keskiviikko 17. elokuuta 2011
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä
BTJ-Avain 2011. Sivuja 286.
Ehkä essee on yhteyden luomista. Eri elämänalat ja olemisen muodot haparoivat siinä toisiaan kohti, synnyttävät tekstiä, jossa on tilaa niin ajatuksille, kokemuksille, tunteille kuin aisteillekin. Kirjoittaja kurottaa kohti menneisyyttä, puhaltaa pölyjä vanhoista kirjoista ja toivoo niiden puhkeavan vielä kerran laulamaan - ja kurottaa kohti tulevaisuutta, kohti lukemisen aina avointa ja ennakoimatonta hetkeä.
Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö on kokoelma esseitä, "tekstuaalista ystävyyttä", jotka käsittelevät lukemista suhteena, jossa vuoroin minä lukee tekstiä, teksti minää, tekstit kirjoittautuvat minussa, minät kirjoittautuvat teksteissä ja niin edelleen. Korhosen mukaan lukeminen on pohjimmiltaan ystävyyttä, keskustelua kaukaisten tai kuolleitten toisten kanssa. Paradoksaalisesti lukeminen ja kirjoittaminen on paitsi yhteyden etsimistä toiseen, myös sen välttelyä: lukeminen on pohjimmiltaan hyvin yksinäistä ja intiimiä, sillä lukiessa tai kirjoittaessa ei tarvitse kohdata toista kasvoista kasvoihin.
Voidaan lähteä siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kirjoittaja luo merkkejä ja sanoja, jotka voidaan sittemmin lukea toisessa ajassa ja toisessa paikassa, ilman tekijän läsnäoloa. [-- -- ] Kun yhteys on luotu, sitä voidaan käyttää moneen tarkoitukseen: maailman parantamiseen, rikastumiseen, muille näyttämiseen, terapiaan, naisten narraamiseen, kuolemattoman mestariteoksen luomiseen, ja niin edelleen. Mutta ilman yhteyttä, ilman halua kohtaamiseen, ei ole kirjoitusta.
Ja samaan aikaan - ilman halua paeta toista, ilman kohtaamisen pelkoa, ei myöskään ole kirjoitusta.
Korhonen analysoi niin Sofi Oksasen Puhdistusta kuin Tove Janssonin muumiromaaneja. Esseessä "Muumipeikko ja Mörkö" tarkastellaan muumiperheen sisäisiä suhteita, muumien vieraanvaraisuutta ja suvaitsevaisuutta, joka ei kuitenkaan ylety mörköön saakka; sitä mitä Mörkö merkitsee muumipeikolle ja mitä muumiperhe ja -laakso merkitsee meille lukijoille. Esseissä "Holokaustin lumo" ja "Dresden" puhutaan kansanmurhan estetiikasta - näitä lukuja K-blogin Jenni on käsitellyt blogikirjoituksessaan Mikä kauheassa kiehtoo? Korhosen teoksen punaisena lankana kulkee ajatus, että lukeminen on aina eettistä toimintaa, ei niin että se välittäisi moraalisia arvoja, vaan koska se palauttaa meidät siihen "eettiseen kokemukseen, jonka koemme tuntemattoman toisen edessä".
Korhonen kirjoittaa hyvin kaunokirjallisesti, henkilökohtaisesti, lukijaa puhutellen ja omaa kirjoitusprosessiaan arvoiden. Vakavat aiheet ja huumorin pilke vuorottelevat, ja lukijaa kuljetetaan ajassa ja paikassa antiikin Palestiinasta Auschwitziin, Aleksandrian kirjastosta Disneylandiin. Tekstiä elävöittävät runsaat metaforat, esimerkiksi kirjoittamisesta ja lukemista kuvataan tilallisin, arkkitehtuurisin termein: kirjailija vaeltaa huoneissa luodessaan tekstejä ja astuu niistä ulos, kun teksti alkaa olla valmista - on lukijan vuoro vaeltaa noissa huoneissa ja nähdä ne omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan.
