John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.
Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.
John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.
Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.
Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.
John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.
Stoner on jättänyt jäljen myös Susannaan, Omppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.
P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)
OI kyllä. Stonerissa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja kuitenkin se on kuin hurja jännitysromaani. Pinnan alla todellakin kuohuu. Tykkäsin kovasti.
VastaaPoistaMinäkin tykkäsin ja samalla sydämeni särkyi tätä lukiessani. Voi Stoneria! Mutta hän oli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa vahva.
PoistaMaria, kirjoitat hienosti tästä hienosta kirjasta - kirjoituksesi on täynnä tarkkoja havaintoja ja kiteytyksiä. Tässä tosiaan on paljon kipeää, mutta minulle jäi silti päällimmäiseksi juuri rakkaus, sen hiljainen voima. Ah kirjallisuus <3
VastaaPoistaKatja, niinpä – kirjallisuus on <3 ja W. Stonerin elämänasenteesta voisi ottaa oppia!
PoistaOlen juuri lukemassa Stoneria loppuun, englanniksi tosin :). On vaikuttava teksti, erityisesti Stonerin suhde Katherineen ja se miten puoliso Edith siihen suhtautuu... Akateemisen maailman todellisuutta.
VastaaPoistaSanna, tällä kertaa myötätunto oli kyllä täysin Stonerin ja Katherinen puolella, vaikka normaalisti tulisi sääli Edithin tilanteessa olevaa kohtaan! Edithistä en päässyt perille – mikä ihme häntä riivasi? Akateemisten kulissien takana tapahtuu varmasti kaikenlaista, mutta olihan tuo Lomax-kuvio liioittelua, olihan?
PoistaAkateemisen maailman todellisuutta on se, että opettajat ja oppilaat rakastuvat toisiinsa tai ovat muutoin vain suhteissa. Lomax-kuvio oli hurja, muttei sekään täysin mahdoton. Eikä tuosta Edithistä tosiaan saanut selvää, ehkä vaikea isäsuhde?
PoistaOma kokemukseni tästä kirjasta on aika erilainen kuin sinulla. En löytänyt kauhuromaanielementtejä, enkä nähnyt avioliittoakaan goottilaisen linnan vankilana. Nyt kun lukemisesta on jo hippusen aikaa mielessäni on vahvistunut 2 asiaa:
VastaaPoista1) Niin kauan kuin on Stonerin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat uskollisia omille periaatteilleen silloinkin, kun pääsisi helpommalla niistä luopumalla, on maailmassa toivoa.
2) Stoner oli herkkä tyyppi, hän VALITSI elää tietynlaista elämää, vaikka toisenlainenkin elämä olisi ollut mahdollinen. Hän tiesi, että ruohon vihreys aidan toisella puolella on näköharha. Loppujen lopuksi Stonerin tarina vahvistaa ajatusta siitä, että elämä on sitkeää rakastamista. Rakkauden kohteet eivät ole aina (pelkästään) ihmisiä.
Mukavaa kun mainitsit Marilynne Robinsonin, joka on aivan huikea tapaus. Ehkä lahjakkain amerikkalainen nykykirjailija. Olen nyt useamman viikon makuuttanut drafteissa kirjoitusta Lilasta, kun vielä haluaisin siihen jotain lisää, mutta Robinsonin teoksista ei ole ihan helppoa kirjoitaa.
Anne, olen samaa mieltä noista kahdesta olennaisesta asiasta tässä romaanissa. Stonerin valinta elää hiljaista, ulkoisesti vaatimatonta ja syvästi eettistä, vastuullista elämää on helppo ymmärtää, ja sitä pahemmalta tuntui joidenkin ihmisten halu tuhota hänen elintilansa ja rakkaudenkohteensa. Mutta Stonerin lempeä peräänantamattomuus olennaisissa asioissa (sellaisissa, mihin pystyi jotenkin vaikuttamaan) on oikea tie.
PoistaMaria, olet oikeassa: Tämä kirja satuttaa! Kun R. oli lukenut tämän, hän oli jollain tasolla kauhistuneempi kuin minä. Olenko siis paatunut, turtunut, kun luen aika ajoin rankkojakin tekstejä. Onneksi en kokenut tätä ihan kauhuna, vaikka satuttikin, sillä löysin Stonerin kauneuden ja tahdon, joka vie vaikka läpi harmaan kiven. Oli tässä minusta jotain lohdullistakin, vaikka päällimmäiseksi kai jää tietty srumielisyys, nyt kun muistelee kirjaa jälkeenpäin. Tuli mieleen, että meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä..., mutta Stoner valitsi näin.
VastaaPoistaLeena Lumi, olen samaa mieltä: kaikesta surumielisyydestä huolimatta tässä kirjassa oli paljonkin lempeää lohtua. Stoner tosiaan teki omia valintojaan ja niihin vaikutti paljon aikakausi jota hän eli, mutta myös ja ennen kaikkea hänen oma moraalinsa, rehellisyyten ja rakkautensa muita ihmisiä kohtaan. Stonerilla oli hyvä ja rikas elämä suuresta kärsimyksestä huolimatta <3
PoistaTämän niin haluan lukea. Olisin ostanut tänään mutta ei löytynyt kirjakaupastani :).
VastaaPoistaBleue, oletkohan jo löytänyt ja kenties lukenutkin tämän ihanan kirjan? Olen ollut taas kuukauden verran ihan pihalla blogimaailmasta muiden kiireiden takia, pitääpä poiketa Kirjapolullasi :)
PoistaEn ole ennen kuullutkaan tästä kirjasta, nyt kun selailen kirjablogeja tuntuu se kuluneen lähes kaikkien käsissä. Pistän mietintään.
VastaaPoista