Louisa M. Alcott: Pikku naisia II

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II
Little Women IIsuom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 313 sivua.

Louisa M. Alcottin toinen Marchin perheen siskoksista kertova tyttöromaani tuli alkujaan suomalaisille tutuksi nimellä Viimevuotiset ystävämme (Wsoy), alkukielisenä se on ilmeisesti ilmestynyt sekä nimellä Little Women Part Two/Second että Good Wives. Art Housen julkaisemassa suomennoksessa kirja on nimetty Pikku naisia II:ksi. Tyttökirjan nimenä "Hyviä vaimoja" (niin hyvin kuin ilmaus kirjan juonenkulkua kuvaisikin) ei oikein tulisi kyseeseen, joten valinta tuoreen käännöksen nimeksi on luonteva – ensimmäisen Pikku naisia -kirjan jatko-osa jatkaa lähestulkoon siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi. Välissä olleet sota- tai pikemminkin kotirintamavuodet kuitataan ensimmäisessä luvussa "Uutisia": Tämä tarina on hyvä aloittaa muutamilla uutisilla Marchin perheestä, jotta se pääsee uudelleen vauhtiin ja voi edetä sujuvasti Megin häihin. Vertailin Sari Karhulahden käännöstä vanhempaan suomennokseen kirjoittaessani Pikku naisia I -teoksesta viime vuoden joulukuussa, joten keskityn tässä postauksessa nyt käännöksen sijasta romaanin sisältöön.

(HUOM! Jos et ole lukenut Alcottin Pikku naisia -sarjan kirjoja aiemmin ja aiot ne lukea, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta, sillä käsittelen seuraavassa varsin paljon kirjan juonta.)

Marchin sisaruksista vanhin, Meg, avioituu siis rakkaan Johninsa kanssa teoksen alussa, ja Megistä kertovissa luvuissa keskitytään sitä myöten kuvaamaan hänen avioliittoaan ja perhe-elämäänsä. Megin "kehitystehtäviin" kuuluu lakata haikailemasta ylellisemmän elämän perään kuin mitä Johnin tuloilla on varaa, hoitaa kotia tyytyväisenä sekä oppia uudelleen huomioimaan aviomiestään ja hoitamaan liittoaan senkin jälkeen, kun jälkikasvu on meinannut varastaa lähes kaiken hänen huomionsa. Megin ja Johnin perhe-elämä on varsin idyllistä kotoisista kahnauksista huolimatta, mutta nyky(aikuis)lukija ei voi olla kiemurtelematta vaivaantuneesti, kun John nostetaan sukupuolensa perusteella jalustalle: Meg totteli aina, kun John puhui käskevään sävyyn, eikä katunut koskaan kuuliaisuuttaan.

Megin tavoin myös sisarussarjan kolmas, Beth, viihtyy kotoisissa ympyröissä. Beth ei kuitenkaan perusta perhettä eikä lähde muutenkaan lapsuudenkodistaan maailmalle. Beth samastuu kahlaajalintuihin, jotka ovat touhukkaita ja vaatimattomia luontokappaleita, jotka pysyttelevät rannan lähettyvillä ja sirkuttavat koko ajan tyytyväisesti vienolla äänellään. Beth ei ole oikein koskaan täysin toipunut aiemmin sairastamastaan kuumetaudista, ja alkaa riutua vähitellen pois, ilahduttaen kuitenkin vielä sairasvuoteeltaankin sekä omaa perhettään että ikkunansa ohi kulkevia lapsia pienillä käsitöillä ja muilla lahjoilla. Bethin tehtäväksi tulee hyväksyä elämästä luopuminen ja ymmärtää, kuinka paljon hänen ulkoisesti vaatimaton elämänsä on vaikuttanut valaisevasti hänen läheistensä elämään. Suhtautuminen kuolemaan on kirjassa varsin ylevää ja ihanteellista, se on siirtymistä Taivaan kotiin ja pääsyä sairauden kärsimyksistä lepoon.

Pikku naisia II:n varsinaiset päähenkilöt ovat Jo ja Amy, jotka molemmat haaveilevat itsensä toteuttamisesta luovassa ammatissa, Jo kirjailijana ja Amy kuvataiteilijana. Toisiksi vanhimman ja nuorimman sisaruksen kautta romaanin maailma myös avautuu uusenglantilaisesta pikkukaupungista Jon mukana New Yorkiin ja Amyn mukana Eurooppaan, "Vanhaan maailmaan" ja muun muassa Nizzan seurapiireihin.

