Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna: Ihan täysi tonttu

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna (kuvitus): Ihan täysi tonttu. 

Runollinen joulukalenteri.

Lasten Keskus 2015, 38 sivua.

Joulukuu – 

ja päivä ykkönen!

Mikä onni sentään

että muistin sen. 

Juuri tänään näet

nukuin pommiin

kun piti tulla

luukun taakse

kalenterihommiin.

(Tuula Korolainen, katkelma kokoelman avausrunosta)

Ihan täysi tonttu on runollinen joulukalenteri, josta löytyy oma runo (tai jopa kaksi!) jokaiselle joulunodotuksen päivälle. Lapseni tosin oli kirjaa hetken tutkittuaan vakaasti sitä mieltä, että Ihan täysi tonttu ei ole "joulukalenterikirja", sen verran vaivihkaa "luukkujen" numerot on kirjaan merkitty. Kirjassa on Virpi Pennan lempeä ja iloinen kuvitus ja teoksen on toimittanut Tuula Korolainen. (Olen näköjään melkein tasan kolme vuotta sitten blogannut Tuula Korolaisen Kuono lumessa -kirjasta, suloinen ja talvinen lastenkirja sekin.)

Kaikki kirjan runot ovat ennen julkaisemattomia. Tekijät sen sijaan ovat vanhoja tuttuja, rakastettuja kotimaisia kirjailijoita, kuten Eppu Nuotio, jonka toisen hiljattain ilmestyneen joulukirjan Typy ja topakka tonttu esittelin blogissa pari ensimmäisenä adventtina, Annika Sandelin (jonka Baudelieroon ja Mette-rottaan sekä Yokon yökirjaan olen aiemmin ihastunut), Jukka Parkkinen ja Hannele Huovi.

Joulukirjat ammentavat usein nostalgiasta ja perinteistä. Niin Ihan täysi tonttukin josta löytyvät itsenäisyyspäivät, Luciat ja Jeesus-lapsi kuin partiolaisten joulukalenterista ikään. Samalla osa runoista linkittyy kuitenkin vahvasti tähän päivään.

Arvostan sitä, että Annika Sandelin puhuu itsenäisyyspäivärunossaan toisten auttamisesta: "Kuin Saarijärven Paavo / me leipää jaetaan" ja Tuula Korolainen valottaa (!) Lucianpäivän runossaan italialaispyhimyksen alkuperää. En kuitenkaan välttämättä haluaisi lukea joulua odottaville lapsille kuolevista ihmisistä (Sandelinin runo) tai polttoroviolle päätymisestä (Korolaisen runo). Kuten sanottu, aiheet ovat tärkeitä, mutta ihan pienillekin lapsille suunnatussa joulukirjassa toivoisin niiden lempeämpää käsittelyä. Lempeyttä ja lämpöäkin kirjassa toki on, ihan sylin täydeltä.

Yö on pimeä lintu

lämmin hyöhenrinta,

laajeneva hetki, 

untuvainen pinta.

(Hannele Huovi, katkelma jouluaaton runosta)

Kaksi kuvakirjaa Sibeliuksesta: Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne

Katri Kirkkopelto (teksti ja kuvat): Soiva metsä
Sisältää cd:n, jolla Jean Sibeliuksen musiikkia:
Nazig Azezian, piano; Jussi Makkonen, sello.
Lasten Keskus 2015, 32 sivua.

Tuuli tarttuu kuusen pehmeisiin oksankärkiin ja kutittelee kasvojani. Voikukan siemenhahtuvat karkaavat ilmavirran mukana.
– Kuusen laulu, pappa sanoo ajatuksissaan. Äkkiä hän innostuu. 
– Kuuntele, satakieli laulaa e-mollissa!
Pappa kirjoittaa muistiin melodian pätkän ja laittaa paperin takaisin taskuunsa.

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. 
Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, 
kaarnan rapinaa käteni alla, 
heinien kahisevaa kuiskintaa.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tämän vuoden joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta. Merkkivuotta on juhlittu konsertein, taidenäyttelyin, musikaalein ja monin julkaisuin, joista esittelen tässä nyt kaksi lasten kuvakirjaa, Katri Kirkkopellon Soivan metsän sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Hämeenlinnan Jannen. Vaikka molemmat kuvakirjat nostavat esiin tiettyjä samoja säveltäjän elämän kohokohtia ja tärkeitä inspiraation lähteitä, on molemmissa oma näkökulmansa ja tyylinsä.

Soiva metsä kertoo säveltäjämestarista lapsen, pienen tyttärentyttären, näkökulmasta. Tyttö, kirjan kertoja, havainnoi Aino-mumminsa ja Janne-pappansa kotia Ainolaa ja sen puutarhaa sekä läheistä metsää kaikki aistit avoinna. Papan kirjastossa tuoksuu sikari, kuusen oksankärjet kutittelevat poskea,  kukat kuiskivat. Janne-pappa kysyy tytötä, kuuletko, kuinka metsä tuoksuu – hänelle maailma on aina ollut musiikkia, jopa räsymaton raidat.

