Tänne Sinisen linnan kirjastoon on viime päivinä tultu pari kertaa hakusanalla "Jane Austen Leikkiä ja totta", joten nostan tämän kirjan tänne kirjaston tärppihyllyyn. Olen maininnut kirjan Kevätkirja-postauksessani, mutta se sopii hyvin luettavaksi näin syksyn kynnykselläkin, kepeänä romanssina tai Jane Austen -fania kiinnostavan kuriositeettina. Ihan varauksetta en osaa kirjaa rakastaa, sillä se on vain noin neljäsosaltaan Austenin käsialaa. Austen kirjoitti romaania, jonka työnimi oli "The Brothers" mutta jonka perikunta nimesi Sanditoniksi, tammikuusta maaliskuuhun vuonna 1817, ollessaan jo vakavasti sairaana. Romaanikäsikirjoitus jäi kesken Austenin sairauden pahentuessa ja johtaessa kuolemaan saman vuoden heinäkuussa. Romaanin alku, yksitoista ensimmäistä lukua, julkaistiin ensimmäisen kerran 1925 ja siihen on kirjoitettu useita eri "täydennyksiä" 1900-luvulla. Itse sain kuvassa näkyvän Kariston suomennoksen 13-vuotiaana Austen-hulluna tädiltäni, (joka puolestaan oli saanut sen vanhemmiltaan suunnilleen samanikäisenä) ja uusintapainos on ilmestynyt 1998 hieman ajanmukaisemmalla kansikuvalla (vuoden 1974 painoksessa kuvan naisella on selvästi myöhemmän aikakauden puku yllään).
Jane Austen ja "Eräs toinen nainen": Leikkiä ja totta.
(Sanditon). Suom. Marja Helanen-Ahtola
Karisto 1974.
Leikkiä ja totta alkaa Jane Austenin romaaniksi epätavallisen lennokkaasti: herra ja rouva Parker joutuvat pieneen onnettomuuteen matkatessaan hevosvaunuilla kohti Sussexin rannikolla sijaitsevaa (kuvitteellista) Sanditonia, asuinpaikkaansa ja luonnonkaunista pikkukylää, jonka Parkerit haluavat nostaa seurapiirien suosimaksi kylpyläpaikaksi.Vaunuonnettomuuden johdosta Parkerit joutuvat turvautumaan Heywoodin herrasväen vieraanvaraisuuteen, ja vastapalvelukseksi Parkerit kutsuvat perheen tyttären, 21-vuotiaan
Charlotte Heywoodin mukaansa - "erinomaisen terveenä - kylpemään ja tulemaan
parempikuntoiseksi, jos vain voisi, saamaan kaikkea mahdollista mielihyvää, jota hänen
matkakumppaniensa kiitollisuus saattoi Sanditonista tarjota, ja ostamaan uusia päivänvarjoja,
uusia käsineitä ja uusia rintaneuloja sisarilleen ja itselleen kirjastosta, jota herra Parker kiihkeästi kannatti".
Sanditonissa Charlottelle esitellään paikkoja ja hänet tutustutetaan Parkerien sukuun. Veljeään Sindeyta, joka on aluksi toisella paikkakunnalla, herra Parker kuvailee seuraavasti:
Hän on hyvin älykäs nuori mies ja pystyy miellyttämään ketä tahansa. Hän elää liiaksi maailman pyörteissä asettuakseen aloilleen; se on hänen ainoa vikansa. Hän on siellä ja täällä ja joka puolella. Kunpa saisimme hänet Sanditoniin. Tahtoisin teidän tutustuvan häneen. Ja hän olisi todella etu tälle paikkakunnalle! Sidneyn kaltainen komea nuori mies upeine ajoneuvoineen! Sinä ja minä, Mary, tiedämme, millainen vaikutus hänellä olisi. Hän varmistaisi monen arvostetun perheen, monen huolehtivaisen äidin, monen sievän tyttären tulon tänne Eastbournen ja Hastingsin harmiksi.
