Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013, 250 sivua.

Ihmiset, joilla on antaa vanhemmuudelleen jokin yleinen nimike, ovat pitkästyttäviä ja aggressiivisia, ja heitä kannattaa vältellä. Ei ole oikeastaan väliä sillä, onko mainittu nimike lähtökohtaisesti kannatettava asia vai ei. Jos ihmisellä on halu nimikoida lähisuhteensa, on se merkki siitä, että hän näkee kaiken maailmassa kulutusvalintoina. Ekovanhemmat, kiintymysvanhemmat, vaistovanhemmat ja niin-edelleen-vanhemmat ovat pyrkimys määritellä minuutta, mutta ennen kaikkea muita ihmisiä. (Usein samat ihmiset viljelevät sellaisia substantiiveista johdettuja verbejä kuin "kotoilla", "mammailla", "perheillä", "ekoilla" ja "kestoilla".) Tämä kaikki on ihmisyyden esineellistämistä. Ei kukaan ole parisuhteessaan ekotyttöystävä tai kiintymysaviomies.

Äitinä Yhteiskunnallisesti valveutuneena järki-ihmisenä halusin ehdottomasti lukea Anu Silfverbergin omakohtaisen esseeteoksen pamfletin äitiydestä. Muutamien mediassa näkemieni nostojen perusteella (muun muassa tämän sinänsä tärkeän Kantoliinayhdistyksen kannanoton) perusteella pelkäsin, että Äitikortissa olisi paljon provosoivia heittoja ja kärjistyksiä, mutta Silfverberg tuulettaa rohkeasti ja älykkäästi erilaisia elämäntapoja ja ajattelumalleja, joista osaa varmasti noudatetaan myös hänen omassa ystävä- ja tuttavapiirissään. Monessa kohtaa saatan toki olla eri mieltä tai kokea, että Silfverberg yleistää liikaa omien ja ystäviensä kokemusten perusteella, mutta kaiken kaikkiaan Äitikortti on tarpeellisen herättelevä puheenvuoro naiseuden ja äitiyden poliittisista ulottuvuuksista. Henkilökohtaisuus tuo teksteihin herkkyyttä, yhteiskunnallisuus räväkkyyttä. Osa kirjan teksteistä tuntui hämmentävän tutuilta, ja tajusin, että Silvferberg on pyöritellyt samoja ajatuksia ja jopa aivan samoja lauseita aiemmin julkaistuissa Nyt-liitteen kolumneissa, esimerkiksi tässä.

Kirjan nimeenkin nostettua "äitikorttia" Silfverberg kritisoi siitä, että se torppaa keskustelun – kun lasten vanhempi toteaa lapsettomalle, että "sitten kun sinulla on omia lapsia, ajattelet tästä eri tavalla" (=samoin kuin minä), ei enää puhuta aiheesta vaan haetaan äitiydestä tai isyydestä tukea omille mielipiteille, joille ei jakseta miettiä oikeita perusteluja. Silfverberg tasapainoilee itsekin kirjassaan yksityisen ja yleisen välimaastossa mutta korostaa, että feministisestä liikkestä peräisin oleva slogan "henkilökohtainen on poliittista" ei tarkoita, että esimerksi laajoihin aineistoihin perustuvan tutkimuksen voisi sivuuttaa argumentilla "mutta kun meidänkin esikoinen --".

Luvussa "Ihmisen lisääntyminen" Silfverber käsittelee vähän turhan pitkästi "odotuksen odotusta" ja niitä tunteita, joita jatkuvat raskausutelut naisissa herättävät. Näistä asioista ei sanota Äitikortissa paljonkaan sellaista, mitä ei olisi jo kirjoitettu viime vuosina lukuisissa lehtijutuissa tai vaikkapa kirjoissa  Ihmeet tapahtuvat muille, Adoptiomatka, Ei kenenkään äiti ja Vuoden mutsi. Kyllä, on todella epäkohteliasta ja sopimatonta tiedustella puolitutuilta näiden lisääntymisaikeista esimerkiksi hienoisen vatsan pyöristymisen perusteella. Toki Silfverberg tuo tähänkin aiheeseen vähän yhteiskunnallista näkökulmaa esimerkiksi kuvaamalla työyhteisöä, jossa (naispuoliset) kollegat kyselevät ja toivovat työtoverinsa raskautumista, jotta tämä olisi ainakin vuoden pois kiivaasta urakilpailusta. (Voisin kuvitella, että samalla tavalla kotiäitipiireissä kysellään ja salaa toivotaan, että muut menisivät töihin veroja maksamaan ja jättäisivät kiven alla olevat virikekerhopaikat muiden lapsille).

Muutamat Silfverbergin kiteytykset ovat mainioita: "Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova". Lausuma liittyy Silfverbergin analyysiin niin sanotusta ekovanhemmuudesta, joka on kaikkea muuta kuin ekologista silloin, jos elämäntavan toteuttaminen vaatii jatkuvaa kilpavarustelua kantoliinoilla ja kestovaipoilla. Toisaalta olen eri mieltä siitä, että eko- ja kiintymysvanhemmuusideologiat "kantamisineen" ja "kestoiluineen" sekä pitkine imetyksineen merkitsisivät paluuta 1950-luvun kotirouvakulttuuriin ja perheen kääntymiseen sisäänpäin, sillä usein kantoliina juuri mahdollistaa äidin helpon liikkumisen vauvan kanssa – muuallakin kuin lapsiperheille suunnitelluissa puistoissa ja esteettömissä kahviloissa ja omassa tuttavapiirissäni "kantoliinaäidit" ovat olleet juuri niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia, omista harrastuksistaan kiinni pitäviä ja suhteellisen varhain työelämään palaavia äitejä.



Liisa on Luetut, lukemattomat -blogissaan kirjoittanut Äitikortista vapaaehtoisesti lapsettoman näkökulmasta. Keskustelua kirjasta löytyy myös muun muassa Project Mama -blogista.