keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Alice Munro: Liian paljon onnea



Alice Munro: Liian paljon onnea
Too much of Happiness, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2010, 365 sivua. Keltainen kirjasto 413.
Haasteet: Avioliittojuonia (Kriisit); Kide-novellihaaste

Alice Munron novellit ovat kirjallisuudenlajinsa aatelia - joskus niin taitavia, etten toisellakaan lukukerralla täysin ymmärrä, mistä tarinassa oli kyse. Jatkan silti sitkeästi Munron tuotannon lukemista, sillä onhan tutkitusti todistettu, että haastavammat tekstit saavat aikaan "huomattavasti enemmän aivotoimintaa" kuin yksinkertaiset. Munron novellit ovatkin hyvää aivojumppaa. Liian paljon onnea on toinen kirjailijalta lukemani novellikokoelma, jonkin verran erilainen kuin viime vuonna lukemani Julkisia salaisuuksia, ja ehkä vähän helppolukuisempikin.

Kokoelman aiheet ovat munromaiseen tapaan varsin synkkiä: on väkivaltaa, vääryyttä ja erilaisia petoksia. Novelli "Wenlock Edge" oli hyytävä kertomus kirjallisuudenopiskelijasta, jonka huonetoveri houkuttelee "sijaisekseen" tuhoisin seurauksin. Novelissa ei kuvata fyysistä väkivaltaa, henkistä kontrollointia ja manipulointia kylläkin. Novellin käännekohdan jälkeen päähenkilö-kertoja ei enää pysty nauttimaan rakastamistaan runoista samoin kuin ennen; jotain on särkynyt suhteessa niihin, ystävään ja omaan itseen. Novellin tunnelma oli jotenkin erityisen vinksahtanut, ja siinä tapahtui tarinankin tasolla aika erikoisia juttuja. Aiemmin lukemissani Munron novelleissa on useimmiten kuvattu päällisin puolin arkisia asioita, vain pinnan alla kuohuu.

Novelli "Miten meidän tulisi elää" on vain kolmekymmentäviisi sivua pitkä, mutta se yllättää monta kertaa. Romaanin alussa kuvataan tasaista ja onnellista arkea keski-ikäistyvän musiikinopettajan Joycen kanssa. Joyce asuu puuseppämiehensä Jonin kanssa talossa vuorten ja meren välissä, iloitsee töistä tullessaan tuosta viimeisestä pyrähdyksestä ovelle halki pimeän ja tuulen ja kylmän sateen, valmistaa ja syö Jonin kanssa illallista jutellen päivän tapahtumista, taivastelee Jonin verstaassa työskentelevän harjoittelijan, Edien, typeryyttä ja tuntee väsymystä työssään, jossa hän jakeli musiikkia niin välinpitämättömille kuin vastaanottavaisillekin.

Sitten Joycen elämässä tapahtuu suuri muutos, ja hän muuttaa pois kotoaan. Myöhemmin hänellä on aivan toinen elämä, mutta rauhallinen, tasainen ja miellyttävä kuten aikoinaan Joninkin kanssa. Hetken mielijohteesta Joyce poikkeaa kirjakauppaan ja ostaa novellikokoelman, jonka on kirjoittanut epämääräisesti tutun näköinen nuori nainen. Lukiessaan erästä kokoelman Miten meidän tulisi elää novellia Joyce tajuaa, että sen on kirjoittanut hänen soitonoppilaansa vuosien takaa. Kuvio, joka novellin myötä piirtyy näkyviin, toi jotenkin mieleeni Anne Enrightin romaanin Unohdettu valssi kolmiodraaman, jonka yhtenä osapuolena onkin pieni, tapahtumia omasta näkökulmastaan katsova lapsi. Toisaalta - vaikka vertaaminen Shieldsiin on jo klisee ja toisaalta vähän epämääräinenkin, sillä Shieldsin ja Munron tapa kertoa on hyvinkin erisävyinen - tämän "Miten meidän tulisi elää" -novellin metafiktiivisyydestä ja tavasta kuvata kirjallisuutta tuli mieleen Carol Shieldsin tuotanto ja erityisesti jotkin kokoelman Tavallisia ihmeitä -kirjailijanovellit.