Katri Kirkkopelto on yksi kuvittaja-kirjailijasuosikeistani, ja Soivan metsän sanoissa ja kuvissa Kirkkopellon herkkyys ja taito luoda tunnelmia tarkoin vedoin ja lempein värein pääsevät täysin oikeuksiinsa. Kirjan kuvat täyttävät usein koko aukeaman, mutta teksti on sijoitettu vaaleaan veteen, valkenevaan aamutaivaaseen tai hennonvihreälle pihanurmelle niin, että siitäkin saa hyvin selvää. Monet kuvista ovat rauhallisia tunnelmakuvia, mutta joissakin on myös sopivasti vauhtia, etenevän tarinan liikettä.

Jannen elämäntarinaa ja kasvua suureksi säveltäjäksi käydään läpi ennen muuta Ainon muistojen kautta. Mummi kertoo tyttärentyttärelleen häämatkasta, jolla soudettiin Pielisjärveä pitkin ja Aino jännitti, kumpi putoaa järveen, hän vai Jannen mukaan vaatima taffelipiano. Häämatkaviikon aikana satoi paljon, oli kuin vedenpintaan olisi putoillut pieaniä heliseviä nuotteja.

Soivaan metsään sisältyy cd, johon on tallennettu Jussi Makkosen (sello) ja Nazig Azezianin (piano) tulkinnat kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä, muun muassa Souvenir ja Finlandia. Osa kappaleista on äänitetty Jean & Aino Sibeliuksen kotimuseossa, Ainolassa. Soiva metsä on ihana, upea kokonaisuus kuvia, sanoja ja säveliä.

Haluan tehdä niin kuin pappa pienenä. 
Kaivan taskustani pienen tulitikkurasian. 
Kerään siihen kosteaa, pehmeää sammalta. 
Kun avaan sen yöllä, pääsen takaisin metsän tunnelmaan. 
Puhallan vähän lempeää tuulta mukaan. Että muistaisin senkin.


Tapani Bagge (teksti), Salla Savolainen (kuvat): Hämeenlinnan Janne
Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.
Tammi 2015, 41 sivua.

Kerran soitin ison kiven päällä, ja koko rinne oli orkesterina. Varikset olivat oboeita, harakat fagotteja, kalalokit klarinetteja, rastaat alttoviuluja, tiltaltit viuluja, kyyhkyset selloja, laulurastaat huiluja, lähitilan kukko konserttimestari, ja sika hoiti lyömäsoittimet. Minun piti pötkiä pakoon, kun alttoviulut alkoivat pommittaa.

Innostuin Kalevalan luontorunoista ja sävelsin Kullervon, Lemminkäisen, Pohjolan tyttären ja Tapiolan. Kun sävelsin Finlandiaa, ajattelin Aulangon harjun maisemia. Sammaleen avulla pääsin sinne koska tahansa.

Siinä missä Soiva metsä on herkkä ja runollinen kirja, on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne humoristinen, toden ja tarinan rajapinnalla taiteileva teos. Kertojana on säveltäjämestari itse, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan synnyinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Tekstin tyylilaji tulee ilmi heti kirjan ensi riveillä: Muistan hyvin syntymäni. Oli joulukuun kahdeksas 1865 ja pakkanen soi ilmassa. Lunta ei vieläkään tullut. Tuli poika. Vaikka kertoja-Janne on jo iäkäs mies, hän on säilyttänyt poikamaisen ilkikurisuutensa ja kertoilee lukijalle välillä aikamoisia kalajuttuja.

Tapani Baggen teksti ja Salla Savolaisen kuvitus käyvät saumattomasti yhteen. Molemmissa on huumoria ja lapsen näkökulmaa, mutta myös sellaisia tulokulmia, jotka aukeavat parhaiten (jo jonkin verran Sibeliuksen elämää ja Suomen historiaa) tuntevalle aikuislukijalle.

Kuitenkin Hämeenlinnan Jannessakin on myös vakavia sävyjä, ja pienet poikkeamat historiallisista faktoista tarinankertojan luoviin vapauksiin vain havainnoillistavat pienemmillekin lukijoille ja kuuntelijoille, että kaikkea ei pidä uskoa historiallisissa tai elämäkerrallisissa kirjoissa – vai pelastiko Janne poikasena tosiaan kuuluisan laulajan Pauline Luccan jättimäisen monnin vatsasta? Kaikenkaikkiaan kirja sopisi mielestäni hyvin opetusmateriaaliksi esimerkiksi alakouluun, niin eloisasti ja hauskasti se kuvaa 1800-luvun lasten elämää ja autonomian ajan Suomea. Tarinan rinnalla voi lukea infolaatikoista lisätietoa esimerkiksi aikakauden kaupunkielämästä, historian murroskohdista sekä tietysti erilaisista soittimista.

Vaikka musiikki on Jannen tarinassa luonnollisesti pääsosassa – oli kyse sitten Julia-tädin pianotunneista, koulun orkesterista tai kaupunginpuistossa linnuille ja muille eläimille pidetyistä viulukonserteista – pääsee Hämeenlinnan Jannen mukana kurkistamaan moniin muihinkin leikkeihin ja kiinnostaviin maisemiin Hämeen linnan muureilta rautatieasemalle ja Aulangon joutsenlammelle.

Aikuisena sävelsin Tuonelan joutsenen. Minä ja Aino-vaimoni elimme pitkään joutsenina Aulangon puistossa.