Amyn hahmo muuttuu ja kehittyy romaanin kuluessa kenties kaikkein eniten: varsin hemmoteltu ja itsekeskeinen tyttö kasvaa herkäksi mutta lujaksi nuoreksi naiseksi, joka ei pidä unelmien toteutumista itsestäänselvyytenä mutta pitää niistä silti kiinni. Amy lähtee Euroopan-matkalle täynnä suuria suunnitelmia: "Se ratkaisee, mikä minusta tulee, sillä jos minussa piilee neurouden siemen, löydän sen Roomassa ja teen jotain mikä havahduttaa muutkin huomaamaan sen." Muutamaa vuotta myöhemmin, palattuaan Amerikkaan ja perustettuaan perheen Amyn kipinä taiteen tekemiseen on yhä tallella, mutta Alcottin romaanin läpi kulkeva eetos perheen tärkeydestä ja naisen ylimmästä tehtävästä on iskostunut häneenkin: "Minun pilvilinnastani tuli aivan toisenlainen kuin piti, mutta se ei haittaa, vaikka minäkin toivon edelleen, että tulen joskus taiteilijaksi, enkä tyydy pelkästään auttamaan niitä, jotka haluavat toteuttaa kauniit unelmansa. Olen alkanut muovata savesta lapsipatsasta, ja Laurie pitää sitä minun parhaana työnäni." Amyn tarinan rinnalla kulkee Laurien, Marchin tyttöjen ystävän ja naapurinpojan, kehitys rikkaasta vetelehtijästä vastuuntuntoiseksi ja ahkeraksi nuoreksi mieheksi.

Jo, oman tiensä kulkija ja entinen villikko, matkustaa New Yorkiin lasten kotiopettajaksi ja ompelijaksi. Samalla hän jatkaa ajanvietekertomusten kirjoittamista lehtiin ansaitakseen lisätienestiä ja kehityttyäkseen kirjailijana. Erään neworkilaislehden päätoimittajan neuvosta Jo sukeltaa suin päin jännityskirjallisuuden kuohuvaan mereen, mutta pelastautuu sieltä samassa täysihoitolassa asuvan uuden ystävänsä, professori Bhaerin, osoitettua sellaisen viihteen moraalittomuuden ja nuorisoa turmelevan vaikutuksen.

Jo on kuvitellut pysyvänsä koko elämänsä ajan naimattomana ja omistautuvansa kirjallisille pyrkimyksilleen, mutta yllättäen hänestä tuleekin eräänlaisen uusperheen äiti, kun hän menee naimisiin sisarenpoikiensa huoltajana toimivan professorin kanssa, joka ei ole nuori, komea, rikas eikä vaikutusvaltainen, mutta sen sijaan kutsuva kuin iloisesti räiskyvä valkea. Yhtä yllättäen Jo perii rikkaan tätinsä hienon vanhan talon, Plumfieldin, tiluksineen, ja perustaa miehensä kanssa sinne poikakoulun. Arki täyttyy omista ja toisten lapsista ja monista käytännön asioista huolehtiessa, ja kirjalliset ambitiot on työnnettävä hetkeksi syrjään: "Kyllä minä muistan meidän pilvilinnamme, mutta nyt minusta tuntuu, että haaveilin silloin aikoinani karusta, itsekkäästä ja yksinäisestä elämästä. Toivon yhä, että kirjoitan vielä joskus hyvän romaanin, mutta maltan kyllä odottaa, ja olen varma, että siitä on vain hyötyä, koska voin kerätä tällaisia kokemuksia ja muistikuvia." 

Voi että. Vaikka näin aikuisiällä näen selvästi, kuinka vahvasti Louisa M. Alcottin aikanaan varmaan varsin moderni naiskuva on tämän päivän valossa vanhentunut ja yksioikoinen, en voi olla viehättymättä aikuistuvien Pikku naisten maailmasta. Bethin kuolema saa minut jälleen kyyneliin, Amyn ja Jon rakkausasioiden kehittyminen jännittää, vaikka tiedänkin lopputuleman, ja lopun alcottmainen "sadonkorjuujuhlatunnelma" riemastuttaa. Alcottin tyttökirjatuotanto ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin toisen suursuosikkini L. M. Montgomeryn tyttöromaanit, mutta Marchien lämpimään, ihanteeliseen maailmaan oli ihana uppoutua pitkästä aikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka, Kirjan viemää,

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Teos 2013, 203 sivua.

