Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
(Nocturnes 2009) Suom. Helene Bützow.
Tammi 2011
Keltainen kirjasto 415.
Novelleja.
Novellikokoelma Yösoittoja on ensimmäinen Ishigurolta lukemani teos. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta jotain syvempää, vahvempaa ja ehkä maagisempaa tunnelmaa kuvittelin novelleissa olevan. Monessa blogissa on jo verrattu Yösoittojen Ishiguroa Paul Austeriin, ja kieltämättä minulle tuli hieman sama mielleyhtymä: absurdeja tilanteita, yksinäisiä ja hieman ahdistuneita miespäähenkilöitä, arvoituksellisia naisia ja korkea- ja populaarikulttuurisia viittauksia. En aivan täysin hurmaantunut - musiikki ei ole itselleni se läheisin viitekehys, vannoutuneemmalle musiikin ystävälle tämä ehkä antaisi enemmän - ja odotan, että pian lukulistani kärkeen tuleva Pitkän päivän ilta on se minun Ishiguroni. Viihdyin kyllä Yösoittojenkin parissa.
Kokoelmassa on viisi novellia, jotka kytkeytyvät toisiinsa paitsi musiikin, muistamisen ja muuttumisen tematiikan kautta. Tapahtumapaikat vaihtelevat Brittein saarilta Hollywoodiin ja Venetsiaan. Novelleissa kuvataan kohtaamisia, jotka menevät vähän vinoon: aika on muuttanut vanhoja ystävyksiä, hetkellinen tyly käytös saa aikaan hullun tapahtumaketjun, toinen salaa merkityksellisiä asioita ja muistot eivät kannattelekaan nykyhetkeä.
Novellissa "Come Rain or Come Shine" 47-vuotias Raymond eli Ray on kutsuttu opiskeluaikaisten ystäviensä, lapsettoman pariskunnan Emilyn ja Charlien luokse Englantiin - Ray itse on asunut vuosia esimerkiksi Portugalissa. Yllättäen Charlie ilmoittaakin juuri saapuneelle vieraalle lähtevänsä itse työmatkalle kolmeksi päiväksi ja toivovansa, että Ray pitäisi sillä aikaa seuraa Emilylle ja antaisi tälle "perspektiiviä". Emily on odottanut "kohtuullisesti menestyneeltä" Charlielta aina vain enemmän, ja mies toivoo keskinkertaisemman ystävänsä avaavan Emilyn silmät aviomiehensä ansioille.
Kuten muissakin Yösoittoja-kokoelman novelleissa, myös Raymondin tarinassa musiikilla on tärkeä merkitys: Charlie kokee, että Ray on häntä parempi Emilyn silmissä ainoastaan musiikkimakunsa puolesta, joten hän kieltää Rayta puhumasta "siitä nyyhkymusiikista" Emilyn kanssa. Ray teeskenteleekin unohtaneensa Sarah Vaughanin kappaleet. Emily tokaisee, että "et ole mitenkään voinut unohtaa, ellei sinulle ole tehty lobotomiaa!". Mutta moni asia on muuttunut - myös itse lukijana hätkähdän sitä, kuinka ystävyys voi laimeta ja väljähtyä sille tasolle, että yhteys on mahdollista vain muutaman Vaughanin sävelten tahtiin tanssitun minuutin ajan.
Novellissa minua jäi askarruttamaan myös se, miksi Ray lukee useen otteeseen Emilyn ja Charlien hyllystä poimimaansa Jane Austenin Kasvattitytön tarinaa. Samastuuko Ray nuoren Fannyn ulkopuolisuuden tunteeseen kasvattiperheessään, ovatko Emily ja Charlie hänelle kuin Mansfield Parkin väki, joka suhtautuu suojattiinsa välillä suopeammin, välillä penseämmin.
Novellissa "Malvern Hills" sveitsiläinen pariskunta saapuu Herefordshireen aikomuksenaan kulkea ihailemansa säveltäjän, Edward Elgarin jalanjäljillä Malvernin kukkuloilla. He kysyvät kahvilassa "sopuhintaista, mukavaa ja perienglantilaista" majoituspaikkaa, ja novellin kertoja, nuori säveltäjä, näkee tilaisuutensa kostaa samalla kertaa sekä nuoruutensa ilkeälle opettajalle että kahvilanpitäjäsiskolleen tiuskineelle turistille.
Tässäkin novellissa musiikki on se, mikä saa asiat ja suhteet korjaantumaan. Hetkeksi.
Osallistun tällä kirjalla Totally British -haasteeseen ja avaan pistetilin kategoriaan Modern Men Writers.
Yösoittoja ovat lukeneet myös Hanna, Anna Elina, Jaana, Ilse, Päivi Kosonen.