P.S. Hämeenlinna ja Sibelius tulevat vastaan myös Haruki Murakamin syksyllä 2014 suomeksi julkaistun Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin sivuilla.

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu

Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossa. Itkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.

Mark Sperring & Britta Teckentrup: Tassu Tassussa

Mark Sperring (teksti) ja Britta Teckentrup (kuvat): Tassu tassussa.
Suomentanut Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2014.

Tykkäsin Britta Teckentrupin kädenjäljestä kirjassa Muistojen puu, ja Tassu tassussa -kirjan kuvitus on yhtä viehättävä yhdistelmä murrettuja sävyjä, pieniä heleitä pilkahduksia ja läpikuultavanoloista pintaa. Tämänkin kirjan keskiössä ovat metsän elämet ja vuodenaikojen vaihtelulla on iso rooli, mutta  Tassu tassussa -kirjan tunnelma on iloisempi kuin surumielisen Muistojen puun, jossa metsän eläimet hyvästelivät ystävänsä ketun.. Muistojen puu kertoo erosta, Tassu tassussa kertoo yhdessäolosta.

Kirjoitin kirjasta Lukulampuun tekemässäni kirjasyksyn (2014) lasten- ja nuortenkirjojen koosteessa näin: "Mark Sperringin kirjoittama ja Britta Teckenrupin kuvittama Tassu tassussa kuvaa luontoa ja vuodenkiertoa pienen ja ison hiiren näkökulmasta. Tekstin on suomeksi riimitellyt Tuula Korolainen, ja kuvituksessa säteilee luonnon kauneus ja yhdessäolon lämpö."

Tassu tassussa ihastutti kovasti kaksivuotiastani, johon vetosivat sekä lempeät kuvat että iloiset riimit. Suosittelen Sperringin ja Teckentrupin kirjaa erityisesti "rauhoittumiskirjaksi", esimerkiksi iltasaduksi: juonenkäänteitä ei tarvitse jännittää ja kuvat ja tekstit luovat turvallisuudentunnetta ja rauhallista tunnelmaa.

Kirjasta löytyy juttua myös ainakin Luetaanko tämä- ja Sininen keskitie -blogeista.

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus

Mila Teräs (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): Olga Orava ja metsän salaisuus
Lasten Keskus 2014.

–Mikä kumma saa metsän soimaan noin kauniisti? Olga Orava ihmetteli.
–Kaikki laulavat metsän salaisuudesta, äitiorava sanoi.
–Mikä on metsän salaisuus? Olga kysyi.
–Se sinun täytyy itse löytää, äiti sanoi.

Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon yhteistyöstä syntyy kaunista jälkeä; molempien kynänjäljessä – Teräksen tekstissä ja Pertamon piirroksissa – on pehmeyttä, salaperäisyyttä ja lämpöä. Muun muassa ihanat Telma-lastenromaanit ovat tämän kaksikon yhteistyön tulosta, joskaan sen mustavalkokuvituksessa Pertamon tyyli ei pääse täysin oikeuksiinsa. Olga Oravan salaisuus sen sijaan on upea kuvakirja, jonka sivuilla metsän värit hehkuvat lämpiminä.

Pieni Olga Orava lähtee kulkemaan ympäri kotimetsäänsä pyrkien selvittämään sen kätkemän salaisuuden. Eri eläimiltä ja olennoilta Olga saa erilaisia vastauksia siihen, mikä tuo salaisuus voisi olla. Mielipiteensä kertovat niin poikasiaan hautova Sini Tiainen sekä aikaa vaaliva Arvo Kääpä sekä moni muu. Kaikilta Olga ei saa suoraa vastausta vaan joutuu pohtimaan ihan itse, mikä tuo vaikkapa muutahaisten elämään merkityksen.

Metsällä on yhtä monta salaisuutta, yhtä monta tärkeintä asiaa kuin sillä on asukkaitakin. Jälleen kerran käy niin, että matka, seikkailu, on tärkeämpi kuin sen päämäärä. Olga Orava ja metsän salaisuus jättää lukijoilleenkin hieman jännittyneen ja uteliaan, mutta onnellisen olon.

Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka perhonen uskoi lujasti.

Muissa blogeissa sanottua: Värikäs päivä, Kirjakaapin kummitus, Sininen keskitie

Pohjolan lasten Raamattu

POhjolan lasten Raamattu
Useita kertojia ja kuvittajia.
Lasten Keskus 2014, 152 sivua.

Liian pelkistetty. Jumala ravisti sitä kuin säästöpossua. "Kukkia" hän huusi. "Tulppaaneja! Esihistoriallisia ohdakkeita! Kieloja! Tappajarhododendroneja!" Jumala ei tiennyt kukista yhtikäs mitään, siksi ensimmäiset näyttivät eriskummallisilta, mutta ne elivät, koska Jumala oli ne luonut. Kasvit tuntuivat kuitenkim kaatuvan hyvin herkästi, joten hän teki naisen ja miehen huolehtimaan niistä, kastelemaan ja istuttamaan uusiin paikkoihin, kunnes ne vahvistuisivat ja pysyisivät pystyssä ihan itsekseen.