– Ajatella, Ingeborg sanoi. – Että joskus minä kuvittelin olevani rohkea.

Lettu ei vastannut mitään, hän istui isän nojatuoliin ja jäi odottamaan aamua. Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Jenni Linturin toinen romaani, Malmi, 1917, heittää niin suoraan keskelle tapahtumia, että olen jonkin aikaa hieman hukassa siitä, ketkä olivatkaan suomen-, ketkä ruotsinkielisiä, ketkä olivat punaisia huligaaneja ja ketkä valkoisia riistäjiä, kuka on kenenkin poika ja tytär. Toisaalta olen iloinen tästä hämmennyksestä, sillä sitä paremmin romaanin henkilöt piirtyvät näkyviin ihmisinä, kukin omana itsenään. Työläisten ja tilallisten kahakoista, miliisinpillien ja kiväärien ulvonnasta nousevat päähenkilöinä esiin ruotsinkielisen tilallisen tyttäret Ingeborg ja Lettu sekä maalta isän apulaisnimismiehen pestin perässä Helsingin laidalle Malminkylään muuttaneet veljekset Oiva, Antero ja Into.

Ingeborg haaveilee näyttelijänurasta ja matkalla maineeseen pyörittelee kiharoitaan sakilaisten pysähtyessä kadulla ostamaan ruusuja. Lettu pakkaa eväskoriin makkaraa ja juustoa ja salakuljettaa ne veljeksille. Romaanin naiskuvaus tuo mieleeni Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja ehkä vielä enemmän Katja Kallion vuoteen 1914 ja 1930-luvulle sijoittuvan romaanin Säkenöivät hetket, joista viimeksi mainitussa kuvataan myös siskoksia. Naiset joutuvat sotien ja muiden kahakoiden keskellä venymään ja kestämään, mutta rohkeimmat heistä uskaltavat myös unelmoida. Etenkin nuoret tytöt ovat tyttöjä myös poliittisten kuohuntojen aikana, heillä on omat salaiset haaveensa, turhamaisuutensa ja hupsuutensa.

Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Siloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he lähtisi enää mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

Naiskuvaus on totisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin Tyyni Tuulio kirjoitti nuorille naisille ihanteellisen ja opettavaisen romaanin Marja-Liisa harjoittelee, jossa päähenkilö haluaa tehdä velvollisuutensa kotimaataan ja perhettään kohtaan ja uskaltaa tavoitella unelmiaan vain, jos ne ovat sopusoinnussa isänmaan edun kanssa. Linturin naishahmot ovat inhimillisiä ja monitahoisia, mutta niin ovat Malmi, 1917 miehetkin, jotka aatesuunnasta riippumatta ovat milloin järkeävän maltillisia, milloin turhan kuumapäisiä, mutta harvemmin niin rohkeita ja johdonmukaisia kuin heidän ihateiden mukaan pitäisi.

Joissakin historiallisissa romaaneissa vedetään laajoja kaaria yli vuosien, vuosikymmenten ja kenties vuosisatojenkin. Toisissa, kuten Malmi, 1917:sta, kuvataan lyhyttä ajanjaksoa, isoja ja pieniä käännekohtia, joissa joskus risteävät kansakunnan ja yksilön kohtalot. Linturi kirjoittaa tiiviisti, mutta ei lainkaan lakonisesti. Pikemminkin romaanin kieli on rujoja tapahtumia vasten runollista, maalailevaa: "Värisevä taivas, janoiset lehmukset pudottivat keltaisia lehtiään." Kieli olisi voinut enemmän ankkuroitua kuvattavaan aikakauteen, mutta näinkin tempauduin mukaan romaanin tapahtumiin, elävästi kuvattujen henkilöiden rinnalle.


Kirjasta on blogannut myös ainakin TuijaTa, jonka kanssa huomaaan verranneeni Linturin kirjaa muutamiin samoihin teoksiin.

P.S. Tätä postausta kirjoittaessani kello heilahti tiistain puolelle, eli tänään julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat!