Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. 
Jägarens leende, suom. Leena Vallisaari.
Teos 2014, 304 sivua.

Metsästäjän hymy on eräänlainen matkakirja, rikas ja kiehtova opas afrikkalaisten ja eurooppalaisten kalliomaalausten äärelle. Suomenruotsalainen kirjailija Ulla-Lena Lundberg matkustaa sisarensa Gunillan kanssa ja tekee samalla selkoa esihistoriallisista aikakausista, kalliomaalaustyyleistä ja merkittävien kulttuuriperintökohteiden nykytilasta, jota turismi jonkin verran uhkaa. Kirja on myös kertomus vahvoista sisaruuden siteistä, ystävyydestä ja luopumisesta – mutta ei luovuttamisesta, sillä vakavasti sairas sisar kulkee mukana retkillä niin kauan kuin suinkin mahdollista, vaikka liikkuminen onkin käynyt vaikeaksi.

Jää-romaanistaan Finlandialla palkitun kirjailijan tietämys ja kokemus kalliomaalauksista herättää kunnioitusta. Lundbergilla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta alalta, mutta vuosikymmeniä jatkunut asian harrastaminen, matkustelu ja lukeminen ovat tehneet hänestä asiantuntijan. Lundberg punoo tietoainesta saumattomasti matkakuvauksiinsa ja tekee rohkeasti omiakin tulkintoja – kuin ainakin kirjailija, jolla on taito eläytyä, tulkita ja täyttää mielikuvituksen avulla liian suuret aukot.

Kirjassa on muutamia kuvia maalauksista ja maisemista, eikä enempää oikeastaan kaipaakaan, sillä kirjailijan romaaneista tuttu lämmin, viisas kerronta loihtii matkakohteet lukijan eteen. Lundberg kuvaa elävästi, kuinka luolan katossa olevasta aukosta virtaava valo kulkee kallioseinämää pitkin, miten kivikauden ihminen maalasi ilonsa ja pelkonsa kallioon, kuinka nykyihminen seisoo lopulta vain henkäyksen päässä esi-isistään.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jonna ja Raija.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Yhteisnide teoksista Kuninkaan Anna (Kungens Anna 1983) ja
Kökarin Anna (Ingens Anna, suom. 1984).
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm.
Gummerus 2014, 597 sivua.

Perinteisesti rakkaus syttyi ja kehittyi varjoissa ja pimeässä, porstuan tienoilla ja vajojen nurkilla. Mutta Anna tuli Staffanin luokse vuorelle tai etsi hänet käsiinsä rannalta kirkkaassa päivänvalossa. Staffan asettui sellaisiin paikkoihin, mistä Anna näki hänet, tai mainitsi aamulla kuin vahingossa mihin hän aikoi mennä. Varhain iltapäivällä saarella oli rauhallista. Lapset leikkivät ulkona, ja satutettuaan itsensä he tulivat Annan luokse, joka puhalsi kipeääb kohtaan tai pani ratamonlehden haavan päälle. Niiskuttaen ja nenä tuhisten lapset katselivat Staffanin luonnoksia, ja Anna selittk mitä ne esittivät, sitten hän lähetti heidät pois. Anna kohteli lapsia hyvin ja tottuneesti, halasi kun he itkivät ja pörrötti heidän tukkaansa niin että Sraffaninkin päänähka kihelmöi. Häneen Anna ei koskenut vahingossakaan. Milloin Anna tuli katsomaan läheltä jotakin hänen työtään ja hän syrjään siirtyessään hipaisi Annaa, Anna hätkähti kuin lyötynä ja kääntyi poispäin.

Ulla-Lena Lundbergin varhainen romaani Kuninkaan Anna ja sen itsenäinen jatko-osa Kökarin Anna ilmestyivät kolmekymmentä vuotta sitten ja olivat jo aika lailla painuneet unholaan, kun vuoden 2012 Finlandia-palkinto nosti paitsi Lundbergin uusimman romaanin Jää myös kirjailijan aiemman tuotannon esiin muun muassa uusintapainosten kautta. Luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, kun se osui sattumalta silmiini kirjaston hyllystä, ja rakastuin kirjaan oitis. Jokin nuoren Annan tarinassa osui suoraan sydämeen, enkä halua itsellenikään ihan tarkkaan eritellä, mikä.