Helatorstaina esiteltäväksi kirjaksi sopii mainiosti Pohjolan lasten Raamattu. Kirjassa on sekä useita kertojia että useita kuvittajia eri Pohjoismaista; Suomesta mukana ovat muun muassa kuvittajat Elina Warsta ja Lena Frölander-Ulf sekä useiden rakastettujen hengellisten laulujen sanoituksista tunnettu runoilija Anna-Mari Kaskinen.

Olen huomannut vuosien varrella, että Suomessa julkaistavissa lasten Raamatuissa on varsin kirjava taso. Useimmat ovat ulkomaista tuotantoa ja etenkin kuvituksissa on toivomisen varaa. Jotkut lasten Raamatut voivat olla kuvitukseltaan laadukkaitakin, mutta harvoin hyvissäkään kuvituksissa on mitään kovin luovaa tai kokeilevaa. Tämä on toisaalta ymmärrettävääkin - lasten Raamattujen kuvituksia säätelevät konventiot ja perinteet, joiden kyseenalaistaminen vaatii rohkeutta. Itse Raamatussa, etenkin Vanhassa Testamentissa, on aika hurjiakin juttuja, ja kuvat joissa Daniel hymyilee lempeästi lauhkeiden pehmoleijonien luolassa ehkä pehmentävät lapsen lukukokemusta. Toisaalta dramaattiset tapahtumat ja erilaiset ihmeet ja ihmeteot tarjoavat mahdollisuuksia tulkinnoille ja taiteelliselle vapaudelle.

Pohjolan lasten Raamatussa taiteellista vapautta on käytetty sekä teksteissä että ennen kaikkea kuvituksissa. Kokonaisuus on kirjava kuin lasten Raamattujen genre konsanaan. Taitavat kuvittajat ja graafikot ovat loihtineet eloa niin Salomonin tuomioon kuin Getsemanen puutarhaankin. Toisaalta kirjasta löytyy myös kovin arkista "lastenkirjakuvituksen tusinatavaraa", joka ei ainakaan omaa silmääni miellyttänyt. Ehkä eniten ihastuin minulle aiemmin tuntemattoman tanskalaiskuvittajan, Mette Marcussenin luomiskertomus-tulkintaan sekä Otto Dickmeissin mustavalkoinen piirros kultaiseen sääntöön.

Kirjan teksteihin pätee pitkälti sama kuin kuvitukseenkin: toisissa Raamatunkohdissa kertoja on luonut omat, nykymaailman arvoihin ja kulttuuriin sopivat tulkintansa (esimerkiksi Jens Blendsdruppin tulkitsemassa luomiskertomuksessa ihminen ei suinkaan ole luomakunnan herra vaan sen palvelija: Jumala luo Aatamin ja Eevan, jotta nämä tukisivat ja vahvistaisivat hoivallaan heiveröisiä kasveja), toisissa taas pitäydytään perinteisessä kerronnassa.

Mette Marcussen: Luomiskertomuksen kuvitusta kirjassa Pohjolan lasten Raamattu.

Otto Dickmeissin kuvitusta.

Jukka Lemmetyn kuvitusta.

Halla Solveig Porgeisdottirin kuvitusta.

Elina Warstan kuvitusta.

Jens Ahlbomin kuvitusta.

Lars Gabel Olsenin kuvitusta.

Pohjolan lasten Raamattua on tutkiskeltu myös Amman lukuhetkessä ja Hyllytontun höpinöissä.

Ulla Lehtonen & Sari Airola:: Metsän outo vieras

Ulla Lehtonen (teksti) ja Sari Airola (kuvitus): Metsän outo vieras
Lasten Keskus 2014.

Minun nimeni on Saara-siili
nenäni on musta niin kuin hiili, 
piikeissäni näet vahvan terän, 
niiltä suojaudun, teen tiukan kerän. 

Lämminhenkinen kuvakirja Metsän outo vieras on omistettu "kaikille pienille siileille ja itsensä joskus siiliksi tunteville". Kirjassa siili on se, joka tulee mualta, on vielä uusia ja tuntematon ja joutuu vieraiden silmien tarkkailun ja epäluulon alle. Siili on se, joka lähtee kauas pois kotoa pitääkseen huolta lapsestaan, kun olo kotiseudulla käy liian vaikeaksi. Siili on se, joka on vähän erilainen kuin muut ja herättää siksi kummastusta. Siili on se, joka on vähän ujo ja herkkä, mutta rohkaistuu avaamaan suunsa, kun tilanne sitä vaatii.

Metsän outo vieras yllätti minut kahdella (kivalla) tavalla: tarina on kerrottu soljuvassa runomuodossa ja kirjan lopussa on pieni tietopaketti siilistä sekä lista siilistä kertovista tietokirjoista. Lehtonen on onnistunut loppusointuihin perustuvassa riimittelyssään hyvin, ja osin juuri runomuoto tekee pitkähköstä kuvakirjasta miellyttävän lukea perheen pienimmillekin.

Olen aiemminkin tykännyt Sari Airolan herkistä ja taidokkaista kuvituksista (esimerkiksi kirjassa Surusaappaat), ja Metsän oudon vieraan kuvitus on kerrassaan hellyyttävä. Airola on erityisen taitava kuvittamaan tunnetiloja; metsän eläinten silmät ilmaisevat uteliaisuutta, epäluuloa, hämmennystä, surua, mietteliäisyyttä, iloa ja kiintymystä. Kuvituksessa on vaihtelevuutta ja eloa, kauneutta ja lämpöä. Metsän outo vieras tassutteli sydämeeni, kerta kaikkiaan.

