Aamiainen - nautiskelijan ateria (ja muita kirjallisia aamiaisia)

Anna Lehtonen: Aamiainen. Nautiskelijan ateria
Atena 2009, 221 sivua.

Viktoriaanisella aamiaiskulttuurilla oli kuitenkin vaikutusta jopa meidän tapaamme ajatella aamuateriaa: saattaa olla, että nykyinen ihanteemme pitkästä ja nautinnollisesta viikonloppuaamiaisesta pohjautuu juuri 1800-luvun englantilaiseen aamiaiskulttuuriin. Myös brunssikulttuuri on peräisin 1800-luvun lopulta, ja se monipuolisti ja runsasti aamiaisella tarjottavien ruokalajien ja vaihtoehtojen määrää entisestäänkin. Nykyään brunssipöytään asettuessaan voi siis kokea sielunkumppanuutta vaikka 1800-luvun aristokraatteihin.

Kulttuurintutkija Anna Lehtonen kartoittaa kirjassaan Aamiainen. Nautiskelijan ateria eurooppalaisen aamiaisen historiaa ja aamiaiselle nykyään annettuja merkityksiä. Mustavalkopiirroksin kuvitettu kirja sisältää lisäksi aamiaismenuehdotuksia, brunssin kattausohjeita ja vinkkejä haudutetun teen oikeaoppiseen valmistukseen.

Lehtonen kertoo muun muassa siitä, kuinka nykysuomalaiseen aamiaiseen itsestäänselvyytenä kuuluva kahvi saapui Turkista Venetsiaan, sieltä Keski-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvulla Suomeen. Kahvi oli aluksi sunnuntaiherkku, mutta 1870-luvulta sitä juotiin arkiaamuisinkin kaikissa säädyissä, joskin köyhemmät joutuivat jatkamaan ainakin arkikahviaan korvikkeilla. Kahvi on säilyttänyt asemansa aamupöydässä siitä lähtien, mutta esimerkiksi 1950-luvun aamupalaan kuulunut pulla on saanut antaa tilaa terveellisemmille ruokalajeille, kuten hedelmille ja vihanneksille.

Oman lukunsa saavat kahvila- ja hotelliaamiaiset niin Suomessa kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Lontossa. Lomakohteen voi valita myös aamiaistarjonnan perusteella! Joskus suurinta ylellisyyttä on kuitenkin se, että saa nauttia aamiaista omassa vuoteessaan.

Lehtosen kirja inspiroi minut etsimään hyllystäni "kirjallisia aamiaisia". Kaunokirjallisuuden aamiaiskuvauksista minulle on jäänyt erityisesti mieleen Daphne du Maurierin romaanin Rebekka, jossa Max de Winterin vastavihitty vaimo menee ensimmäistä kertaa aamiaiselle uudessa kodissaan, Manderleyn kartanossa:

Muistan hyvin, kuinka valtavan ja hiukan kauhistuttavankin vaikutuksen minuun teki tarjotun aamiaisen suurenmoisuus. Siinä oli teetä suuressa hopeisessa keittimessä ja myös kahvia, ja kuumennuslevyllä oli kiehuvan kuumia ruokia, munakokkelia, kinkkua ja vielä kalaakin. Oli myös pieni määrä keitettyjä munia, nekin omassa lämmityslaitteessaan, ja puuroa hopeisessa puurokasarissa. Toisella sivupöydällä oli kylmää kinkkua ja suuri pala kylmää pekonia. Pöydällä oli myös sämpylöitä ja paahtoleipää, lukemattomia hillo-, marmelaati- ja hunajapurnukoita, ja kummassakin päässä oli korkea jälkiruokamaljakollinen hedelmiä. Minusta näytti oudolta, että Maxim, joka oli Italiassa ja Ranskassa syönyt aamiaisekseen vain croissantin ja hedelmän ja juonut kupin kahvia, saattoi kotona istuutua tällaisen kahdelletoista hengelle riittävän aamiaisen ääreen luultavasti joka ikinen päivä vuodesta vuoteen ja ettei hän pitänyt sitä millään tavoin naurettavana tai tuhlaavaisena. (Suom. Helvi Vasara, Suuri Suomalainen Kirjakerho 1970.)

Kartanon aamiaispöydän yltäkylläisyyden vastakohdaksi nousee kertojan kokema henkinen tyhjyys ja yksinäisyys; hän syö aamiaista yksin, sillä aviomies on jo juonut kahvinsa ja vetäytynyt hoitamaan isännän velvollisuuksiaan. "-- ja muistan ajatelleeni, etten ollut kuvitellut ensimmäistä aamuani sellaiseksi. Olin kuvitellut, miten olisimme kulkeneet yhdessä käsikoukkua meren rannalle, tulleet takaisin myöhään, väsyneinä ja onnellisina syömään kylmää lounasta kahden kesken ja sitten istuneet kastanjapuun alla, jonka olin nähnyt kirjaston ikkunasta."

Suomalaisten naisten omaelämäkerrallisissa teoksissa aamiainen saa goottilaista romaania arkisempia ja lämpimämpiä sävyjä. Kati Tervo keskustelee miehensä Jari Tervon kanssa siitä, pitäisikö hampaat pestä ennen vai jälkeen aamupalan. Hammaskiilteen vuoksi ne kannattaisi pestä ennen, mutta toisaalta, "mintunviileä aamukahvi, mikä nautinto se muka on". Kirjailijaperheen aamuun kuuluu tietysti myös tuore sanomalehti:

Kaksoisoven välistä pelmahtaa painomusteen tuoksu. Lehti on uusi, mutta uutiset vanhoja. Ne on nähty, kuultu ja kulutettu telkkarista ja netistä. Palaan keittiöön ja levitän lehden pöydälle. Avaan verhoa. Juon kahvin isolla lorauksella kylmää maitojuomaa. Selaan. Silmäilen ja pyydystän kiinnostavia otsikoita. (Teoksesta Jääkaapin henki. Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä. Wsoy 2011.)

Vivi-Ann Sjögren puolestaan kirjoittaa muistelmateoksessaan Mustaa kahvia, keksinmuruja:

En odota mitään muuta ateriaa yhtä malttamattomasti kuin aamiaista, aamuateriaa. Sellaistakin on sattunut, että nukkumaan mennessä olen ajatellut onnellisena: kun herään, saan syödä aamiaista! En siksi, että aamiaisessa sinänsä olisi jotain hohdokasta (mustaa kahvia, pala ruisleipää ja juustoa), vaan sen myyttisyyden ja rituaalisuuden vuoksi: rikot paaston, kohtaat elämän, liityt auringon ja valon rytmiin. Tiedän kyllä, jotkut aamut ovat synkkiä ja inhottavia, sataa ehkä, ruisleipä on melkein lopussa, ei muista omaa nimeään eikä viikonpäivää, mutta aamiaisessa on silti hohtoa.

Suloista sunnuntaita ja ihania alkavan viikon aamuja Sinisen linnan kirjaston lukijoille!