Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 342 sivua.

Tuoksui sellainen ilta kuin ei kotona koskaan. Lämpö, vieraat kasvit, huolella leikattu ruoho, jalopuiden mahla, aavistus savua tai ruokaa tai vain kuuman päivän hehkua kaupungista. En ollut tavannut sellaista tuoksua ikinä sitä ennen. Ilma oli lämmintä ja erityisen pehmeää ja kun se liikkui iholla, tuntui kuin jokin elävä olisi painautunut käsivarsia ja sääriä vasten.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia. Tarina kahdesta naisesta ja miehestä, jota kumpikin rakastaa, voidaan kertoa monella tapaa ja on kerrottukin. Anna Makkosen suunnittelema kaunis kansi johdattaa siihen tunnelmaan ja sävellajiin, jolla Lifländer  kertoo Helmin, Laurin ja Kertun tarinan. Kaksi  kahvi- tai teekuppia – vaiko kolme? – viittaavat hetkeen, jolloin kaksi toisilleen etäisesti tuttua naista tapaa yllättäen kahvilassa vuosikymmenten jälkeen, tai kenties siihen iltapäivään, jolloin vanha aviopari kattaa hääpäiväkahvit olohuoneen sohvapöydälle ja puhuvat siitä mistä eivät koskaan ennen.

1950-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuvan romaanin henkilöiden motiivit ja tunteet punoutuvat auki hitaasti. Kaiken kaikkiaan edetään verkkaisesti, mutta jännite säilyy ja Helmin minäkertoja ja kahden muun keskeisen henkilön näkökulmat vuorottelevat sujuvasti. Ihan kaikkia lankoja ei solmita yhteen, vaan lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Kolmiodraaman rinnalla kuvataan myös sukulaistyttö Nooran, hiljattain eronneen Tomin ja tämän luona joka toinen viikonloppu vierailevan Kiia-tyttären vaiheita. Tomin vaaniva ex-anoppi on kuin kauhukuva siitä, mitä Helmistä olisi voinut tulla, jos hän olisi valinnut toisin.

Mikä sitten sai Helmin selviämään ilman katkeruutta, vaikka hänellä oli kannettavanaan paljon muutakin tuskaa ja menetystä kuin se, mitä hän näki ruuhkaisella asemalla ennen kymmentä vaille kuuden junaa eräänä keväisenä iltana? Helmin pelasti Volvo, jonka ratissa hän kiersi maaseutua, selvitti ajatuksiaan ja teki päätöksensä.

Tästä lukukokemuksesta jäi mieleen lämpö. Melkein tekisi mieli onnellisena itkeä sitä, miten ihmiset voivat valita myös oikein, ja sitä, miten kauniisti kieli joidenkin kirjoissa soi.