Elaine Showalter: Literature of Their Own

Elaine Showalter: A Literature of Their Own. British Women Writers from Charlotte Brontë to Doris Lessing.
Revised and expanded edition.
Virago Press 2009/1997.

Voitin Opuscolo-blogin arpajaisissa Stockmannin lahjakortin, ja todellisen lukutoukan tavoin käytin sen tietenkin Akateemisessa kirjakaupassa. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvana Akateemisen huikea valikoima on minulle harvinaista herkkua, ja sivuutinkin suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt tällä kertaa kylmästi mutta kolusin tarkkaan kirjallisuustieteen hyllyt ja englanninkielisen kirjallisuuden. Kirjallisuustieteen hyllyn ääressä huomasin myös professori H. K. Riikosen, joten ilmapiiri oli todellakin viehättävän akateeminen.  Loppusuoralle valinnassa pääsi kaksi kirjallisuudentutkija Elaine Showalterin kirjaa, joista toinen käsitteli amerikkalaisia naiskirjailijoita ja toinen brittiläisiä. Valinta kallistui klassikkoteoksen <i>Literature of Their Own</i> puoleen, joka on tuttu opinnoista mutta jota en ole ikinä lukenut läpi.

Showalterin kirja on julkaistu alunperin jo vuonna 1977 ja se on runsaasti siteerattu feministisen kirjallisuudentutkimuksen perusteos. Showalterin kirjan pääajatus on, että naisilla on oma kirjallinen traditionsa ja tapansa kirjoittaa. Lukiessaan englantilaisten naiskirjailijoiden romaaneja, runoja, kirjeitä ja päiväkirjoja Showalter oli vakuuttunut, että jos naiskirjallisuuden traditio on olemassa, se perustuu jäljittelyyn, kirjallisiin konventioihin, kirjamarkkinoihin ja -kritiikkiin, ei biologiaan tai psykologiaan. Showalterin tutkimus pohjasi sosiologisiin ja etnografisiin teorioihin, ja hän pyrki määrittelemään naisten kirjoittamisen alakulttuuriksi, joka kehittyy suhteessa kirjallisuuden valtavirtaan. 


Showalterin tutkimus oli uraauurtava, sillä hänen aloittaessaan työtään 1960-luvun puolivälissä feminististä kirjallisuuskritiikkiä ei käytännössä ollut eikä esimerkiksi Virginia Woolfin kirjeitä ja päiväkirjoja ollut julkaistu. Showalterin kirjan nimi tulee John Stuart Millin lauseesta "Jos naiset eläsivät omassa maassaan eivätkä ikinä lukisi mitään miesten kirjoittamaa, heillä olisi oma kirjallisuutensa". <i>A Literature of Their Own</i> sai ristiriitaisen vastaanoton: se on luonut pohjaa feministiselle kirjallisuushistorialle, inspiroinut useita alan tutkimuksia ja käännetty monille kielille, mutta sitä on myös kritisoitu milloin liian teoreettiseksi tai epäteoreettiseksi, milloin traditionaaliseksi tai epäkanooniseksi.

Ryhtyessään kaksikymmentä vuotta myöhemmin muokkaamaan  <i>A Literature of Their Own</i> -teoksesta uutta laitosta Showalterin perspektiivi ja koko feministisen kirjallisuuskritiikin kenttä oli luonnollisesti laajentunut. Kuten Showalter toteaa uuden laitoksen esipuheessa, teos ilmestyi ensi kertaa naisten kirjoittamien tekstien uudelleenlöytämiseen keskittyneen feministisen tutkimuksen ensimmäisen aallon aikana. Tuolloin Showalter piti tärkeänä kirjoittaa naiskirjailijasukupolvien välisestä jatkuvuudesta, vaikka ajatus naisten kirjallisesta linjasta on osittain teoreettinen.

Elaine Showalter viittaa toiseen, pari vuotta omansa jälkeen ilmestyneeseen klassikkotutkimukseen, Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin <i>The Madwoman in the Attic</i> -teokseen (1979), jonka nimi viittaa Charlotte Brontën <i>Kotiopettajattaren romaanin</i> (Jane Eyre 1847) Bertha Masoniin. Gilbert ja Gubar esittävät, että naiskirjallisuuden historia on vuoropuhelua naiskirjailijoiden ja patriarkaalisen tradition välillä. 1800-luvun naiskirjailijoiden teoksissa kuvattiin tiedostamattomasti naiskirjailijoiden vierauden tunnetta suhteessa edeltäviin mieskirjailijoihin, tarvetta naislukijoille ja pelkoa patriarkaalisia auktoriteetteja kohtaan.