Koska luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa vähän ennen kuin aloitin Sinisen linnan kirjaston, en ole siitä blogannut, mutta olen maininnut teoksen kymmenen rakkaan ja tärkeän kirjan listalla, nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseni kirjaksi ja maininnut Annan niiden kirjallisten hahmojen joukossa, joihin samastun tai joita ihailen. Kökarin Anna sen sijaan jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla vähän kesken, siinä ei ole samanlaista eheää kaarta kuin Kuninkaan Annassa ja totta puhuen sydäntäni särki lukea rakkaan Annan yksinäisistä ja pitkistä vuosista. Tiedän, että on lapsellista arvioida kirjaa sen juonen perusteella, mutta en pitänyt Annan myöhemmistä vaiheista ollenkaan. Siinä missä Kuninkaan Anna jätti haikeansuloisen, mutta toiveikkaan olon, tuntui Kökarin Anna ensilukemalla kuin kahlaamiselta lähes taukoamattoman harmaan tihkusateen keskellä.

Minusta on hyvä, että Annan tarina on  uusintapainoksen myötä saatu yksiin, kauniisiin kansiin. Pidän muutenkin yhteislaitoksista (silloin kun sivumäärä ei kasva kohtuuttomaksi) ja käsitän monet usempana niteenä ilmestyneet kirjasarjan osat yhtenä teoksena. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ovat kuitenkin sen verran erilaisia tyyliltään ja kerronnan kaareltaan, että miellän ne eri kirjoiksi ja käsittelen niitä tässä postauksessa sen mukaan.

Kuninkaan Anna esittelee aluksi Annan  ennen muuta osana kökarilaista saaristolaisyhteisöä. Kuninkaan Anna on Kuninkaan Anna, koska hänen isänsä ja asuinpaikkansa on Kuningas: Frans-isän torppa on saanut lempeän pilkkanimen Kuningas, koska se on kylän pienin. Anna menettää rakkaan isänsä pikkutyttönä ja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta leskeksi jääneestä, suruunsa kääriytyvästä äidistään ja pikkuveljestään. Romaanissa kuvataan paljon saarelaisia ja heidän välisiään suhteita, vähän samaan tapaan kuin Lundberg kuvaa myöhemmin luotolaisia Jäässä. Anna nousee kuitenkin heti kerronnan keskiöön; isäänsä kaipaavaa, aikuisten puheista ja käytöksestä usein hämentyvää Annaa kuvataan lämpimästi ja vivahteikkaasti. Mieleen tulee Juhani Ahon pieni Elli romaanissa Papin tytär, toinen hiljainen, omista toiveistaan ja peloistaan aikuisten jaloissa vaikeneva tarkkailija. 

Kalastukseen perustuva elämä saarella on kovaa ja olot vaatimattomat. Lundberg kuvaa saaristolaiselämää vähän samaan tapaan kuin Anni Blomqvist Myrskyluodon Maija -sarjassaan: arkiset askareet ja työnteko rytmittävät kerrontaa ja naiset ehtivät miettiä tunteitaan vain askareiden lomassa – tästä tulee mieleen myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja. Kuninkaan Anna on kuitenkin ennen kaikkea Annan ja Staffanin, elämää nähneen tukholmalaistaiteilijan rakkaustarina. Rakkaus Staffaniin vie Annan pois kotisaareltaan, Tukholmaan, jossa hän on Staffanista huolimatta yksin kuin yksinäiselle luodolle harhautunut linnunpoika.