Virtuaaliset lukija- ja kirjoittajayhteisöt
Korhonen muistuttaa, että virtuaalisia lukijayhteisöjä on ollut koko kirjoitetun kirjallisuuden ajan; lukiessaan ihminen on aina ylittänyt ajan ja paikan rajat. Internet on kuitenkin muuttanut ryhmien muodostamisen ehtoja: "Ryhmien ei tarvitse enää kokoontua yhteiseen tilaan, ei kohdata toisiaan kasvoista kasvoihin. Linkistä linkkiin riittää."
Erityisesti runojen kirjoittaminen ja lukeminen on saanut verkossa uusia muotoja. Jopa käsite "esikoisrunoilija" on osittain kyseenalaistunut, sillä lähes kaikki nykyiset esikoisrunoilijat ovat ennen ensimmäistä painettua kokoelmaansa tulleet tutuiksi lyriikkaa aktiivisesti seuraaville netin, Tuli&Savu -lehden ja runouden vuosikirja MotMotin kautta. Myös ajatus runon "lukemisesta" muuttuu, sillä esimerkiksi Nokturno.org sivustolta löytyy visuaalista runoutta, äänirunoa ja runovideoita sekä runogeneraattoreita ja -pelejä, jotka aktivoivat lukijan toimimaan runojen parissa.
Korhonen esittelee myös Leevi Lehdon ajatuksen siitä, että nettijulkaisemisen myötä runouden kustantamisessa on siirrytty kolmanteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa vallitsi Runoilijan, Kustantajan ja Kriitikon kolmiyhteys: Runoilija teki yksinäistä luomistyötä, Kustantaja päätti julkaistako kokoelma vai ei, ja Kriitikko julisti valmiista teoksesta arvionsa. Toinen sukupolvi on "ryhmien, koulukuntien ja liikkeiden sukupolvi", jossa julkisten makutuomareiden valta alkoi hiipua ja runoja julkaistiin ja esitettiin myös lehdissä ja runoilloissa. Kolmas lyriikan kustantamisen sukupolvi on Yhteisö, jossa kirjoittajien ja lukijoiden välinen raja häviää - Yhteisössä jokainen on kirjoittaja. Ihannetapauksessa internetin virtuaaliavaruus mahdollistaisi Korhosen mukaan "ananyymin yhteisöllisyyden, joka väistäisi niin kustannustalojen vallan kuin kirjallisten ryhmien sisäänpäin lämpiävyyden. Portinvartijoiden tai ystäväpiirin maku ei johdattelisi ketään omaksumaan tiettyä aatetta tai estetiikkaa --."
Kuulostaako tutulta, kirjabloggaajat? Meistä jokainen on sekä oman bloginsa kirjoittaja että toisten blogien lukija. Kirjablogeissa on nostettu lukijoiden tietoisuuteen sellaisiakin teoksia, joita ei ole nostettu kirjakauppojen pöydille tai päivälehtien kulttuurisivuille. Mutta, kuten Korhonen toteaa, verkkoyhteisöistäkin muodostuu helposti sisäänpäinlämpiäviä ryhmiä, ja netissä samanmielisiä on entistä helpompi löytää. Tietoisesti tai tiedostamatta yhteisön mielipiteet vaikuttavat varmasti myös kirjabloggaajien kirjoituksiin.
Itkevistä kivistä
Lukijoiden yhteisö on nautinnollista luettavaa, mutta myös raskasta ja kipeää, sillä lähes kaikissa esseissä puhutaan kärsimyksestä, kuolemasta ja ihmisten haavoittuvaisuudesta. Kärsimystä konkretisoidaan itkevillä kivillä, jotka huutavat ilmoille unohdettujen kärsimyksiä. Paitsi että holokaustia käsitellään omassa luvussaan, siihen viitataan monissa muissakin yhteyksissä. Jopa muumeja vainoava Mörkö on Korhosen mukaan ehkä "keskitysleireistä kohonneen savun tiivistymä, todellisuudesta sadun maailmaan tihkunutta harmaata sadetta".