Showalter kommentoi myös vuonna 1985 ilmestynyttä Toril Moin vaikutusvaltaista tutkimusta Sexual/textual Politics (suom. Sukupuoli, teksti, valta), jossa Showalterin tutkimusta kritisoidaan esimerkiksi porvarillisen realismin arvottamisesta modernismia paremmaksi ja yhteyden näkemisestä feministisen politiikan ja kirjallisen arvottamisen välillä. Showalterinkin edustaman angloamerikkalaisen feminismin sijasta Moi tukeutuu ranskalaisen feminismin ja erityisesti Julia Kristevan teorioihin. Showalter vastaa kritiikkiin huomauttamalla, että hänen näkökulmansa on kirjallisuushistorioitsijan, ei filosofin tai lingvistisen kirjallisuudentutkijan. Showalter ei kysy "mitä on tulkinta/teksti?" vaan "Millainen on valtakulttuurin ja vaiennetun kulttuurin suhde? Onko vaiennetulla (naisten) kulttuurilla oma historiansa ja kirjallisuutensa, vai pitääkö sitä aina arvioida valtakulttuurin standardien ja arvojen mukaan? Kuinka kirjallinen alakulttuuri kehittyy ja muuttuu?"

Showalter korostaa, että hänen mallinsa naiskirjallisuuden vaikutteiden ketjusta tulisi ymmärtää ennemminkin historialliseen kontekstiinsa liittyvänä strategiana kuin dogmaattisena totuutena. Uuden vuosituhannen kynnyksellä Showalter katsoo, että kirjallisuuskritiikin tulee ottaa huomioon koko kirjallisten voimien verkosto, jossa kaikki tekstit syntyvät. Uuden painoksen esipuheessa Showalter käy läpi feministisen kirjallisuudentutkimuksen kehitystä ja pohtii, mitä tekisi toisin, jos kirjoittaisi A Literature of Their Own -teoksen sillä tietämyksellä, joka hänellä on kaksi vuosikymmentä (ja useita feministisiä tutkimuksia, omia ja muiden) myöhemmin. 

Charlotte Brontë (1816-1855)

A Literature of Their Own haastoi aikanaan vallitsevan brittiläisen naiskirjallisuuden kaanonin, jossa olivat edustettuina vain Jane Austenin ja Brontën sisarusten kaltaiset suuret nimet. Showalter analysoi myös tuntemattomaksi jääneiden ja unohdettujen naiskirjoittajien tekstejä ja korosti heidän merkitystään naiskirjailijoiden ketjussa. Tutkimusta kritisoitiin kuitenkin siitä, että siihen ei sisällytetty ennen 1840-lukua julkaisseita kirjailijoita. Showalter oli kuitenkin sitä mieltä, että ennen 1800-lukua naiset eivät ajatelleet itseään naiskirjailijoina, vaan tietoisuus omasta ammatillisesta identiteetistä alkoi herätä vasta samoihin aikoihin, kun romaaneja ryhdyttiin markkinoimaan enemmän ja monet eurooppalaiset naiskirjailijat alkoivat julkaista teoksiaan miespuolisten pseudonyymien turvin. 


1800-lukua voidaan hyvällä syyllä kutsua "Naiskirjailijoiden aikakaudeksi", sillä Jane Austenin, Charlotte Brontën ja George Elliotin romaaneilla riitti lukijoita. Monet kriitikot olivat kuitenkin sitä mieltä, että naiset olivat vain omaksuneet romaanin lajityypin mieskirjalijoilta luomatta omaa kirjallista traditiota. Showalter kuitenkin uskoi naiskirjailijoiden "oman kirjallisuuden" olemassaoloon ja ryhtyi jäljittämään sitä arkistoihin ja museoihin unohtuneista naiskirjailijoiden teksteistä. Showalterin näkemys on, että naisten kirjallista perinnettä ei voi hahmottaa pelkkien huippujen, kuten Brontën, Eliotin ja Woolfin kautta, vaan jatkumon löytämiseksi on kartoitettava myös katveeseen jääneet kirjailijat.

Virginia Woolf (1882-1941)