tiistai 31. heinäkuuta 2012
Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano
Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
Wsoy 2012, 172 sivua.
(Kustantajan lähettämä ennakkokappale,
kirjan arvioitu ilmestymispäivä syyskuussa.)
Netta Walldénin esikoisteos, lastenromaani Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sai innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin (itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kurkatkaa vaikka Susan bloggaus kirjasta). Kirjassa sisarukset, Saarnilaakson pikkukaupungissa asuvat Ruben ja Lisa Pinterä, alkavat selvittää, miksei yksinäisen rouva Mallamudin luona käy koskaan vieraita, mitä kirjoja hän oikein kirjoittaa ja miksi rouvan ikkunalaudalla on kymmenen kiinalaista posliininukkea. Rubenin tutkimuksia -sarjan toinen osa, Ruben ja Harman kartano, toimii itsenäisenä teoksena, mutta herätti ainakin minun uteliaisuuteni ensimmäisen kirjan suhteen. Harman kartanossa on näet keskiössä henkilö, joka linkittyy vahvasti rouva Mallamudin (ja koko Saarnilaakson) menneisyyteen...
Harman kartanon tarina aukeaa varmasti eri tavoilla erilaisille ja eri-ikäisille lukijoille. Saarnilaaksoon on saapunut sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut mies, herra Harma, joka hautoo kostoa kaikille kaupungin aikuisille asukkaille. Miehen uskotaan kuolleen kolmekymmentä vuotta sitten, epäonnistuneiden kiinalaisen kirjakaupan avajaisten yhteydessä muffinsiin tukehtumalla, mutta rouva Mallamud uskoo kaikessa hiljaisuudessa tietävänsä paremmin: ylpeyteensä hän tukehtui. Siinä missä lapsilukija kenties jännittää, onnistuuko herra Harman kosto, aikuinen miettii, miksi mies on niin katkeroitunut ja mikä on niin kauan estänyt häntä palaamasta.
Kaisa Neimala luonnehtii Parnasson arviossaan Rouva Mallamudin tapausta satudekkariksi, ja lainaan mielelläni termiä sarjan toisesta osasta kirjoittaessani. Pääosin realistiseen kerrontaan sekoittuu sadunomaisia elementtejä, esimerkiksi Lisan rouva Mallamudilta saama kiinalainen posliininukke reagoi tapahtumiin omalla tavaan. Sadun ja arjen limittymisestä tulevat mieleen sellaiset ihanat lastenromaanit kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tai Sanna Iston Tinka ja Taika. Laura Valojärven kauniit ja ilmeikkäät mustavalkokuvat toimivat vähän kuin ingresseinä lukujen alussa.
Vaikka satudekkarista puhutaankin, ei arvoituksen ratkominen ja lasten salapoliisitoiminta loppujen lopuksi ole kovin merkittävässä roolissa. Välillä ihan unohdin, että Ruben ja Lisa olivat "tutkimassa" outoja katoamisia, perunakellarin varkautta ja sinapinkeltatakkisen miehen edesottamuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Itse nautin kirjan psykologisesta syvyydestä ja siitä, että tapahtumia tarkasteltiin useiden eri henkilöiden näkökulmasta (lukujen nimeäminen sen mukaan, kenen näkökulmasta tapahtumat kerrotaan, tuntui minusta tarpeettomalta ja kaavamaiselta, mutta lapsilukijaa se kenties palvelee), mutta suoraviivaista salapoliisiseikkailua odottava saattaa pettyä.
Jännitystä kirjassa kyllä riittää, sellaista turvallista. Lukija pidättää henkeään, kun salaperäinen herra Harma nousee pitkään autiona olleen kartanon yläkertaan, jossa hukassa olevien (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) vanhempien lapset pitävät majaa. Jännittävä tilanne ratkeaa onnellisesti, kun lapset - mannekiinin tytär Hilda, muusikon poika Mäkki ja elämäntapavarkaan poika Roisto - tulevat esiin piilopaikastaan ja esittäytyvät reippaasti sympaattiseksi osoittautuvalle Harmalle.
- Erittäin hauska tutustua, sanoi herra Harma ja kohensi takinliepeitään. - Tuota noin, ehdotan, että siirrymme alakertaan jutustelemaan. Eiköhän sieltä löydy jonkinlaista pullantapaistakin, hän jatkoi huomatessaan uuninpankolla lojuvat nahistuneet porkkanan naatit.
