Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
The Way the Crow Flies, suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2004, Keltainen kirjasto 361, 851 sivua.

Edessäpäin, Huron Countyn maantien ja nimettömän soratien risteyksessä, on maataviistävä paju. Puu seisoo vähän kallellaan kuin vaivihkaa tervehtien ja väreilee sateessa vedenalaisen vihreänä, syksyn haalistamana; kun Madeleine ehtii lähemmäs, sade soi tiheisiin pieniin lehtiin keveänä, pitkätukkaisen sopraanon lauluna. Paju kimmeltää, taikavarpuja jokainen oksa. Kenties hän viettää täällä ensi yön, leveä ja tukeva oksa vuoteenaan. Hän avaa vihreän verhon ja vesihelmet sulavat hänen käsivarsilmeen ja niskaa pitkin selkään kun hän astuu viileään kuivaan holviin, ja samassa ääni muuttuu. Kuin olisi sateella teltassa.

MacCarthyn perhe on siirtynyt isän lennonopettajan työn mukana tukikohdasta toiseen pitkin Eurooppaa, muuttanut kerta toisensa jälkeen uuteen naapurustoon, maalinvalkoisena hohtavaan tyhjään taloon ja aloittanut alusta tutustumisen uusiin työtovereihin, kotirouvakollegoihin ja koulukavereihin. Romaanin Linnuntietä alkaessa Jack-isä on saanut siirron kotimaahan Kanadaan, Centralian tukikohtaan, jossa hän on vuosia aiemmin joutunut lento-onnettomuuteen. Eletään vuotta 1962. Toinen maailmansota on vielä vahvasti muistissa, ja kolmatta maailmansotaa pelätään. Perinteiset arvot ovat voimissaan, vaimot ovat kotirouvia, lapset tottelevaisia ja politiikka kuuluu miehille.

Jack käy töissä ja upseerikerholla, Mimi hoitaa kotia, järjestää kutsuja ja verkostoituu muiden naapuruston kotirouvien kanssa. Kaksitoistavuotias Mike ja romaanin keskeishenkilöksi nouseva kahdeksanvuotias Madeleine käyvät koulua ja luovivat omissa kaveriporukoissaan. Kaikki haluavat päteä ja tulla hyväksytyiksi omassa viiteryhmässään, ennen muuta Madeleine ja Jack-isä painivat tämän asian kanssa. Jack on valmis maksamaan siitä kovemman hinnan – tai oikeastaan hän maksattaa sen muilla – kun hän lähtee mukaan salaiseen operaatioon ja riskeeraa sen mukana paljon.

Centralian seurapiireissä on tärkeää olla kuten kaikki muutkin, mutta jonkin verran boheemiutta katsotaan läpi sormien – saksanjuutalaisen Henry Froelichin perheeseen suhtaudutaan hyväntahtoisesti ja vähän säälivästi, sillä perheen Karen-äiti pukeutuu ja käyttäytyy epäsovinnaisesti, kahdella lapsella on koulukotitausta ja yhdellä vaikea cp-vamma. Henrykin alkaa jossain vaiheessa houria nähneensä kaupungilla miehen, joka työskenteli Dora-keskitysleirillä, jossa Henry itse oli pakkotyössä toisen maailmansodan aikana. Froelichien teini-ikäistä Ricky-poikaa pidetään lähestulkoon unelmavävynä, mutta hänellekin yhteisö kääntää nopeasti selkänsä, kun kaameaan rikokseen etsitään syyllistä.

Salaisuudet ja pelot sekä valheet ja syyllisyys ovat Linnuntien keskeisiä teemoja. Kirja on ennenkaikkea nuoren tytön kasvu- ja kehityskertomus, jonka taustana on kertomus Kanadasta ja Euroopasta kylmän sodan piinassa mutta myös kasvavan populaarikulttuurin ja avaruuslentoihin kulminoituvan tulevaisuudenuskon hehkussa. Romaani luotaa niitä uhkia, jotka vaarantavat keskiluokkaisen koulutytön päältä katsoen suojattua elämää. Pitäisikö pelätä eniten Kuuban ohjuskriisiä vai naapurin koulukotitaustaista rämäpäätä? Onko Hitler varmasti kuollut? Uskaltaako papalle tai mamille kertoa, mitä koulussa tapahtuu?

Moni on sanonut, että mittavuudestaan ja hitaasta kerronnastaan huolimatta Linnuntietä tempaa mukaansa niin, että kirjaa ei pysty päästämään käsistään. Minä puolestani tarvitsin tämän tiiliskiven lukemista taukoja toisten kirjojen parissa, ja tapahtumien kääntyessä tragedian kautta masentavan epäoikeudenmukaiseksi oikeussalidraamaksi minun oli pakko unohtaa kirja pidemmäksi aikaa. MacDonald kuvaa suurta, osin selittämätöntäkin pahuutta, ja toisaalta inhimillistä heikkoutta ja itsekkyyttä, joka vie julmuuden aloittaman tapahtumaketjun pidemmälle. Kaiken lisäksi Linnuntietä pohjaa todelliseen tapaukseen, jossa syytön nuori tuomittiin vuosikymmeniksi vankilaan – tuo tosipohjaisuus saa tarinan tuntumaan entistäkin julmemmalta. Yhtä kaikki, vuoden (ja kirjaston uusimiskertojen) kääntyessä kohti loppuaan minun piti palata Linnuntielle, kohdata aikuistunut Madelin ja se, että katharsista ei aina ole tarjolla romaanissakaan. Mutta toivoa ja ystävyyttä on aina, onneksi MacDonald piirtää nekin näkyviin.

Ann-Marie MacDonald on ennen kaikkea tarinankertoja, joka hallitsee niin kertomuksen laajan kaaren kuin sen pienemmätkin punokset. Linnuntien toinen vahvuus on ajankuvassa, joka saa varmasti kaikupohjansa 1958 syntyneen kirjailijan omista lapsuusmuistoista mutta tekee 1960-luvun eläväksi sellaisellekin lukijalle, joka ei ole kyseistä vuosikymmentä kokenut. Henkilökuvaus on romaanissa hieman heikompaa osan hahmoista jäädessä stereotyypeiksi, mutta Madeleinen sisäisen kokemusmaailman romaani välittää vahvasti. Kaijamari Sivillin käännöksessä myös romaanin kieli soi kauniisti; MacDonaldin kerronta on hyvin kuvailevaa.

Linnuntietä oli minulle ennen kaikkea koskettava ja ravisteleva kirja, yhtä aikaa sekä nautittavaa että ahdistavaa luettavaa. Nautittavaa taitavan kerronnan vuoksi, ahdistavaa puhtaasti rankkojen tapahtumien ja henkilöhahmojen kohtaloiden vuoksi. Romaani käynnistyi hitaasti, mutta alun hitauden koin vain miellyttävänä, kun taas kirjan puolenvälin jälkeen voimakkain jännite hiipui ja koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut.Linnuntietä on runsas, rikas ja tarkkanäköinen teos.

Linnuntiellä ovat viipyneet myös Liisa, Katja, Karoliina, Salla, Eeva Kolu ja Hesarin Suvi Ahola.