Tämän ylistävän kuvauksen vuoksi romaanin täydentäjä pitää, kuten hän jälkisanoissaan mainitsee, Sidneyta itsestään selvästi tarinan sankarina eli Charlotten tulevana sulhasena. Teoria on uskottava, mutta en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että Sidney on tarkoitettu "vääräksi sankariksi" Järjen ja tunteiden Willoughbyn tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickhamin tapaan. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä toisin kuin edellä mainituilla, Sidney Parkerilla on itsenäinen asema ja vakaa taloudellinen tilanne välillisen perinnön ansiosta, vaikka hän ei olekaan perheen vanhin poika.
Valittettavasti Sidney astuu romaanin näyttämölle vasta siinä vaiheessa, kun tarinaa kuljettaa "eräs toinen nainen". Sen enempää Charlotte kuin Sidneykaan eivät jää mieleen sellaisina säkenöivinä ja monitahoisina persoonina kuin esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet ja Mr. Darcy, mutta Charlotte on herttainen ja älykäs nainen ja Sidney puolestaan huumorintajuinen ja jokseenkin hyvän käsityksen itsestään omaava nuorukainen. Pariskunta mieltyy toisiinsa heti alkuun ja ilmassa on kevyttä flirttailua, mutta luonnollisesti väärinkäsitykset, kilpailevat ihailijat ja kaunottaret sekä huhut kihlautumisesta jonkun toisen kanssa sekoittavat pakkaa.
Loppua kohden romaani saa niin vauhdikkaan käänteen, että muistan sitä kovasti kummastelleeni ensimmäisellä lukukerralla, jolloin en vielä ollut lukenut Austenin goottilaista parodiaa Neito vanhassa linnassa. Austenin henkilöille ja hänen kuvaamalleen aikakaudelle on tyypillistä hillityn käytöksen säilyttäminen, vaikka sisällä kuohuukin, mutta Neito vanhassa linnassa -teoksessa sankaritar Catherine Morland lähetetään tylysti pois vierailupaikasta, kun hänen perheensä ja isäntäväen välit ovat viilenneet. Catherinen pelottavaan ja yksinäiseen vaunuajeluun halki englantilaisen maaseudun vertautuu Leikkiä ja totta -romaanin loppupuolen kohtaukseen, jossa seurapiirituttu sir Edward "ryöstää" Charlotten vaunuillaan. Tilanne ratkeaa onnellisesti, mutta en voi kuin ihmetellä, mikä on saanut anonyymin "romaanintäydentäjän" kirjoittamaan tuollaiset loppurytinät hienostuneen Austenin romaaniin!
Sanomattakin on selvää, että en erityisemmin suosittele lukemaan tätä romaania kokonaisuudessaan; kömpelöiden juonenkäänteiden lisäksi kukaan ei tietenkään pysty jäljittelemään Austenin kieltä ja tyyliä. Sanditonin ensimmäisissä, Austenin itsensä kirjoittamissa luvuissa on kuitenkin kirjailijalle luonteenomaista huumoria, osuvaa ihmiskuvausta ja hersyvää dialogia, joten Austenin vannoutuneimmille ihailijoille teksti antaa lisävalaistusta kirjailijan tuotannosta.
Liitän Leikkiä ja totta osaksi Totally British -haasteen alakategoriaa Silver Fork Novels.
Suurte kiitokset tästä tekstistä Maria! Sain taas paljon lisävalaistusta ja tietoa, sillä kirjoitat hyvin asiantuntevasti Austenista ja hänen tuotannostaan.
VastaaPoistaOlen taatusti tämänkin kirjan lukenut, koska jotain olen tunnistavinani noista juonenkäänteistä. Muttei tarina ole kyllä jäänyt samalla tavalla mieleen kuin Austenit yleensä. Varmaan johtuu juuri mainitsemistasi kömpelyyksistä.
Kiitos Anna Elina! Minäkään en muistanut tästä ennen uudelleeluentaa juuri mitään; paitsi tuon "kidnappauksen" :D. Itse asiassa nyt luettuani vähän ihmettelen, miksi 1990-luvulla on otettu tuo uusintapainos... Voisin etsiä sen käsiini ja kurkata, onko jälkisanoja muutettu; niitä kirjoitettaessa ei ilmeisesti tiedetty että Austen kirjoitti Sanditonia juuri ennen kuolemaansa.
