Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä

Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä
(Heimsuchung 2008). Suom. Helen Moster.
Avain 2011. 172 s.

Kodin suunnitteleminen, se oli hänen ammattinsa. Palanen ilmaa ja neljä seinää ympärille, riuhtaistaan rautakouralla irti palanen ilmaa kaikesta mikä kasvaa ja väreilee ja otetaan vangiksi. Koti. Talo, kolmas iho lihan ja vaatteiden jälkeen. Kotipaikka. [-- --] Annetaan elämälle suuntia, askeleille lattia jalkojen alle, silmille katsottavaa, hiljaisuudelle ovia. 

Rakastan kirjoja, joissa talo on tavallaan päähenkilö tai muuten tärkeässä roolissa: romanttisia tyttökirjoja, joissa vanha talo on kuin rakas ystävä; eeppisiä sukutarinoita, joissa sukupolvi toisensa jälkeen vaeltaa kartanon puutarhassa iloineen ja suruineen, sekä goottilaisia romaaneja, joissa talon kynttilöin valaistut käytävät tuntuvat kertovan aavemaisia salaisuuksia. Nuoren saksalaiskirjailijan Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ei ole mitään edellä mainituista, mutta arkkitehdin 1920-luvulla kesänviettopaikakseen rakennuttama järvenrantahuvila on mitä suurimmassa määrin romaanin päähenkilö. Talo pysyy paikallaan asukkaiden ja vallanpitäjien vaihtuessa Saksan historian myllerryksissä.

Kirjan nimi kuulostaa ja kansi näyttää haikeankirpeältä. On kirja hieman sitäkin, mutta koska olin lukenut muutaman blogiarvion Erpenbeckin esikoisromaanista Vanhan lapsen tarina (Avain 2011, alkuteos Geschichte vom alten Kind 1999), tiesin odottaa tältäkin kirjalta jonkinlaista historiaan liittyvää allegoriaa. Siinä missä paksunkin lukuromaanin voi haukkaista hetkessä, Erpenbeckin kirja vaatii aikaa ja keskittymistä. Kaunis kieli kätkee taakseen teräviä piikkejä, sillä kirjassa seurataan muun muassa keskitysleirille joutuneen juutalaistytön ja puna-armeijaan liittyneen nuoren venäläismiehen kohtaloa.

Erpenbeckin pienoisromaani näyttää sarjan ihmisiä ja kohtaloita, jotka kaikki kietoutuvat Brandenburginmeren rannalla seisovaan rakennukseen. Huvilan tarina alkaa perhetragediasta: kylänvanhimman nuorin tytär Klara "luisuu käyttäytymisen maailmasta" ja isä lohkoo Klaran perintöosaksi tarkoitetun metsän kolmeen osaan ja myy ne eteenpäin, yhden kolmanneksen ostaa nuori berliiniläinen arkkitehti. Seuraavana päivänä Klara kävelee järveen ja sisko löytää hänen ruumiinsa tiilitehtaan rannasta.

Kirjassa kuvataan lumoavasti talon rakentamista ja puutarhan perustamista:

Niityn isompi puoli järvelle viettävän polun oikealla puolella rajataan perällä luonnontilaisen naapuritontin puuaitaan, rinteen puolella isoon tammeen ja havupensasryhmään, talonpuolella onnenpensaisiin, syreeneihin ja muutamaan alppiruusuun, ja sitten hiekkatien kohdalla pensaisiin, jotka istutetaan tontin harmaakiviaitauksen viereen. 


Kauniit kuvaukset ja sanat tekisivät jo itsessään Erpenbeckin kirjasta nautittavaa luettavaa, mutta näennäisen yksinkertaisten lauseiden taakse kätkeytyy syvempiä merkityksiä. Välillä nuo merkitykset viiltävät syvältä, usein saavat hämmentymään ja miettimään, mistä on kyse. Seuraavaa sitaattia tulkitsen eräänlaisena kotiseudustaan ja sen historiasta ammentavan kirjailijantyön kuvauksena:

Se joka rakentaa, liimaa kerta kaikkiaan elämänsä maahan. Hänen ammattinsa on antaa asettumiselle runko. On luotava sisus. Kaivettava siellä, missä ei ole mitään aina vain syvemmälle. 

En varmasti ymmärrä kaikkia Erpenbeckin viittauksia, ja jotkut tulkintani ovat lähinnä arvauksia: onko läpi Saksan ja Puolaan leviävä tuholaiskuoriainen natsiaate tai SS-armeija? Entä puutarhuri, joka ei koskaan puhu mitään, mutta joka saa Hitlerin hallinnon aikana merkinnän passiinsa, koska "hänen hiuksensa ovat niin kiharat, että kynä pysyy niissä" - edustaako hän Saksan siirtomaiden orjuutettuja ihmisiä, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin? 

Tulkinnan tukena minulla on Kodin ikävän suomentajan Helen Mosterin kirjoittama artikkeli "Jenny Erpenbeck: historiaa ilman nostalgiaa" teoksesta Muistijälkiä. Kirjoituksia saksalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2010). Moster (joka julkaisi oman esikoisromaaninsa Hylky viime keväänä) avaa kirjan alkukielisen nimen monia merkityksiä (heimsuchung voi tarkoittaa niin kodin etsintää, vitsauksia kuin omien juurien etsintää) ja mainitsee, että romaanin talolla on esikuvansa todellisuudessa: Erpenbeckin kirjailija-isovanhemmat hankkivat talon DDR:n aikana ja Erpenbeck vietti siellä lapsuutensa kesät. Puutarhuria Moster kuvailee myyttiseksi hahmoksi, joka kuvaa vuodenkiertoa ja ajankulua. Paradoksaalisesti juuri kompostimultaa kärräävä, hedelmäpuita jalontava ja ruusuja leikkaava hiljainen puutarhuri oli minusta kirjan elävin hahmo.

Romaanin ympyrä sulkeutuu, kun epilogissa kuvataan työmaaohjeen tai -päiväkirjan tapaan, kuinka vanha talo puretaan ja järvenrantamaisema palaa aiempaan muotoonsa. Jotenkin, kaiken kauhean jälkeen, mitä Kodin ikävässä on kuvattu, talon hävittäminen tuntuu melkein lohdulliselta. Ihmisen mielettömyyden ja kärsimyksen ja kuoleman keskellä luonto on kuitenkin kaunis ja elävä.

Kodin ikävä on arvioitu myös Kiiltomadossa, Helsingin sanomissa, Maailman kirjoissa.