Muissa blogeissa sanottua: Sininenkeskitie, Värikäspäivä

Jukka Itkonen & Camilla Pentti: Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen (teksti) ja Camilla Pentti (kuvitus): Kaikki hyvin kasvimaalla
Lasten Keskus 2014.

Ansioituneen lastenlyyrikon, Jukka Itkosen, uusin runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla johdattaa vuodenkiertoon, mullan tuoksuun, mansikan makuun ja mehiläisten surinaan. Kirjassa eletään niin toukokuuta, kun "Ilmassa lentelee / pieniä keväitä" kuin lokakuutakin, kun "Täysikuu neuloo villasukkaa / puiden latvustoissa." Runojen viehätys perustuu pitkälti riimeihin ja sanaleikkeihin; koivusta tulee kesällä vasta vasta. Itkosen runot ovat kuin pieniä tarinoita tai tuokiokuvia.

Pidän todella paljon kirjan kuvituksesta, joka on Camilla Pentin käsialaa. Vaikka tietokoneenkin avulla saadaan kivoja ja hienoja kuvituksia, ei mikään voita aitoa piirrosjälkeä. Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjan kuvituksessa on jotain lapsenomaista ja hyvällä tavalla vanhanaikaista, jonka voisin kuvitella tarjoavan samaistumispintaa lapsille. Kuvasta, jossa on traktori ja kissa, tulee mieleen G. Kalinovskin kuvitukset Eduard Uspenskin Fedja-setä -kirjoihin.

Jukka Itkosen säkeet ovat todellisia hyvän mielen runoja. Kuten "Mansikoita suussa" runossa osuvasti sanotaan, "Hyvän olon runo on / kuin manskoita suussa."

Kirjasta muualla: Sininen keskitie, Helsingin sanomat

Satu Reinikainen: Ihme joulu

Satu Reinikainen: Ihme joulu
Kuvittanut Marjo Nygård.
Lasten Keskus 2013, 151 sivua.

Enkelit jatkoivat etsimistään. Jonkun matkan päässä kasvoi toinen vihreä puu, kuusi. Sen oksat ylsivät maahan saakka ja muodostivat kuin pienen suojaisan majan ikivihreiden oksien ja rungon väliin. Vahvat oksat kantoivat väsymättöminä paksua lumitaakkaa. Usko meni lähemmäs puuta. "Tämä kelpaa", hän sanoi ja nosti kuusen oksan toisten enkelien nähtäväksi. Valkoista hankea vasten enkelit näkivät, kuinka kuusen oksan kärjet muodostivat ristin. 

"Tässä on meille joulupuu!" enkelit iloitsivat. Jokainen enkeli antoi vastavalitulle joulupuulle lahjan. Usko koristeli kuusen oksat kynttilöillä, jotka loistivat kuin tähdet Betlehemin taivaalla jouluyönä. Toivo ripusti puun latvaan suuren tähden muistuttamaan siitä tähdestä, joka johdatti tietäjät Jeesus-lapsen luokse. Rakkaus asetti kuusen juurelle lahjokaan, jotta ihmiset muistaisivat toisiaan rakkaudella. Ilo siunaisi joulupuun, jotta se toisia joulun iloa jokaiseen kotiin. ("Legenda joulupuusta" teoksesta Ihme joulu)

Ihme joulu on kirja täynnä joulun odotusta, tietoa kristillisestä jouluperinteestä, jouluisia raamatunkertomuksia ja suomalaista arkikuvausta. Kirjan kehystarinassa kouluikäisen Liisan uusperheeseen odotetaan joulua, mutta myös pikkusisarusta, sillä äitikin odottaa vauvaa. Liisa ihmettelee suklaatonta adventtikalenteria, leipoo pullaa ja leipää vanhoista ajoista tarinoivan isoäitinsä kanssa, tekee lumienkeleitä ja suunnittelee antavansa tulevalle vauvalle joululahjaksi oman huoneen – sellaisenhan voisi remontoida vaikka vaatehuoneesta! Marjo Nygårdin värikkäästi ja lämminhenkisesti kuvittamaa kehystarinaa voi lukea lapsille ääneen kuin mitä tahansa arkista kertomusta, joskin tarinaan on upotettu runsaasti myös jouluperinteisiin liittyvää tietoainesta esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Joululeivästä tuli kiiltävä ja kaunis. Mummi leikkasi siihen saksen kärjillä koristeita ja painoi kämmensyrjällä ristin keskelle leipää. Kun leipää paistettiin, se otettiin välillä pois uunista ja Liisa sai sivellä siirappia sen pintaan. Seuraavaksi tehtiin tähtipullia. Siinäkin Liisa sai auttaa ja asetella piparitähtiä pullien päälle. Liisa nuuhki tuoreita pullia. "Nämä tuoksuu ihan joululta" hän huokaisi.

"Miksi me leivotaan jo jouluherkkuja, vaikka jouluun on vielä tosi kauan?" Liisa kysyi. "On vanha tapa aloittaa jouluvalmistelut Annan nimipäivänä. Siitä on sopivasti aikaa, että ehtii saada kaiken rauhassa valmiiksi", mummi vastasi. "Kuka se Anna on?" Liisa kysyi. "Anna oli Jeesuksen mummi, Marian äiti", mummi kertoi. "Oliko Jeesuksellakin mummi?" Liisa hämmästyi ja alkoi miettiä, minkä näköinen se Anna-mummi oli ollut.

Arkisen tarinan rinnalla kulkee kertomus Mariasta ja Joosefista matkalla kohti Beetlehemiä, joulun ilosanoman vastaanottavista paimenista ja vastasyntyneen luo matkaavista itämaan tietäjistä. Raamatunmukaisten tekstien lisäksi kirjassa on jouluisia legendoja esimerkiksi joulupukin alkuperästä aj siitä, miksi juuri kuusi on vakiintunut (ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla) joulupuuksi. Kertovan, tarinallisen tekstin rinnalla Ihme joulu -kirjassa on muun muassa ohjeita askartelu- ja hartaushetkiin, adventtilaulujen nuotteja ja joululautapelin pohja ohjeineen.

Ihme joulusta löytyy juttua myös Lastenkirjahyllystä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu

Britta Teckentrup: Muistojen puu
The Memory Tree, suom. Tuula Korolainen.
Lasten Keskus 2013, 24 sivua.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta. 

Surusta raskaat sydämet kevenivät. 

Mitä enemän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu. 

Britta Teckentrupin Muistojen puu kiinnotti huomioni kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Muistojen puu olikin ihana löytö, todellinen kuvakirjahelmi. Tarina on surullinen, mutta kuitenkin lohdullinen ja herkkävireisesti kerrottu niin tekstin kuin kuvituksenkin tasolla.

Kettu on tullut vanhaksi, ja pitkän onnellisen elämän jälkeen se vaipuu ikuiseen uneen. Ketun ystävät, metsän eläimet surevat: on vaikea kuvitella elämää ilman kilttiä ja auttavaista Kettua. Suru helpottaa, kun kukin vuorollaan muistelee hyviä hetkiä Ketun kanssa ja jakaa muistonsa muillekin. Samaan aikaan muistojen kertomisen kanssa alkaa maasta nousta pieni taimi, joka vähitellen kasvaa ja vahvistuu suureksi puuksi:

Ketun puu oli niin suuri ja vahva, että se antoi suojaa kaikille eläimille. Se aivan kuhisi elämää. Linnut rakensivat pesänsä sen lehvästöön, ja Pöllö kasvatti lapsenlapsiaan sen oksilla. Orava löysi kotoisen kolon sen rungosta, ja Karhu, Kauris ja Jänis nukkuivat sen varjossa. Puu antoi voimaa jokaiselle, joka oli rakastanut Kettua.

Kirjan kuvitustyylissä on jotain etäisen tuttua, jopa retroa. En usko aiemmin törmänneeni Brita Teckentrupin kuvituksiin, sillä Muistojen puu on ilmeisesti ensimmäinen häneltä suomeksi ilmestynyt kirja. Kuvien väripaletti on ihana, kettuun viittaavan punaoranssin hehkuessa kirkkaimmin.

Muistojen puun tarina on varsin perinteinen, mutta niin se tällaisen vaikean aiheen ollessa kyseessä saakin olla. Tavat selvitä surusta ja menetyksestä ovat pohjimmiltaan aina samat: keskitytään siihen, mikä on (ollut) hyvin, jaetaan tunteita ja muistoja toisten kanssa, annetaan vanhasta versoa jotakin uutta.

Muistojen puusta on kirjoitettu myös Hemulin kirjahyllyssä.

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka
Kuvittanut Anita Polkutie.
Lasten Keskus 2013, 39 sivua.

Ihanaa! Loma oli alkanut. Tänä vuonna Aaltosen perhe matkusti maatilalle. Kati-äiti ajoi autoa, ja Juha-isä toimi kartanlukijana. Pikku Aapo nukkui turvaistuimessa päiväuniaan. 

Meneillään oli autojahtileikki. Veeti valitsi jahdattaviksi punaiset henkilöautot. Kun tällainen auto tuli vastaan, Veeti sanoi "YKSI". Seuraavaksi oli Ennin vuoro.

Kun Enni havaitsi punaisen henkilöauton, hän sanoi "KAKSI". Sitten vuorostaan Vilma sanoi "KOLME" nähtyään seuraavan punaisen auton.

Veeti aloitti uuden kierroksen, ja näin jatkettiin lukuun 20 asti. Sitten Vilma sai valita, minkälaisia autoja jahdattaisiin.

Mahtava matikkamatka on lasten kertova ja vuorovaikutuksellinen lasten tietokirja, joka kannustaa lapsia laskemaan, mittaamaan ja ratkaisemaan matemaattisia ongelmia. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat alle kouluikäiset; kirjan päähenkilöperheen lapset ovat 3-, 5-, 6- ja 8-vuotiaita ja perheen lomatouhuista saa vinkkejä siihen, miten matematiikkaa voi tuoda arkeen. Kirja alkaa klassisella "lasketaan punaisia autoja ajomatkalla" -kohtauksella, mutta kaikenkaikkiaan Matikkamatka esittelee monipuolisesti erilaisia pelejä ja leikkejä, joiden avulla lapsi kehittyy lukumäärien, mittojen ja ajan hahmottamisessa.

