Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus
Atena 2015, 181 sivua.

Kierryit silti mykkänä uneni reunoille. Häilyit tunnistamattomana hahmona minussa. Ja joskus näin sinut jopa päivittäin. Juoksemassa kadun yli, hyppäämässä junaan, kävelemässä kovaa vauhtia lentokentän pitkällä rullamatolla. Sitten meni viikkoja, kuukausia ja minä unohdin. Vaivutin itseni takaisin siihen suloiseen ei-mihinkään tilaan, jossa ei ollut muistoja. Ei ollut unohdettavaa eikä muistettavaa, ei mitään mikä sitoisi minut sinuun, pakottaisi ajattelemaan niitä tuhansia ja taas tuhansia paikkoja joissa voisit juuri nyt olla.

Odotus on tarina Emiliasta, joka saa kolmetoistavuotiaana tietää olevansa adoptoitu. Aila ja Lasse eivät olekaan hänen biologisia vanhempiaan, ja hän itse ei olekaan Emilia vaan Silja, joka alkaa kummitella kaksoisolentona murrosiän kuohuissa, kyseenalaistaen nuoren tytön identiteetin. Parikymmentä vuotta myöhemmin Emilia odottaa itse esikoistaan ja saa adoptiovirannomaisten kautta sovittua tapaamisen biologisen äitinsä kanssa. Romaanin nykyhetkessä, eräänlaisessa kehyskertomuksessa, Emilia odottaa biologista äitiään Kerttua kahvilassa, käy läpi menneisyyttään ja nykyisyyttään, suhdettaan Ailaan ja Lasseen sekä Santtuun, mieheen jonka lasta odottaa, miettii mitä sanoisi tuntemattomalle ja silti varmasti jollain tavalla tutulle naiselle, kun tämä astuisi kahvilan ovesta sisään.

Liisa Rinteen esikoisromaania lukiessa minua häiritsi voimakas tuttuuden tuntu. Aivan kuin olisin lukenut tämän tarinan ennenkin, ja tässä teoksessa ei juuri tarjota uutta näkökulmaa aiheeseen. Kahvilaepisodin "loppuratkaisu" oli suorastaan ennalta arvattava ja tuttu monista kirjoista ja elokuvista. Rinteen kieli sen sijaan on kaunista ja omaperäistä, se toi mieleen Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin. Myös muistoja ja tunnelmia Rinne kuvaa vahvasti.

Tapahtumat ja muistot kerrotaan milloin Emilian, milloin muutaman muun henkilön näkökulmasta. Pidin siitä, että Lassekin sai äänensä vahvasti kuuluviin eikä Odotus ollut vain äitien ja tyttären tarina. Viehtymys kankaisiin ja ompelutöihin tekee Lassesta persoonallisen (kiltistä, lapsirakkaasta ja huolehtivaisesta Lassesta tuli vähän mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen Onni). Myös Aila on kuvattu onnistuneesti hyvine aikomuksineen ja tahattomine virheineen. Kerttu sen sijaan jää etäiseksi paitsi Emilialle, myös lukijalle. En oikein vakuuttunut Kertun motiiveista toimia niin kuin toimi, mutta tämä ei ole kerronnan vika, en vain pystynyt eläytymään Kertun ajatusmaailmaan. Hetkeksi ääneen pääsee myös Emilian ystävä Tuovi, mutta tämän jakson koin irralliseksi.

Yksi hassu yksityiskohta minua jäi kirjassa mietityttämään. Lassen äitiä eli Emilian isänpuoleista isoäitiä kutsuttiin mufaksi. En ole ruotsinkielinen, mutta käsittääkseni mufa ei ikinä viittaa naispuoliseen isovanhempaan, vaan isoisään (isoisä=morsfar=mufa). Lassen äiti voisi olla Emilialle famu, mutta mielestäni romaanissa ei missään kohtaa edes sanottu, että Lassen perhe olisi ruotsinkielinen. Mietin lukiessani myös, että olisiko nimitys voinut olla ironinen, vihjaus siitä, että Lassen äiti on halunnut itselleen jonkin mummia fiinimmän kuuloisen nimen, mutta se ei tuntunut uskottavalta jo teoksen vakavan ja runollisen tyylin kannalta, eikä myöskään siksi, että tällaiseen tulkintaan ei lainkaan vihjailtu.

Vaikka olisin toivonut tarinalta jotakin enemmän, olen vakuuttunut Rinteen kyvyistä kuvata henkilöitään ja piirtää tuokiokuvia, kuin läpileikkauksia henkilöiden elämiin vuosikymmeniin. Rinne onnistuu rakentamaan Odotukseen tunteen siitä, että henkilöt elävät elämäänsä myös niiden hetkien ulkopuolella, jotka kuvataan lukijalle.