Annan ja Saffanin tarina on toisaalta hyvin tyypillinen, moneen kertaan kerrottu, mutta toisaalta Annan kohtalo (etenkin kun ottaa huomioon "jatko-osan", Kökarin Annan, tapahtumat) ei ole se tälle rakkaustarinatyypille ja romaanin kuvaamalle aikakaudelle tyypillisin. Annan kohtaloon vaikuttaa toisaalta hänen viattomuutensa ja vilpittömyytensä, mutta ennen kaikkea hänen kunniantuntonsa ja syvä rakkautensa. Koska Annan sydän on niin täynnä rakkautta eikä taivu pienimpäänkään petokseen tai laskelmointiin, hänen kohtalonsa Tukholmassa on täysin Staffanin oikkujen ja tämän monessa suhteessa heikon luonteen varassa. Anna saa vastarakkautta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin ansaitsisi. En ymmärrä Staffania, mutta onneksi romaanin kertoja ymmärtää, ja piirtää Staffanistakin monitahoisen, inhimillisen hahmon.

Myös Annan elämän myöhempiä vaiheita leimaa se, että hän rakastaa pyyteettömästi. Annan pitkän elämän kantavana voimana on rakkaus Staffaniin, muistot yhteisistä hetkistä ja toivo jälleenkohtaamisesta. Toista Anna-romaania kuvaa paremmin alkukielinen nimi Ingens Anna kuin Kökarin Anna: hän ei kuulu kenellekään eikä kukaan kuulu hänelle. Kökarissakin Anna vietttää vain kesät opiskeltuaan opettajaksi ja saatuaan paikan mantereelta. Luonnollisesti Anna muuttuu ja kehittyy vuosien saatossa, säilyttäen kuitenkin paljon herkkyydestään – mutta minulle tuli välillä ikävä nuorta Annaa.

Ulla-Lena Lundbergin – ja suomentaja Kaija Kaupin – kieli on kaunista, lauseiden ja kappaleiden rytmi eheää. Lumdberg kuvaa luontoa ja miljöitä elävästi, mutta rakastan ennen kaikkea kirjailijan tapaa kuvata henkilöitään. Anna-romaaneissa ei ole samanlaista hyvin näkyvää, persoonallista kertojaa kuin Marsipaanisotilaassa ja Jäässä, mutta yhtä kaikki kertoja henkilöitä kohtaan tunteman lämmön ja ymmärryksen voi aistia kirjan sivuilta. Lundberg kuvaa taitavasti niin Annan sielua kuin ruumistakin, mielenliikkeitä ja rakkauden fyysistä puolta. Vaikka Kökarin Anna ei kaunokirjallisena teoksena nouse Kuninkaan Annan tasolle eikä minulle yhtä rakkaaksi kirjaksi, on Annan tarina kokonaisuudessaan koskettava ja hieno kirja, joka omalla henkilökohtaisella asteikollani nousee aivan palkitun ja rakastetun Jään rinnalle.

Haaveet, odotukset, rakkaus, toivo. Rauhassa lepää lahti, kotipoukama on hiljennyt. Koskaan ei ole iltahiljaisempi kuin silloin, kun ei enää odota keyään, kun kaikki ovat lähteneet.

Muissa blogeissa sanottua: Jaana on lukenut sekä Kuninkaan Annan että Kökarin Annan, Jonna on lukenut Kuninkaan Annan (1983) 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, suom. Leena Vallinsaari.
Teos&Schilds&Söderströms 2012, 365 sivua.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljausuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuulee vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä kuin viivästyneenä kaikuna. 