Novellin loppu tarjoaa vielä yhden käänteen, ja jäin makustelemaan, oliko novellin jälkimaku - siis kertomuksen luoma tunnelma - kitkerä vai pikemminkin lempeän haalea. Aivan kuin novelli olisi kotelo, josta hän [kirjailija] on kiemurrellut ulos ja jättänyt nurmikolle.

Näistä novelleista ovat vaikuttuneet myös ainakin Unni, Hanna, Ilse, Susa, Jori


15 kommenttia:

  1. Ah, Munro. Olen lukenut häneltä kaiken, myös tämän ja olen aikeissa aloittaa alusta jossain vaiheessa. Munro on jotenkin arvoituksellinen teksteissään, rivien väliin jää kieltämättä paljon.

    Shieldin ja Munron yhtäläisyyttä en ole itse havainnut, vaikka siitä aina toisinan mainitaan. En ole tosin Shieldsiltä lukenut kuin pari teosta enkä koskaan lukenut näitä kahta ajallisesti samoihin aikoihin. En myöskään lue mitenkään analyyttisesti. Varmaan pitäisi.

    Kivaa loppuviikkoa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Petriina, minäkin aloin nyt tätä postausta kirjoittaessani miettiä, että miksi me jotkut kirjabloggaajat (siis myös minä) vertaamme Munroa ja Shieldsiä toisiinsa. Shieldshän on paljon lempeämpi, eikä jätä niin paljon rivien väliin. Mutta Shieldsin novellit ovat itse asiassa vähän samaan tapaan synkkiä ja pisteleviä kuin Munron novellit, ja sellaisia, joita joutuu pähkäilemään.

      Käsittelin tuota yhtä novellia vähän enemmän tuon Kide-haasteen takia :). Siihen on tarkoitus blogata yksittäisestä novellista, mutta halusin kirjoittaa myös koko kokoelmasta.

      Poista
  2. Kiitos, Maria, tästä postauksesta!

    En ole Munroeta lukenut, Shildsiä olen...
    Tuolla kirjalla on niin komea kansi, että monet ostavat sen jo kannen vuoksi!:DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-mummo, Munro kirjoittaa vähän samantapaisista aiheista (arjesta, avioliitosta...) kuin Shields, mutta pistävämmin. Tämä kansi on tosiaan kaunis, mutta ei kuvaa sisältöä kovinkaa hyvin, sillä vain yhdessä novellissa ollaan tuollaisissa maisemissa

      Poista
  3. Minä olen vannoutunut Shields -fani, Munron tuotantoon en ole vielä tutustunut. Ehkäpä teen sen vielä tämän vuoden puolella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, kannattaa kyllä tutustua Munroon, vaikka hänen tapansa kertoa on toisaalta myös hyvin erilainen kuin Shieldsin.

      Poista
  4. Tämä on tähän mennessä ainoa lukemani Munro, mutta tarkoitus olisi kyllä lukea lisää, sillä tämä oli todella vaikuttava. Ihan helppoja novellit eivät kyllä olleet: muistan että usein jouduin novellin loputtua palaamaan takaisin ja lukemaan tarinan osittain uudelleen, että tajuaisin kunnolla, mitä oikeastaan tapahtui. Novellien tunnelma on jäänyt erityisen hyvin mieleen - sellaista hienoista ahdistavuutta ja synkkyyttä, mutta ei onneksi aivan vailla valoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, alkuun joutuu tosiaan palaamaan näiden kanssa ja vielä enemmän jouduin uudelleenlukemaan Julkisia salaisuuksia -kokoelman novelleja. Näissä oli tosiaan sellainen osin selittämättömällä tavalla ahdistava tunnelma.