- Ja tässä on mehua, Hilda sanoi, nappasi kainaloonsa viimeisen vadelmamehupullon ja lähti laskeutumaan alakertaan muu seurue vanavedessään.
Kaikki tuntui kummallisen normaalilta, aivan kuin tämän nimenomaisen aamun olisi kuulunutkin käynnistyä juuri näin. Pihamaalla satakielet aloittivat konserttinsa, mutta sisällä hirsipöydän ääressä ei ollut pakko kysellä mitään tarpeetonta.
Ruben ja Harman kartano onkin ennen kaikkea koskettava tarina vanhemmuudesta, lasten keinoista selviytyä ja aikuisen sisintä nakertavasta katkeruudesta, jonka sulaessa voi jatkaa eteenpäin, aloittaa jotain uutta. Romaanin lopetus herkisti, ja samalla aloin jo odottaa Saarnilaakson tarinoille jatkoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tämän haluan lukea! Ihan mahtavaa, että sinä olet jo lukenut kirjan. Vaikuttava arvio ja hienolta kuulostava kirja. Kiitos!
VastaaPoistaValkoinen kirahvi, luitko viime syksynä Rouva Mallamudin tapauksen? Tämä Harman kartano oli niin hyvä, että haluan ehdottomasti lukea senkin!
PoistaEn lukenut, mutta kollega luki ja kehui pilviin. Lukulistalla myös ykkönen. Luen tämän nyt ensin minäkin.
PoistaHei Maria, minulle tuli myös tämä postissa. Mietin vielä sen lukemista, mutta onhan tässä aikaa!
VastaaPoistaSara, kannattaa ainakin kokeilla, minut tämä tempaisi mukaansa ja kosketti. Meillä tätä luetaan myös iltasatuna lapsille.
PoistaKuvitukselle plussaa, miten houkuttelevan näköinen kansi!! :)
VastaaPoistaDisa, Laura Valojärvi on yksi suosikkikuvittajistani - kurkkapa postaukseni Suomen lasten linnakirjasta (löytyy vaikkapa klikkaamalla kuvittaja nimeä tuosta "Kirjailijat ja kuvittajat" -tunnistepilvestä :).
PoistaOi, jos kirjassa on ripaus Tinkaa ja Taikaa, annos Onnelia ja Annelia sekä tuota psykologista ulottuvuutta, tiedän olevani myyty jo ennen lukemista. Minäkin sain kirjan postissa ja aion ehdottomasti lukea.
VastaaPoistaLuitko kirjan muuten lapsillesi - lähinnä esikoisellesi - vai ihan itsellesi? :)
Katja, tässä on sitä samaa realismin ja fantasian leikkauspintaa kuin noissa mainituissa saturomaaneissa. Lisäksi muutamassa juoni/henkilökuviossa oli jotain samaa, esim. vrt. Herra Harma - Rouva Mallamud - posteljooni Palsternak ja
Poistaherra Rusina - rouva Rosina Rusina - poliisi Urho Ulpukka. Tinkaan ja Taikaan yhdistää ennen kaikkea se, että aikuiset ovat vähän ovat vähän hassuja ;).
Luin tämän ensin itse (tosin muutaman ekan luvun "päiväsatuna" esikoiselle), ja nyt mies lukee tätä iltasatuna. Kiinnostaa kuulla, miten esikko suhtautuu siihen, että tässä kirjassa on niin paljon kadoksissa olevia vanhempia - se on tosin Pepistä (ja Onnelista ja Annelista!) lähtien niin yleinen aihe lastenkirjoissa, että lapset lienevät tottuneet :). Parhaiten tämä kirja sopii ehkä vähän vanhemmille koululaisille, 8-10 -vuotiaille ehkä.
Sinä olitkin nopea tämän kanssa :) Minäkin sain kirjan postissa, mutta mietin vielä luenko vai en. Hieman kaltaistani neurootikkoa häiritsee, että kyseessä on kirjasarjan toinen osa, enkä ole lukenut ensimmäistäkään.
VastaaPoistaVillis, ei muuta kuin kirjastoon hakemaan ensimmäinen osa! Minuakin jäi vähän kaivelemaan, että mitä rouva Mallamudista kerrottiin ensimmäisessä osassa, mutta sen saa tosiaan helposti selville :).
Poista