Kuvitus on olennainen osa tällaista kirjaa, ja Anita Polkutien selkeät, iloiset kuvat kutsuvat monenikäiset lapset tutkimaan kirjan sivuja. Tehtävät ja "matikkapähkinät" ovat kirjassa pääosassa kehystarinan jäädessä taustalle – hyvä näin, mutta tarinallisuutta olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin. Kirjaa ei toki ole tarkoitettukaan luettavaksi kerralla kannesta kanteen, vaan tekijät suosittelevat aikuislukijaa käymään lapsen tai lasten kanssa läpi aukeaman kerrallaan.

Matematiikka on osa-alueena laaja, ja Matikkamatkassa esitellään myös liikennemerkit ja käydään läpi vuoden- ja vuorokaudenajat. Viimeksi mainituthan kuuluvat myös varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan: lapsen on hyvä oppia hahmottamaan vuorokauden- ja vuodenkierto. Kellonajat saattavat tuntua lapsesta abtrakteilta, mutta kirjassapa annetaan ohjeet vesikellon rakentamiseen!

Molemmat Mahtavan matikkamatkan kirjoittajat ovat pitkän linjan pedagogeja ja oppikirjailijoita. Hellevi Putkonen on saanut Suomen tietokirjailijoiden palkinnon elämäntyöstään oppikirjojen tekijänä ja Jussi Sinnemäki on väitellyt matematiikan oppimispelien psykologiasta.

Muissa blogeissa: Lasteni parhaaksi, Sininen keskitie, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille

Pauliina Lerche ja Meri Mort: Mimmit ja ketunpoikanen

Pauliina Lerche (teksti) ja Meri Mort (kuvat): Mimmit ja ketunpoikanen
Lasten Keskus 2013.

Kalevalan päivänä, suomalaisen kulttuurin päivänä, meillä on luettu lasten kanssa suomalaisista kansansaduista ja -perinteestä ammentavaa Mimmit ja ketunpoikanen -kirjaa. Lapset pääsivät viime syksyn kirjamessuilla kuuntelemaan Mimmit-musiikkiyhtyettä, ja värikylläinen Mimmit-kirja otettiin ilolla vastaan.

Mimmit asuvat Vaskimetsässä ja iloitsevat tarinan alkaessa uudesta keväästä: auringossa sulavista jääpuikoista, kukista ja nurkkaan lentävistä lapasista. Kulkiessaan metsässä Mimmit kohtaavat pienen ketun, joka on satuttanut tassunsa ihmisten jättämiin roskiin. Mimmit sitovat ketunpojan haavan ja pyytävät sitä jäämään luokseen asumaan. Vanha puu antaa Mimmeille tilaisuuden olla hetken itsekin ketunhahmossa, ja tästä alkaa varsinainen seikkailu. Mimmit kohtaavat ketunhahmossa maahisia, joista tulivat mieleen Ronja röyvärintyttären kakkiaiset - varsinkin kun maahisetkin puhuvat itämurteista vaikutteita saanutta omaa kieltään.

Tietokonepohjaisessa kuvituksessa leskenlehdet ja kielot ovat tyyliteltyjä, Mimmien mekot moderni tulkinta kansanpuvuista ja väritys pikemminkin neonhehkuinen kuin luonnonläheinen. Maahiset tuovat hiukan rosoa kiiltokuvamaisen kaniiseen maailmaan, mutta pian kirmataan taas raikkaan vihreällä niittyillä - evääksi kerätään tietysti ketunleipiä!

Reetta Niemelä ja Marjo Nygård: Heppastelua

Reetta Niemelä ja Marjo Nygård: Heppastelua
Lasten keskus 2012, 63 sivua.

Yhtäkkiä Ilona ja Amir tajusivat, että he eivät olleet koskaan ajatelleet asiaa hevosten kannalta. He olivat aina miettineet, mikä heistä itsestään oli hauskaa ja mukavaa. Mutta mistä hepat tykkäsivät eniten? Milloin niillä oli hauskinta? He päättivät ottaa asiasta selvää. Onneksi siihen oli aikaa koko pitkä hevoskesä

Heppastelua on lasten tietokirja hevosista, ratsastuksesta ja tallielämästä. Tietoaines on pääosin sulautettu tarinaan yhdeksänvuotiaasta Ilonasta ja kymmenvuotiaasta Amirista sekä heidän hoitohevosistaan suomenhevostamma Hallasta ja suomenhevosruuna Hulinasta. Aukeamilla on myös jonkin verran tietolaatikoita, joita jäsennetään erilaisten symbolien avulla: porkkana tarkoittaa pohdittavaa, omena pieniä tärkeitä tiedonmuruja, riimunaru syventävää tietoa, höyhen mielikuvituksen avulla tapahtuvia harjoituksia.

Kuvituksella on kirjassa luonnollisesti tärkeä rooli: sen avulla esitellään esimerkiksi tallin tarpeistoa, hevostenhoidossa ja -ruokinnassa hyödyllisiä (villi)yrittejä ja erilaisia harjoituksia. Marjo Nygårdin kuvitus on selkeää, yksinkertaista ja lämminhenkistä.

Kirjan perusvireenä on hevosten kunnioittaminen ja kokonaisvaltaisesta tallitoiminnasta iloitseminen: aina voi oppia uusia tapoja hoitaa ja ilahduttaa hevosystäviä, kun katsoo asioita nelikavioisen näkökulmasta. Myös ekologisuutta ja lasten sosiaalisia suhteita tuodaan esille sekä tarinaosuuksissa että infolaatikoissa. Parhaiten Heppastelua uppoaa varmaankin noin 8–10 -vuotiaisiin hevoshulluihin, mutta  "talliummikoille" se tarjoaa kiinnostavan johdatuksen hevosmaailmaan.

Joulukalenterin luukku 4: Kuono lumessa

Tuula Korolainen (teksti) ja Marjo Nygård (kuvat): Kuono lumessa
Lasten Keskus 2012

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin Kuono kohti tähteä, Kuono kohti joulua ja Kuono kohti koulua ihastuttivat, ja nyt, lumikinosten ja pakkasen keskellä, on oiva hetki lukea tekijöiden uutuus Kuono lumessa. Kaksi ensin mainittua koostuvat runoista ja pienistä tarinoista, Kuono lumessa taas on yhtenäinen, pidempi kertomus Kuono kohti koulua -kirjan tapaan - kohtaamme jopa muutamia edellisestä Kuono-kirjasta tuttuja hahmoja kirjan sivuilla.

Kuten äskettäin lukemassani kuvakirjassa Timo ja Piko muuttavat (ja aika monessa muussakin tämän syksyn lastenkirjassa), myös Kuono lumessa -kirjan tapahtumat käynnistyvät asuinpaikan vaihdon myötä. Tupsu-hiiren perhe on muuttamassa pellolta metsään, epäilyttävien metsähiirten keskelle. Tupsun täytyy jättää hyvät ystävänsä Taimi, Tähkä ja Nuusku ja mennä uuteen kouluun, "metsäläisten kouluun". Muuttomatkalla lumipyryssä Tuiskusta tuntuu, että sen selkään oli kiinnitetty kuminauha, jonka toinen pää oli kiinni entisessä kodissa. Vaikka punaiset jäljet lumessa kertovat, että saalistava kettu on liikkeellä, Tuisku erkanee isästään ja lähtee omin päin seikkailemaan.

Tuisku saa kokea varsin jännittäviä hetkiä, mutta pelastus löytyy yllättävältä taholta. Samalla hän löytää uusia ystäviä ja voittaa metsän väkeä kohtaan tuntemansa ennakkoluulot.

Kuono lumessa on herttainen kirja. Kuvakirjaksi siinä on melko paljon tekstiä - tarina olisi mahtunut tiiviimpäänkin pakettiin - mutta onneksi teksti jakautuu monelle, Marjo Nygårdin laajojen kuvien täyttämille sivuille. Nygårdin kuvissa katsellaan tapahtumia monesta näkökulmasta, välillä myös (kirjaimellisesti) lintuperspektiivistä. Perinteiseen tapaan puusuksilla suihkivien, villahuiveihin ja muhveihin pukeutuneiden hiirten kanssa samoilla hangilla seikkaillee myös lumilautaileva orava.


Mukavia ulkoiluhetkiä hohtavilla hangilla myös Sinisen linnan kirjaston lukijoille!

Anke Wagner & Eva Eriksson: Timo ja Piko muuttavat

Anke Wagner (teksti) ja Eva Eriksson (kuvat): Timo ja Piko muuttavat
Saksankielinen alkuteos Timo und Piko ziehen um.
Lasten Keskus 2012, 26 sivua.

Timo ja Piko muuttavat on herkkävireinen kuvakirja muutoksista, ystävyydestä ja ujouden voittamisesta. Pieni poika Timo on innoissaan tulevasta muutosta Kattilalaaksoon, mutta hänen pehmokoiraystäväänsä Pikoa harmittaa. Piko ei halua muuutoksia, hänen mielestään kaikki on hyvin nykyisellään. Lelukoira kääntää kaiken uudesta asuinpaikasta kuulemansa negatiiviseksi. Piko pelkää kaikista eniten sitä, että Timo ei enää välitä hänestä, kun löytää uusia ystäviä.

Kirjassa kuvataan hyvin niitä ristiriitaisia tunteita, joita lapsessa herää muutosten edessä. Lelukoira on salaisten pelkojen ja toiveiden tulkki, mutta myös aito ystävä. Kirja rohkaisee luottamaan itseensä ja tutustumaan ennakkoluulottomasti
uusiin paikkoihin ja ihmisiin.

Pidän kovasti Eva Erikssonin kuvituksista - pidin jo lapsena. Eriksson on erityisen taitava kuvaamaan hahmojensa välistä läheisyyttä ja erilaisia tunteita. Kirjassa Timo ja Piko muuttavat myös erilaiset paikat ja ympäristöt tulevat eläviksi pienten, arkisten yksityiskohtien kautta, ilman että kuvat olisivat liian runsaita. Vaaleat värit ja hennot viivat luovat aukeamille rauhallista tunnelmaa.







Pienen sadunkuulijan kommentti: "Mä tykkään tuosta kirjasta. Haluaisin kuulla siitä jatkoa, jos sitä olisi." (Timon ja Pikon tarina jääkin kutkuttavaan kohtaan, uuden kynnykselle.)