      Poista
  5. Mielenkiintoista analyysia jo hieman unohtumaan päässeestä kirjasta.

    Minulla on sama juttu kuin Liisalla, tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Munroni. Pidin kyllä kirjasta, ja kirjailija on ollut mielessä, mutta ensikosketuksesta on kohta kaksi vuotta enkä ole saanut luettua lisää. Kuten olen ennenkin todennut, minulla on jostain syystä jo pitkään ollut ongelmia novelliformaatin kanssa. Munrohan totesi itsekin hauskan itseironisesti näin:

    "Kirjan nimi on Miten meidän tulisi elää. Novellikokoelma, ei romaani. Se jo sinänsä on pettymys. Se syö kirjan arvoa, saa kirjailijan vaikuttamaan joltakulta, joka väijyy Kirjallisuuden porteilla eikä ole päässyt turvallisesti sisäpuolelle."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, luulen, että novelligenrestä ei tule ikinä mulle niin läheistä kuin romaanista, jokin siinä vaan on että romaanin muoto miellyttää enemmän (kyse ei ole niinkään pituudesta, vaan rakenteellista ja tyylillisistä jutuista, henkilökuvauksesta ym.) Jostain syystä novellit ovat myös usein aika synkkiä ja kyynisiä, poikkeuksena tulee mieleen vain Helmi Kekkosen Kotiin-kokoelma, joka oli sellainen haikeankaunis, ei kyyninen.

      Tuosta siteeraamastasi kohdasta ja muista vastaavista minulle tulee mieleen Shieldsin Ellei ja muiden teostensa vastaavat pohdinnat :).

      Poista
    2. Totta, eipä äkkiseltään tule mieleen mitään hyvän mielen novelleja, ehkä jotain Petri Tammisen tyylistä huumoria lukuun ottamatta.

      Oletko muuten lukenut Haahtelan suosikin Raija Siekkisen novelleja? Niissä saattaa olla aika synkkiäkin tunnelmia, mutta ote on enemmän kaunis kuin kyyninen. Pitäisi itsekin lukea enemmän niitä(kin).

      Poista
    3. Olen lukenut muutaman Siekkisen novellin (minulla oli kirjastosta lainassa se Novellit-kokoomateos), muistaakseni viime kesänä samoihin aikoihin kun luin Haahtelan Katoamispisteen. Pidin niistä; nekin olivat tosiaan aika synkkiä ja vähän kryptisiäkin, mutta kuten sanoit, kauniita. Pitääkin lainata tuo kokoelma uudestaan nyt "novellivuonna", lukea lisää ja ehkä blogatakin jostakin novellista.

      Poista
    4. Minä luin Siekkiseltä kaksi novellikokoelmaa Katoamispisteen ilmestymisen aikoihin – tai totta puhuen jo vähän sitä ennen, heti kun olin kuullut mistä Haahtelan tuleva kirja kertoisi. (En kai kuulosta hullulta fanilta, enhän? :) Pian sen jälkeen ostin Novellit, mutta enpä ole sitä avannutkaan. Joskus vielä!

      Poista
  6. Minulla on pieni Munro-aukko lukurepertoaarissani. Olen lukenut vain Julkisia salaisuuksia englanniksi ja kirja oli ehkä aavistuksen vaikea, en saanut siitä kovin paljon irti ja tuskastuinkin. Mutta jos Julkisia salaisuuksia on suomeksikin vaikkapa tätä Liian paljon onnea -kokoelmaa vaikeampi, niin minun pitää ehdottomasti koetaa lukea joku toinenkin Munron kirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, mä oon lukenut vain Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea (sekä jostakin kolmannesta kokoelmasta jonkun yksittäisen novellin), ja ensinmainittu oli kyllä mielestäni kryptisempi! Eli kannattaa tosiaan kokeilla, jos vaikka tämä LPO avautuisi paremmin :)

      Poista