Esseekokoelman alaotsikossakin esiintyvät itkevät kivet viittaavat Danaën myyttiin, jossa kivet itkevät kärsivien äitien puolesta. Kivet ovat hiljaisia todistajia, jotka kertovat Dresdenin pommitusten, Vietnamin sodan, WTC:n pommi-iskujen, Irakin sodan ja lukuisten unohdettujen iskujen ja hyökkäysten uhreista. Konkreettisia itkeviä kiviä ovat pommitusten rauniot ja hautakivet.
Lukijoiden yhteisö
Lukeminen synnyttää yhteisöjä - kansalaistopiston lukupiirejä, yliopiston opiskelijoiden seminaariryhmiä, kirjablogistanian , mutta myös kyseenlaistaa niitä. Siellä, missä lukevat ja kirjoittavat ihmiset kokoontuvat joko konkreettisesti tai virtuaalisesti, syntyy myös vallitsevaa todellisuutta kyseenalaistavia ajatuksia ja toimintaa. Kaikkein radiaakaalein lukijoiden yhteisö on Korhosen mielestä kuitenkin hiljaisten, yksinäisten lukijoiden yhteisö - niiden yhteisö, jotka eivät halua kuulua mihinkään yhteisöön. He eivät lue mitään tiettyä tarkoitusta varten, he eivät tiedä mitään toisistaan eivätkä keskustele lukemastaan, mutta luetut tekstit yhdistävät heitä siitä huolimatta.
Kirjat itsessään myös huokuttelevat meitä pois yhteisöstä, kahdenkeskiseen tilaan missä vain tekstin maailma on todellista. Siksi lukemaan oppiminen merkitsee myös vetäytymistä pois läsnäolosta, uppoamista toiseen todellisuuteen. Samalla voimme kuitenkin kokea yhteyttä tuntemattomaan toiseen - siihen, joka on kirjan kirjoittanut, tai siihen, joka lukee samaa kirjaa kuin me. Korhosen mukaan lukemisesta harvoin tunnetaan mustasukkaisuutta, mutta itse olen tunnistanut sellaisen tunteen, että jonkun oikein läheisen teoksen haluaisi pitää vain itsellään.
Toisinaan luemme saman kirjan ystävän kanssa, mutta tämä ystävä ei olekaan kirjasta samaa mieltä, vaikka jaamme yhteisen historian, yhteisiä arvoja ja samoja mielipiteitä. Tällöin herää kysymys, olemmeko lukeneet saman kirjan? Olemme - ja emme: jokainen lukukokemus on pohjimmiltaan kuitenkin yksityinen.
Polkuja eteenpäin:
Korhosen kirja innostaa tarttumaan (uudelleen tai ensi kertaa) ainakin näihin teoksiin
Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Writer on Writing.
Stuart Kelly: The Book of Lost Books: An Incomplete History of All the Great Books You'll Never Read.
Kirja kirjoista, jotka ovat joko kadonneet, unohtuneet, tuhoutuneet, jääneet kesken tai eläneet vain tekijänsä suunnitelmissa ja unelmissa. Kirjassa mainitaan myös sattumalta juuri äskettäin lukemani ja blogiini tuomani Jane Austenin kesken jäänyt romaanikäsikirjoitus Sanditon, joka Kellyn mukaan osoittaa Austenin lähteneen kirjailijana kokonaan uudelle polulle - emme vain koskaan saa tietää, minne se olisi vienyt.
Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä.
Lukijoiden yhteisö on arvioitu myös Erjan lukupäiväkirjassa, Kiiltomadossa ja Helsingin sanomissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minulla on tämä kesken, ollut jo pari viikkoa. Se, mitä olen tähän mennessä lukenut on sisältänyt hyvää ja huonoa. Pidin esseistä, joissa käsiteltiin lukemisen historiaa ja myös esseet Puhdistuksesta ja Muumipeikosta ja Möröstä olivat mielenkiintoisia.