VastaaPoistaLöysin kyseisen kirjan keväällä kirpputorilta, painos on v.1977. Samaisella kierroksella tarttui mukaan myös Tavat ja tunteet, jossa niinikään kirjoittajaksi mainitaan Jane Austen ja "eräs toinen" Kumpaakaan en ole vielä lukenut.
VastaaPoistaJohanna, minulla on myös Tavat ja tunteet 1990-luvun pokkarina, senkin olen lukenut viimeksi silloin. Nyt voisin lukea uudestaan, muistelen että ko. romaanin täydennys oli laadukkaampi.
VastaaPoistaMinulla on vuoden 1998 painos ja sen jälkisanat "Avustajan anteeksipyyntö" alkaa seuraavasti: "Sanditon-teoksen ensimmäiset yksitoista lukua kirjoitettiin tammikuun 27:nnen ja maaliskuun 18:nnen päivien välillä vuonna 1817. Siihen mennessä, Jane Austenin kirjoitettua 26 000 sanaa oli käynyt ilmi, että hän oli vakavasti sairas eikä kyennyt fyysisesti ryhtymään enää työhön. Hän kuoli heinäkuun 18:ntena 1817."
VastaaPoistaMyönnän että ennakkoluulot ovat estäneet tarttumasta tähän... ja taidan jättää väliin edelleenkin. Jane Austen on liian iso juttu minulle!
VastaaPoistaKiitos Margit - esipuhe on siis jätetty ennalleen, ainakin omani alkaa samoin (ja tuo on käsittääkseni oikea tieto kirjotusajankohdasta), mutta kun lukee pidemmälle tuota "anteeksipyyntöä", sanotaan näin "[-- --] Leikkiä ja totta -teoksen kirjoittamisajankohdasta tai sen keskeneräiseksi jäämisestä ei voinut esittää mitään oppiteorioita. Kukaan ei voinut osoittaa, että se oli Emman tai Mansfield Parkin edeltäjä." jne. Tuota pätkää ja sen funktiota ihmettelin, mutta viittaako se nyt sitten vaan aiempaan aikaan, ennen kuin nuo sinunkin siteeraamasi päivämäärät löytyivät jostain käsikirjoituksesta?
VastaaPoistaBooksy, ymmärrän hyvin, ja ihanasti sanottu Austenista! :) Mutta tuon Austenin itse kirjoittaman alun voi lukea hyvällä omalla tunnolla.
Hei, minulla on Tavat ja tunteet (The Watsons)vuoden -78 painos. Kirjan jälkikirjoituksessa on selitetty taustaa kirjalle ja viisi ensimmäistä lukua on Austenin kirjoittamia. Se sijoittuu kauteen, jolloin Austen ei kirjoittanut muuta kuin tätä kahdeksan vuoden aikana.
VastaaPoistaNo en tiedä luenko tätä joskus, mutta ensisijaisesti minua kiinnostaa ne Austenin kirjat, joita en ole ollenkaan lukenut ja ovat hänen pääteoksiaan.
Oletko lukenut sen Shieldsin kirjoittaman Jane Austenin elämäkerran?
Hei Sara, minun Tavat ja tunteet -painoksessani taitaa olla nuo ihan samat jälkisanat; muistaakseni niissä arveltiin, että Austen ei halunnut jatkaa iloista perhetarinaa kun hänen omassa perhepiirissään oli surua (isän kuolema tms.)
VastaaPoistaSinulla on paljon Austen-ihanuuksia edessäsi! Kannattaa tosiaan lukea ne pääteokset (ensin). En osaa nimetä suosikkiani niistä, mutta Northanger Abbeysta pidän ehkä vähiten. Kaikki muut ovat niin hurmaavia omalla tavallaan, eikä NA:kaan toki huono, mutta pastissi/genreparodia ei ole minun lajini.
Olen lukenut Shieldsin Jane Austenin; se on ihanan kaunokirjallinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, mutta mikään tietopaketti se ei ole. Janoan tietää enemmän Austen-tutkimuksesta...