Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena 2013, 207 sivua.

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain kaksi päivää sitten. Minulle ei kuulu muuta kuin hyvää, vaan sinua on ikävä. Mutta onhan hyvä kun sanoit pääseväsi tänne Suomeen minun luokse. Minun tulee kovin sinua sääli tällä kertaa niin kuin kaikkia teitä karjalaisia. Kunhan ajat asettuu, niin kyllä teille kaikille tulee parempi eläminen. Sotan aikana on aina kovaa joka puolella. Niin sanoit Anna, että uutella kuulla sinulle annettiin lupa tulla tänne. Koeta nyt sitten hommata asiasi niin että pääset tulemaan.

Luin äskettäin Tyyni Tuulion romaanin Marja-Liisan oma koti (Wsoy 1945), jossa jatkosodan aikaa kuvataan hyvin ihanteelliseen sävyyn. Tuulion kirja on tietysti aikansa tuote, suunnattu sota-ajan nuorille naisille vahvistamaan heidän uhrimieltään ja tulevaisuudenuskoaan kotirintamalla. Itä-Karjalan miehittämisestä tai Suur-Suomesta haaveilevasta Akateemisesta Karjala-seurasta romaanissa ei puhuta mitään, ja sota näyttäytyy ennen muuta isänmaan puolustamisena. Kuitenkin myös esimerkiksi koulujen historianopetuksessa vaiettiin pitkään siitä, että Suomi oli jatkosodassa myös miehittäjä: Suomen armeija ei pysähtynyt niin sanotulle vanhalle rajalle, vaan jatkoi eteenpäin alueille, jotka eivät ole koskaan kuuluneet Suomelle. Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja Pauliina Salminen on tarttunut monin tavoin herkkään aiheeseen tutkiessaan suomalaisten miehittäjäsotilaiden ja itäkarjalaisnaisten suhteita jatkosodan aikana.

Tutkimuslähteinään Salminen on käyttänyt muun muassa oikeuden pöytäkirjoja, viranomaisten kirjeitä ja Marjo Koposen gradua suomalaissotilaiden aviottomista lapsista Itä-Karjalassa, mutta myös muutamia rakkauskirjeitä ja jopa joitakin aikalaisten haastatteluja. Vuosina 1941–1944 suomalaisten ja itäkarjalaisten välille syntyi monenlaisia ja monenkestoisia suhteita, mutta dokumentteja on pääasiassa sellaisista suhteista, joiden tuloksena syntyi lapsi tai lapsia, sillä miehityshallinnon virannomaiset tekivät lasten elatusta ja asemaa koskevia kuulemisia ja päätöksiä. Suomalaissotilaiden lapsia jäi Itä-Karjalaan arviolta viitisensataa; todennäköisesti luku saattaa olla suurempikin. Salmisen aineistosta piirtyy esiin todellisia rakkaustarinoita, olosuhteiden paineessa syntyneitä molemminpuolisen hyötymisen suhteita, hyväksikäyttöä, katteettomia lupauksia, hylättyjä naisia ja lapsia ja pahimmillaan raiskauksia ja puoskaroituja abortteja. Sota- ja miehitysaika kaukana kotiseuduilta ja omasta perhepiiristä vaikutti sotilaiden moraalikäyttäytymiseen, mutta pahimmat rötöstelijät olivat usein niitä, joilla oli rikosrekisterissä merkintöjä jo rauhanajan Suomesta.

Vaikka iso osa Suomen armeijan sotilaista oli vastahakoinen jatkamaan etenemistä sen jälkeen, kun talvisodassa menetetty Laatokan Karjala oli vallattu takaisin, monet olivat myös täynnän intoa Itä-Karjalan "vapauttamisesta" ja pääsystä kalevalaisen kansanrunouden laulumaille. Sotakuukaudet ja -vuodet olivat kuluneet pääosin miesporukoissa; naimisissa olevatkin pääsivät harvakseltaan lomille ja naimattomien oli vaikea lyhyiden lomien aikana edes aloittaa seurustelusuhdetta. Itä-Karjalassa sen sijaan oli pääasiassa naisia ja lapsia, kun miehet oli viety puna-armeijaan tai evakuoitu. Olosuhteet olivat siis otolliset ihastumisille, himolle, rakastumisille ja jopa pitkille, avioliiton kaltaisille suhteille.

Pääosa suomalaissotilaiden suhteista syntyi niin sanottujen kansallisten naisten, siis suomalaisten heimokansoihin kuuluvien naisten kanssa. Joitakin merkintöjä on myös suomalaismiesten ja venäläisnaisten, sekä vieläkin harvempia dokumentteja suomalaisnaisten ja itäkarjalaismiesten, suhteista. Jos itäkarjalaisnainen meni naisimisiin suomalaismiehen kanssa, hän sai Suomen kansalaisuuden ja saattoi matkustaa Kanta-Suomen puolelle avioitumista varten jo ennen naimisiinmenoa; suomalaisnaisen kanssa avioituneilla (harvalukuisilla) itäkarjalaismiehillä ei tätä samaa oikeutta ollut.