VastaaPoistaMuiden tähän mennessä lukemieni esseiden suhteen olen osittain samaa mieltä Hesarin kriitikon Timo Hännikäisen kanssa "abstraktioista ja sanamagiasta". Korhosella on mielestäni hyviä ajatuksia (esim niitä, joita sinä toit arviossasi ansiokkaasti esiin), ja tekstin pelkistäminen ei olisi niitä peittänyt, vaan tuonut ne kirkkaammin esiin.
Sinun arviosi kannustaa kuitenkin jatkamaan kirjan lukemista ja kahlaan kirjan todennäköisesti loppuun, sillä nuo holokaustiin liittyvät esseet ainakin kiinnostaisivat.
Kiitos Jaana kommentista (tämä päivittyi jostain syystä yli puolen vuorokauden viiveellä blogilistoille ja minulla oli tosi orpo, eristetty olo kun kukaan ei kommentoinut tai edes lukenut tätä! Mitäköhän tein (googlen tai bloggerin mielestä) väärin?
VastaaPoistaLue ihmeessä eteenpäin, vaikka oletkin pelkistetymmän ilmaisun ystävä! Minuun tällainen kaunokirjallis-taiteentutkimuksellinen tyyli uppoaa kuin veitsi voihin :).
Selailin tätä kirjastossa ja ajttelin heti, että toivottavasti kirjabloggaajat löytävät tämän (hassua muuten, etten ikinä ajattele itse olevani kirjabloggari vaikka minulla on dekkariblogi!).
VastaaPoistaMinulle lukeminen on mitä suurimmassa määrin keskustelua ja ystävyyttä, mutta nimenomaan kirjan kirjoittajan ja hänen luomiensa henkilöhahmojen kanssa. En niinkään kaipaa lukukokemuksen puimista toisten lukijoiden kanssa; joskus koen sen jopa latistavan sitä yksityistä, "intiimiä" kokemustani.
Joskus kun olen ollut oikein kyllästynyt kanssakäymiseen IRL, olen ajatellut, että voisin vetäytyä vaikka kokonaan kirjojen maailmaan, keskustella vain mielenkiintoisten kirjailijoiden ja fiktiivisten henkilöiden kanssa. Nämä hetket ovat olleet ohimeneviä, ja usein päädyn kuitenkin valitsemaan ne elävät ihmiset kirjailijoiden tai fiktiivisten hahmojen sijaan. Mutta on mahtavaa tietää, että kiinnostavaa seuraa ja älyllistä kanssakäymistä on tarjolla milloin tahansa, kun ottaa pari askelta kirjahyllyn suuntaan :)
Tuo Mörkö-analyysi vaikutti erityisen kiinnostavalta, sen haluaisin ainakin tästä kirjasta lukea.
Lumikko, jännä tuo bloggaajan identiteetti ;) Itse en voisi pitää mitään muuta blogia kuin kirjablogia, vaikka joskus kaipaankin kanavaa, jossa voisin kirjoitella niitä näitä.
VastaaPoistaNuo kuvaamasi tunteet ovat tuttuja täälläkin, ja Korhonen kirjoittaa osuvasti siitä, mihin ne ainakin osittain perustuvat: kirjalliset ystävät ovat ennakoitavia, aina saatavilla ja niiden kasvojen ilmeitä ei tarvitse kohdata.
Tuo Mörkö-essee on tosiaan mielenkiintoinen.
Ja mulla on Mörkö-essee vieläkin lukematta! :) Olet kyllä lukenut kirjan ihailtavan perusteellisesti ja kirjoittanut ansiokkaasti, kuten Jaana sanoo. Kiitos! Minäkin toivon, että tämä ja muut tämänkaltaiset kirjat löytäisivät tiensä kirjablogeihin, on kiinnostavaa lukea ja keskustella tietokirjallisuudesta(kin).
VastaaPoistaLumikon kommentti voisi olla kirjoittamani, minäkin voisin usein mielelläni kadota kirjamaailmaan. Tavallaan ehkä tuntisinkin olevani siellä kadoksissa,kun kerran jatkuvasti nyhjötän jossain sohvannurkassa lukemassa, ellen bloggaisi ja vaihtaisi kirjamielipiteitä: minusta yhteisöllinen lukeminen on todella hauskaa ja antoisaa.
