Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian meri

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian meri
Tammi 2013, 37 sivua.

Kevät kuljettaa kesää mukanaan, Aatos sanoo Sofialle, joka on ehtinyt tulla vierelle.

Yhdessä he katsovat ylös koivun latvaa. Pian alkava kesä on jossakin siellä valmiina odottamassa. 

He kävelevät veden äärelle ja Aatos ottaa muovipussin ja kaataa kymmenet pienet kumikalat rantaveteen. Sofia vahtii kaloja siivilä kädessään ja on valmiina pelastamaan turvaan niitä, jotka lähtevät uimaan liian kauas.

Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit rakennettiin lumilyhtyjä, mutta Aatos ja Sofian meri vie koulun kevätjuhlatunnelmiin ja orastavan kesän vehreyteen. Kirjan nimessä mainittu meri on oikeastaan järvi, joka Aatoksen ja Sofian leikeissä, mielikuvituksessa ja unissa on kuin meri. Järven sulaminen keväällä mahdollistaa uudenlaiset leikit: voi heittää pussillisen kumikaloja veteen ja pelastaa siivilällä niitä, jotka meinaavat uida liian kauas. Kumikalat muodostavat delfiiniparven, ja Aatoksen silmissä Sofia on kuin merenneito.

Kuten aiemmissakin Aatos ja Sofia -kirjoissa, myös tässä uusimmassa tapahtumia tarkastellaan Aatoksen näkökulmasta. Aatos on nimensä mukaisesti pohtiva ja herkkä lapsi, jolla on rikas sisäinen maailma. Hän arvelee, että oma äiti on aina kesäkunnossa, koska hänen ei tarvitse käydä keväisin jumpassa kuten Sofian äidin. Hän on huolissaan järven roskaamisesta ja siitä, että joku pieni kala saattaa saada järveen viskatun pullon päähänsä. Aatos aistii kauneutta ympärillään, koivun vihreissä lehdissä, musiikissa ja ennen kaikkea Sofiassa. Seistessään yksin tyhjällä koulun pihalla Sofia on Aatoksen mielestä kuin kaunis puu, mutta topakka Sofia palauttaa Aatoksen todellisuuteen tokaisemalla: Mitä sinä tuijotat? On aika juosta yhdessä uusiin leikkeihin.

Yksi kirjan esiin nostamista ajatuksista on se, voiko tytön ja pojan ystävyys jatkua vielä kouluikäisenä. Aatoksen ja Sofian ystävyys ainakin voi, mutta ääneenlausumaton sääntö on, että koulun välitunneilla he puuhaavat omissa porukoissaan ja leikkivät yhdessä vasta koulun jälkeen. Onneksi alkaa kesäloma: edessä on monia aurinkoisia päiviä, joina lapset ja heidän mielikuvituksensa saavat temmeltää vapaasti.

Näyttämöllä on silkkikankainen vaalea tausta, joka aaltoilee samalla lailla kuin rauhaisa meri.

Kun laulu alkaa, Aatos on jo muualla, purjehtimassa kohti tuntematonta tutkimatonta maailmaa. Luokkakaverit katoavat ja opettajat katoavat. Odotus tulevista todistuksen numeroista katoaa.

Jäljelle jää vain Sofian laulu.



Soundrack:

Jäähyväiset

On laiva valmiina lähtöön

Joulukalenterin luukku 11: Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian sokeriletit

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sokeriletit
Tammi 2012, 38 sivua.

- Me olemme nyt kahdestaan lumisadepallon sisässä. Samanlaisessa kuin tässä. 

Aatos ottaa taskustaan piilotellen lasiseinäisen pallon, heiluttaa sitä Sofian silmien edessä. Yhdessä he katselevat, kuinka sankka lumisade varisee kuvun sisälle rakennettuun pienen pieneen metsämaisemaan.

Aatos ja Sofian sokeriletit on ystävyydestä ja erilaisuudesta kertova lumenhohtoinen kirja, jatkoa kesäiselle Aatos ja Sofia -kirjalle (Tammi 2010). Aatos on - nimensä mukaisesti - mietiskelevä, herkkä poika, jonka sydämeen järkevä ja reipas Sofia on löytänyt tiensä. Lapset tutustuvat toistensa ajatusmaailmaan ja elämänpiiriin. Vuoroin toinen rohkaisee toista, vuoroin toinen tarjoaa asioihin uuden näkökulman.

Aatos ja Sofia -kirjat kuvaavat paitsi kahta temperamentiltaan ja luonteenltaan erilaista lasta, myös kahta erilaista perhettä ja kotia. Aatos asuu omakotitalossa, jonka vintti on täynnä äidin kunnostettavakseen keräämiä vanhoja huonekaluja. Vanhemmat ovat muutenkin varsin rentoja ja maanläheisiä, Aatoksen isällä on ollut poikansa tavoin lapsena "ujot jalat". Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit Aatos käy ensi kertaa ystävänsä kotona ja tapaa Sofian äidin. Sofian koti on kuin huonekalukaupasta: "Voi olla, että lattiaan on piirretty merkit, joiden mukaan olohuoneen huonekalut on aseteltu ja liimattu paikalleen." Sofian äti Maria on kiinteistönvälittäjä, joka ei kerää vanhoja huonekaluja vaan mekkoja, pikkumustia.

Riitta Jalosen kerronta on suloisen hidastempoista, herkkävireistä ja kaunista. Kristiina Louhen kuvitusjälki hurmaa missä tahansa kirjassa, mutta Riitta Jalosen kanssa tehtyjen teosten (paitsi Aatokset ja Sofiat, myös lapsen surusta ja siitä toipumisesta kertova Tyttö-trilogia) kuvitukset ovat mielestäni aivan erityisen onnistuneita. Sokeriletit -kirjan kuvista voi aistia paitsi sinisävyisen pakkasen, myös lämpimien kotien ja tunteiden hehkun.

Louhen kuvien tunnelma on yhtä rauhallinen kuin Jalosen tekstin, mutta siinä on mukana myös ripaus huumoria. Lasten silmissä on iloinen pilke, kun he leikkivät lumisateessa ja kuvittelevat kylmällä vintillä, että kesällä leijonan virkaa hoitanut divaani onkin nyt jääkarhu.

Sofian tukka on muuttunut pakkasessa. Villamyssyn alta pilkottavat letit ovat kuortuneet hengityshuurussa valkoisiksi. Pakkasta on 14 astetta.

Keväällä Aatoksen ja Sofian tarina saa jatkoa, kun huhtikuussa ilmestyy Aatos ja Sofian meri.

Kurkkaa myös Lastenkirjahylly-blogin arvio kirjasta.