Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.
Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi:
»Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»
Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.
Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.
Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.
Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.
Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.
Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.
En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin
