Hannu Mäkelä & Marika Maijala: Ääni joka etsi laulua

Hannu Mäkelä (teksti) ja Marika Maijala (kuvat): Ääni joka etsi laulua 
Paasilinna 2013, 140 sivua.

Ääni ryhtyi heti toimeen. Se pakkasi pienen reppunsa, ja otti mukaan vain kaikkein välttämättömimän: kanervasaippuan ja hammasharjan sekä hieman mietittyään myös unityynynsä. Ääni katseli vielä ympärilleen, muisti ääniraudan ja tunki sen repun sivutaskuun; olihan se ollut Äänellä aivan pienestä saakka ja auttoi aina, kun Ääni puron uniaikoina etsi oikeaa alkusointua hyräilylleen. Katse haravoi ja harhaili huoneessa vielä hetken, ja sitten myös hohtavat pikkukivet löysivät tiensä reppuun; ne se oli löytänyt luolansa takaseinästä, jossa niitä kiilteli tulikärpäsiä. Ne voisivat ehkä tuoda lohtua, jos yön pimeys yllättäisi.

Hannu Mäkelän saturomaanin Ääni joka etsi laulua kertoo Äänestä, jonka äiti on puliseva puro ja isä häikäisevä aurinko. Marika Maijalan herkässä kuvituksessa Ääni on saanut pienen, keijukaismaisen lapsen hahmon. Ääni asuu tyytyväisenä sumuisen vuoren syvässä rotkossa, omassa kotiluolassaan. Äänen aika kului lähinnä sammalvuoteella uinaillen, silloin tällöin itsekseen hyräillen. Eräänä päivänä Ääni alkaa kuitenkin kaivata jotakin niin kovasti, että sen on pakko jättää kotinsa ja lähteä etsimään. Ääni tarvitsee Laulua tullakseen kokonaiseksi ja ollakseen onnellinen.

Äänen tarina käynnistyy hitaasti, niin että perheen pienimmät ehtivät jo kyllästyä ennen kuin seikkailu alkaa. Kieli on runollista ja kertomus on enemmän vertauskuvallinen kuin konkreettinen. Kirjan keskivaiheilla runollisuus karisee jonkin verran rosoisemman kielen ja juonenkäänteiden tieltä. Ylipäätään Ääni joka etsi laulua on yhtä paljon, ja ehkä enemmänkin, aikuisten kuin lasten satu. Hieman hölmön Korpin hahmo sai ainakin minut hymyilemään, ja muutenkin alkuun kovin eteerisessä tarinassa on aimo annos salaviisasta huumoria.

Kokonaisuutena Ääni joka etsi laulua jäi minulle kuitenkin etäiseksi. Kertomuksen taustalla on kaunis filosofia, mutta tarina joutuu etenemään sen ehdoilla ja kerronnassa selitetään asioita vähän liikaa auki. Marika Maijalan vähäeleiset, mustavalkoiset piirrokset sen sijaan viehättävät silmää kaikin tavoin, ja kirjan tekstissäkin on monta kohtaa, jotka soivat mielessä kuin laulu.

Sanojen tulkitsijasta riippuu lopputulos, niin on aina. Mutta ehkä todennäköisempi vaihtoehto on sittenkin "ylistys". Elämää, jos mitä, kannattaa ylistää monin tavoin, niin sanoin kuin lauluin.

Muissa blogeissa sanottua: Luettua elämää, Tarinauttisen hämärän hetket, K-blogi, Opuscolo,