Monet itäkarjalaisnaisista olivat jo aiemmin naimisissa ja pienten lasten äitejä. Neuvostoliitossa oli kahdenlaisia avioliittoja, rekisteröityjä ja rekisteröimättömiä. Jälkimmäisiin luettiin vakituisesti yhdessä elävät pariskunnat, ja rekisteröimättömyydestä huolimatta nämä "avoliitot" rinnastuivat neuvostokansalaisten mielissä avioliittoihin eikä niitä paheksuttu samaan tapaan kuin samaan aikaan suomessa niin sanottuja "susipareja". Suomessa hyväksyttiin tosiaan vain laillisesti vihityt parit aviopareiksi, ja Suomeen päästäkseen itäkarjalaisnaisten oli mentävä "suomalaiseen avioliittoon" ja haettava avioeroa mahdollisesta aiemmasta (rekisteröidystä) aviomiehestään. Niin pitkään kun uskottiin, että Itä-Karjala jäisi pysyvästi osaksi Suomea, miehityshallion viraomaiset tukivat avioliittoja suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä ja myönsivät varsin auliisti avioeroja kenties hyvinkin kauan (jo ennen jatkosotaa) teillä tietymättömillä olevista itäkarjalais- tai venäläismiehistä. Kun alkoi näyttää siltä, että Suomi häviää sodan ja joutuu vetäytymään Neuvostoliiton alueiksi jäävästä Itä-Karjalasta, alettiin anomuksiin suhtautua nuivemmin.

Kaikki suomalais-itäkarjalaiset "uusperheet" eivät siis koskaan yhdistyneet vilpittömistä aikeista ja molemminpuolisesta rakkadesta huolimatta. Syitä oli monia: rakkautta raskaaksi tulleelle itäkarjalaisheilalleen vannonut sotilas saattoi kuolla taistelussa tai johonkin sairauteen, perheellinen mies saattoi katua rakkauden huumassa annettuja lupauksia ja palata sittenkin entisen perheensä luo, virannomaiset saattoivat evätä Suomeen-matkustusluvan tai itäkarjalaisnainen halusi sittenkin jäädä kotiseudulleen ja sukunsa pariin. Sota-ajan epävakaissa oloissa oli väistämätöntä, että monet tarinat päättyivät onnettomasti.

Oli lohdullista lukea Salmisen kirjasta, että Neuvostoliiton puolelle jääneiden itäkarjalais-suomalaisten lasten asema oli vallan vaihtumisen jälkeenkin kohtalaisen hyvä; lapset ja heidän äitinsä eivät tiettävästi joutuneet syrjinnän kohteeksi, ja kotiinsa mahdollisesti palanneet vanhat neuvostoliittolaisaviomiehet saattoivat hyväksyä miehityksen aikana syntyneet uudet perheenjäsenet. Sen sijaan ne itäkarjalaisperheet, joista sisko tai tytär oli muuttanut suomalaissotilaan kanssa Suomeen, joutuivat syrjinnän kohteeksi. Myöskään Suomeen muuttaneilla itäkarjalaisnaisilla ja aviottomilla lapsilla ei välttämättä ollut helppo elämä edessään vieraassa maassa.

Pauliina Salminen on kirjoittanut koskettavan, sujuvasti ja kiinnostavasti etenevän ja helposti lähestyttävän tietokirjan. Omat pohjatietoni aiheesta olivat lähes olemattomat ja koulun historiantunneilla käsitellyt jatkosodan vaiheetkin varsin hyvin unohtuneet, mutta Miehittäjän morsiamissa tapahtumien taustat tuodaan lyhyesti ja ymmärrettävästi esille. Autenttiset valokuvat jatkosodan aikaisesta Itä-Karjalasta työssä ahkeroivine naisineen ja imetettävine pienokaisineen tuovat historian lähelle, samaistuttavaksi, samoin kuin lainaukset todellisista rakkauskirjeistä. Miehittäjän morsiamissa kerrotaan lyhyesti useiden naisten, lasten ja pariskuntien tarinat (joissakin johtolangat loppuvat lähes alkuunsa, toisten jäljet kantavat 2000-luvulle saakka), mutta keskisuomalaisen Väinön ja aunukselaisen Annan rakkaustarinaa seurataan läpi koko kirjan.

Muissa blogeissa sanottua: Illuusioita, Rimakauhua ja rahkapiirakkaa

Sodan ja rakkauden aihepiirit yhdistyvät myös toisessa viime vuonna ilmestyneessä tietokirjassa, Mikko Porvalin Rautasormus. Rakkaustarinoita sotavuosilta -teoksessa.

Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.