 sivua.

hän olisi voinut elää sen miehen kanssa, rakasti sen sinisiä silmiä otsalle putoavaa vaaleaa tukkaa kömpelöiden sormien avuttomia kosketuksia sen vaiteliaisuutta häivähtäviä hymyjä, yksikin sana
olisi voinut pelastaa sen mitä enää oli
vielä kiintymys, mutta sitten
marraskuun sateisena yönä tanssiravintolan värivalot
Antonellalla vielä mielessään

Kun kolme vuotta sitten luin ensi kertaa Jukka Pakkasta, Elena Damianin kirjeet, vertasin pienoisromaania aiheensa ja tunnelmansa osalta Joel Haahtelan tuotantoon. (Sittemmin olen lukenut Haahtelalta monta romaania lisää, ja sanonpa niille, jotka ovat hurmaantuneet Haahtelan haikeasta romaanista Tule risteykseen seitsemältä, että lukekaa Pakkasen Antonella!) Kirjoitin myös, että "Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa." Voisin sanoa samaa myös Pakkasen uusimmasta romaanista Antonella, jossa niin ikään liikutaan sekä Helsingissä (ertyisesti Lauttasaaressa) että Italiassa (erityisesti uneliaassa pikkukylässä nimeltä Traminia), juodaan kahvia tunnelmallisissa kuppiloissa, tutustutaan eläkkeelle siirrettyyn raitiovaunuun (!) sekä etsitään kauan sitten näköpiiristä kadonnutta naista ja ennen kaikkea omaa identiteettiä:

Minä vain olen syntynyt itseeni. Kuka minä olen? Samat silmät ja aivot ja sydämensykintä ja verenkierto kuin silloin, kun radiosta kuului: "you are my dream come true..." ja valo syttyi Antonellan huoneeseen. Olen sama, ja olen joku toinen. Kuka?

Tätä identiteettityötä tekee Johan, viisikymppinen mies, joka saa postikortin, jossa on italialainen postileima ja vähän arvoituksellista tekstiä mutta ei lähettäjän nimeä eikä allekirjoitusta. Tekstin pienet vihjeet saavat Johanin uskomaan, että kortti on italialaiselta laulajattarelta Antonellalta, nuoruuden aikaiselta palvonnan kohteelta. Muistot alkavat virrata Johanin mieleen, ja hän matkustaa etsimään aikanaan yhtäkkiä, jäljetyömiin kadonnutta naista. Kuten tällaisissa miehen identiteetitarinoissa usein, salaperäisen naisen lisäksi tärkeä hahmo on oma isä.

Osa romaanin jaksoista (ne, joissa kuvataan Antonellaa kolmannen persoonan kertojan sanoin) on kirjoitettu runollisesti ja jotenkin ilmavasti, ilman isoja alkukirjaimia. Teksti virtaa eteenpäin – se ei ole tajunnanvirtaa vaan pikemminkin havaintojen virtaa, tunnelmia ja kauniita häivähdyksiä ohikiitävistä hetkistä, muistijäljistä.

Jukka Pakkasen Antonella on ihana kirja, kuin kesäinen iltatuuli tai auringonlasku. Varmaan arvasittekin tämän jo, mutta varoitan vielä: tämä kirja ei ole kyynikoille.

Jäädä tänne vai lähteä täältä? Jään, yöt ja päivät seuraavat toisiaan ja raitiovaunut kulkevat reittejään. Lähden, Helsingissä muista Traminian etääntyvänä unena.