Pastori Petter Kummel, Marsipaanisotilaasta (Gummerus 2001) tutun Kummelin perheen poika, matkustaa Mona-vaimonsa ja vuoden vanhan Sanna-tyttärensä kanssa Ahvenanmaan saaristoon kuuluville Luodoille alkukesästä 1946. Suomi on toipumassa sodasta; on vaikea uskoa, että kaikki ei enää olekaan kortilla ja että kauniista säästä voi iloita vilpittömästi, pelkäämättä pommituksia. Kylmän ja tuulisen venematkan jälkeen kaakeliuuneilla hehkuvaksi lämmitetty pappila, valmiit voileivät ja kuuma kahvinkorvike saavat perheen tuntemaan olonsa tervetulleeksi, ja luotolaisten vieraanvaraisuus, vilpittömyys ja avoimuus vakuuttavat Petterin pian siitä, että hän haluaa jäädä kirkkoherranvirkaansa pysyvästi. Tiivin, talviaikaan eristyksissä elävän yhteisön ihmissuhteet ovat kuitenkin monisyisempiä ja haavoittuvaisempia kuin saattaisi aavistaa, ja papin perhe pääsee osalliseksi tästä kaikesta.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle lähes täydellinen kirja. Romaanin maailmassa on sekä kauneutta että säröä, sen kertojanääni lempeä, ja pienistä tapahtumista kasvaa teemoiltaan suuri tarina. Kirja saa nauramaan ja välillä melkein itkemään. Kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, se imaisee mukaan tarinaan ja saarten rytmiin, sen vuodenkiertoon ja perinnäistapoihin. Kesällä kaikki yrtit levittävät aurojaan ja aromejaan, ne luovat ilmapiirin joka herättää kaipauksen ja halun aaltoja. Silakkamarkkinoiden aikaan saaret tyhjenevät ja Monalla ja Petterillä on aikaa toisilleen. Talvella kyläläiset kerääntyvät pappilaan kuuman teepannun ääreen seurustelemaan, nauttien rauhasta ja eristyneisyydestä, kerran viikossa saapuvista sanomalehdistä. Keväällä seurataan hartaana jäiden lähtöä, kun vesi ryöppyää ja kerää voimia, heittäytyy ajelehtiville jäälautoille. 

Lundbergin luomiin henkilöihin voi samastua ja kiintyä, vaikka kaikkitietävä, pilke silmässä kuvattaviaan tarkasteleva kertoja hieman etäännyttää ja saa pitämään mielessä, että romaaniahan tässä luetaan. Suosikkini on Mona, toimelias emäntä, joka rakastaa miestään niin, että on vaikea saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella. Mona koettaa saada lähimmäistään aina auliisti palvelevan miehensä pitämään puoliaan, ja vähän perheensäkin puolta, jotta ei raataisi itseään aivan loppuun seurakuntatyössään. Petter löytää itselleen isähahmon viisaasta lukkarista, kyläkauppaa pyörittävästä Adelesta uskollisen tukijan ja naapuriseurakunnan kirkkoherra Fredrikistä ystävän ja sukulaissielun. Tärkeä hahmo on myös Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina Gyllen, joka tuntee syvää syyllisyyttä ja kaipausta rajan taakse jääneen poikansa vuoksi.

Posti-Anton, joka toimii myös kertojana omissa kursivoiduissa jaksoissaan, on eräänlainen näkijä, joka vaistoaa herkästi niin luonnon kuin ihmismielenkin liikahdukset. Säällä Luotojen ja muun maailman välillä luotsiva Anton katsoo yhteisöä yhtä aikaa sisältä ja ulkoapäin, eikä hän kommunikoi vain niiden kanssa, jotka elävät, vaan myös niiden, jotka ovat joskus eläneet. Niiden, jotka saattavat kääntää tuulen myötäiseksi, jos niille jättää eväsleivän luodolle. Miten yksi romaani voikin olla samaan aikaan realistinen ja hitusen maaginen, humoristinen ja vakava!

Jää kertoo työnteosta, rakkaudesta, perhe- ja ystävyyssuhteista ja luonnon voimasta. Ennen kaikkea se on romaani kohtaamisista: kohtaamisista ihmisten välillä, ihmisen kohtaamisesta itsensä kanssa, ihmisen kohtaamisesta Luojan ja luonnon kanssa. Lundbergin romaani toi mieleeni taannoin K-blogissa käydyn keskustelun "superkirjoista" ja siitä, voiko kirja olla, tai pitääkö sen olla, yhtä aikaa mukava ja hyvä - siis samalla kertaa miellyttävä lukea ja ajatuksia herättävä. Jää on sellainen kirja: lämmin, lempeä ja vähän viiltäväkin, syvää viisautta huokuva.