Ja kirjat, ne ovat todellakin ystäviä. :)
Jenni, sanopa muuta, lisää näitä suht kansantajuisija kirjallisuustieteellisiä/taiteentutkimuksellisia esseitä lukuun ja keskusteluun! Tuo linkittämäni juttu ja keskustelu blogissasi oli hieno ja tärkeä.
VastaaPoistaJotenkin kuvittelin, että olisit lukenut Mörkö-esseen heti ensimmäisenä, olethan piintynyt muumi- ja Jansson-fani :). Oletko lukenut tuota Westinin kirjaa? Korhonenhan viittaa siihen paljon ja olen tainnut lukea sen hesarissa julkaistunkin jutun joskus.
Lueskelin Mörköä kyllä hieman, kun sain kirjan käsiini, mutta en ole lukenut kunnolla kuin ne holokaustiesseet. Pitäisi kyllä lukea. Olen jotenkin ihan pyörällä päästäni kaikkien kirjojen ja yllättävän uuden elämäntilanteen eli lisääntyneen lukuajan kanssa, enkä saa oikein luettua mitään. :)
VastaaPoistaLuin Westinin kirjan heti kun se ilmestyi - tietenkin :) - ja muistan pitäneeni siitä. En kuitenkaan muista siitä mitään erityistä, joten ilmeisesti oli kelpo kirja muttei ihan pysäyttävä. Se oli kyllä helppolukuinen ja monipuolinen, niin että suosittelen sitä lämpimästi, vaikken osaa siitä enää mitään tarkkaa sanoakaan.
Hei Maria tässä oli niin paljon asiaa, jota pitää sulatella ja hyviä ajatuksia, ehkä kaikki ei ihan heti auennut, mutta pitäisi varmaan kirjakin lukea.
VastaaPoistaMinulle jäi päällimmäisemänä tämä ajatus itämään ...lukijan vuoro vaeltaa noissa huoneissa ja nähdä ne omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan. Blogissani oli hiljattain keskustelu siitä, kun kirjailija oli tarkoittanut tekstinsä aivan toisin, miten taas lukijat olivat sitä tulkinneet. Niin jännä sitten tämäkin kuvio. Teksti alkaa elämään omaa elämäänsä kirjailijan tarkoituksista riippumatta. Mutta eikös näin pitäisi ollakin? Minulle vain tuli siitä sellainen voimakas vastakkainasettelu mieleen kirjailija vai lukijat?
Jenni, ymmärrän hyvin, että olet hurmoksessa! Kuka pystyisi keskittymään lukemiseen, kun lukuaika on juuri lisääntynyt huikeasti ;)
VastaaPoistaMinäkin luin Westinin kirjan melko tuoreeltaan (ja nyt se on pari vuotta ollut lainassa ystävällä), siinä oli paljon uutta tietoa minulle mutta eihän se tyylillisesti ollut yhtä sykähdyttävä kuin Mazzarellan Fredrika-elämäkerta.
Sara, olen melko varma, että pitäisit tästä! Mihin kirjaan tuo keskustelu liittyi, olen missannut sen vaikka luen yleensä kaikki postauksesi? Kävisin mielelläni lukemassa.
Minusta tuollaista vastakkainasettelua ei tarvitse olla, ja Korhonenkin kirjoittaa esseissään siitä, kuinka teksti herää eloon vasta lukijan mielessä, sitä ei tavallaan ole olemassa ilman lukijaa. Mutta tosielämässä kirjailijaa varmaan hämää, jos teksti tulkitaan aivan toisin kuin hän on tarkoittanut :).
Kiitos kun linkitit Nokturno.org-sivuston. Lukiessa mietin että tuolla sivulla haluan käydä kurkistelemassa ja myöhemminkin tutustumassa enemmmänkin - oman blogipostauksen aikana unohdin koko sivuston vaikka kirjaa víelä selailin. Ja sieltä sitten seikkailin Nuoren Voiman-sivustolle ja sieltä löytyi uusia sivustoja mitä katsella myöhemminkin.
VastaaPoista