Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Wsoy 2012, 129 sivua.

Lumi sädehtii ja välkehtii kaikki helmiäisvärit läpi. Helsinki on vielä valkoinen, lumi on nuoskalunta ja keskustan kadut niin lämpimiä, että asfaltti pilkottaa jo läpi. Kaupunki hohkaa valoa kuin eläisi lumilyhdyn sisällä. Silmät kostuvat kun kääntää varomattoman katseen aurinkoa kohti.

Kiinnostuin Sarri Nirosen (s. 1989) esikoisromaanista Tähdenpeitto jo lukiessani siitä Kirsin arvion, ja kun myöhemmin luin Catharina's Journal -blogin perusteellisen ja kauniin arvion, jossa kirjaa verrattiin Merja Otavan tuotantoon, muistin merkitä kirjan nimen muistiin ja napata sen kirjastosta mukaan. Lyhyt, surullinen mutta kaunis ja toiveikas romaani tulikin luettua kertaistumalla.

Tähdenpeitto kertoo kahdesta helsinkiläisabiturientista, Riinasta ja Joonasta, jotka eivät tunne toisiaan mutta kokevat kumpikin itsensä yksinäiseksi omalla tavallaan. Sekä Riina että Joona kantavat vastuuta läheisistään, jännittävät ylioppilaskirjoituksia ja käyvät läpi muutoksia ihmissuhteissaan. Molempien nuorten tarinat kulkevat sulavasti rinnakkain ja ne ovat jonkin verran paralleellisia; Riinalle ja Joonalle tapahtuu samanlaisia asioita, he tekevät samansuuntaisia pieniä arkisia havaintoja ja kulkevat samoja katuja. Romaanin kolmas päähenkilö on tavallaan Helsinki, jonka kulmia, kulkuneuvoja ja tunnelmia kuvataan niin kuulaana pakkaspäivänä kuin sadepisaroiden helmeillessä ikkunalasiin.

Riina asuu kahden alkoholisti-isänsä kanssa ja käy kahvilassa töissä pitääkseen perheen talouden edes jotenkin tasapainossa. Joskus on ollut onnellisempia päiviä, kun isä ja äiti elivät vielä yhdessä, isä ei juonut ja opetti Riinaa valokuvaamaan. Onneksi Riinalla on hyvä ystävä Juulia, jonka kanssa he ovat ilmaisutaidon lukion kasvatit, kaksi samanlaista tähteä, symmetriset runotytöt istumassa vastakkain ikkunalaudalla samankokoisissa Converseissaan, kirjoittamassa runoja toisilleen ja toisistaan. 

Joonalla on päältä katsoen asiat paremmin; hän asuu hyvällä esikaupunkialueella isänsä, äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Linnea-sisko on sokea mutta onnellinen; hän soittaa selloa ja on ensi kertaa ihastunut. Joonan oma tyttöystävä, Turussa matematiikkaa opiskeleva Emilia sen sijaan ottaa etäisyyttä. Joonan vanhemmat ovat etäisiä ja pitkälti omissa ajatuksissaan, tekevät pitkää päivää töissä, ja kaveriporukassakin Joona tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi.

Romaanin kerronta tapahtuu preesensissä. Kieli on samaan aikaan toteavaa ja herkkää, yksinkertaista ja kuitenkin monitasoista. Vaikka romaani on varsin lyyrinen ja eteerinen tähtineen, lumihiutaleineen ja kyynelineen, kerronassa on kuitenkin sellaista konkretiaa, joka tekee henkilöt eläviksi. Kiteytyneestä ilmaisusta tuli tavallaan mieleen Helmi Kekkosen proosa, vaikka Nirosen tyyli onkin erilainen. Odotan jo kovasti Nirosen uutta teosta.

Tähdenpeiton arvio Lastenkirjahylly-blogissa ja kirjailijan haastattelu Ylioppilaslehdessä.