Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Min kamp. Andre bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2012, 638 sivua.

Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista. Emme voineet kuvitellakaan, että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on niitä kirjoja, joihin tuskin olisin tarttunut ilman toisten kirjabloggaajien suosituksia. Ensinnäkin nimi on kamala, kirjoittaja on tuntematon norjalaiskirjailija (tosin luettuani esim. Gaute Heivollia ja luettuani blogiarvioita Per Pettersonin kirjoista olen alkanut pitää norjalaisuutta aikamoisena etuna kirjailijalle). Kustantamon esittelykään ei vakuuttanut: kuusiosainen Taisteluni-sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kaksi ensimmäistä osaa (ja kolmas on tiedossa syyskuussa!) sisältää kirjailijan omakohtaista tilitystä muun muassa traumaattisesta suhteesta alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen isään sekä bipolaarista mielialahäiriötä sairastavaan vaimoon. Kirjablogikamut alkoivat kuitenkin suhista kirjasarjan ympärillä facebookissa ja myöhemmin blogeissaan – ja kirja, josta sekä Pekka, Katja, Susa, Siina, Karoliina, Reeta ja Nanna ovat tykänneet (toiset varauksettomasti, toiset pienin varauksin), on pakko hankkia omaankin hyllyyn. Löysin kuitenkin ensin edullisesti sarjan Toisen kirjan, joten alkoitin Knaurgårdin elämään sukeltamisen siitä. Oikeastaan minua myös kiinnosti tämä toinen osa enemmän, sillä Ensimmäinen kirja kertoo enemmän Knausgårdin lapsuudesta ja nuoruudesta kun taas Toinen kirja käsittelee enemmän kirjailijan avioliittoa ja perhe-elämää, joista kertovia kirjoja haluan lukea aina, mutta erityisesti nyt Avioliittojuonia-haasteen ollessa käynnissä.

En joutunut pettymään, sillä nautin Toisen kirjan lukemisesta todella paljon. Vaikka saatoin arvata tyylin olevan jokseenkin vatuloivaa (tähän mennessä ilmestyneet kuusi Taisteluni-kirjaa käsittävät yhteensä noin 3500 sivua), olin silti hieman yllättynyt siitä, että suhdetta toiseen aviovaimoon Lindaan aletaan kuvata kunnolla vasta parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen. Toisaalta kirja käy suoraan asiaan, sillä se alkaa kolmilapsisen Knausgårdin perheen arjen kuvauksella, selontekona siitä, kuinka vaikeaa on kesälomailla ailahtelevaisen vaimon ja kolmen vilkkaan pienokaisen kanssa silloin, kun haluaisi vain  tehdä töitä, kirjoittaa. Kirja kertookin paitsi ihmissuhteista, myös Knausgårdin suhteesta kirjoittamiseen ja – kyllä vain – kirjailijuuteen. Knausgård pohtii asemaansa kirjallisuuden kentällä, suhdettaan runouteen, sitä antaisiko haastattelun sille ja sille lehdelle vai ei, sitä mitä kirjoittaisi seuraavaksi, sitä millaisen vastaanoton ensimmäinen romaani on saanut, sitä miten saisi kirjoitusrauhan, sitä mitä muut norjalaiset tai ruotsalaiset kirjailijat hänestä ajattelevat... Aikamoista oman navan kaivelua ja myös hieman neuroottista toisten ihmisten havainnointia ja tulkintaa, mutta ah miten kiehtovasti, koskettavasti ja jotenkin mukaansaupottavasti kirjoitettua!

Knausgård kertoo tarinaa siitä, kuinka hän muutti kotimaastaan Norjasta Ruotsiin kolmikymppisenä, laitettuaan juuri vireille avioeron ensimmäisestä vaimostaan Tonjesta. Hän asettuu Tukholmaan, asuu ensin Norjasta niin ikään muuttaneen kirjailijaystävänsä Geirin luona, etsii asuntoa ja palloilee ympäriinsä vähän eksyneenä ja norjankielisyytensä vuoksi ajoittain väärinmmärrettynä. Muukalaisuus, vierauden kokemus maassa joka on pitkälti kuin Norja, mutta kuitenkin aivan erilainen, onkin yksi Toisen kirjan teemoista. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin ristiriita yhteyden kokemisen ja erillisyyyden, läheisyyden ja etäisyyden, asioiden jakamisen ja yksityisyyden, elämän ja taiteen välillä. Tämä ristiriita on osa Knausgårdin olemusta, mutta se ilmenee ennen kaikkea suhteessa Lindaan, johon Knausgård on ollut rakastunut jo aiemmin, mutta jonka hän tapaa uudelleen Ruotsiin muutettuaan ja jonka kanssa tapailu syvenee seurusteluksi, tiivistyy avioliitoksi ja kiristyy perhe-elämäksi, joka on aikamoista kriisiä mutta johon kuuluu myös aitoa rakkautta, hyviä hetkiä ja syvästi rakastetut lapset.

Karl Ove Knausgårdin vaimo Linda Boström on miehensä tavoin kirjailija ja sairastaa kaksisuuntaista mielialaäiriötä. Masennuskausinaan hän ripustautuu tiukasti Karl Oveen, joka rakastaa Lindaa mutta ei pysty kirjoittamaan, jos ei saa olla yksin. Elämä ja parisuhde on vuoristorataa: Päivät saattoivat alkaa hyvin, kuten silloin kun kävimme Eiffel-tornissa, rakennuksessa jonka 1800-luvun hehku oli voimakkain minkä olin nähnyt, ja sitten pudota johinkin mustaan ja hillittömään, tai alkaa huonosti ja päättyä hyvin, kuten silloin kun kävimme tapaamassa Lindan Pariisissa asuvaa ystävätärtä ja sen jälkeen viereisellä hautausmaalla jonne Marcel Proyst oli haudattu. Parisuhteen molemmat osapuolet ovat herkkiä ja siinä missä Karl Ove on hieman kömpelö tunteidensa ilmaisemisessa niin Linda ei useinkaan kykene hillitsemään sen enempää raivoaan kuin läheisyyden tarvettaankaan.

Knausgård kirjoittaa välillä melko triviaaleistakin arjen tapahtumista ja saattaa kuvata esimerkiksi baari-illan tai lastenkutsujen kulkua hyvinkin seikkaparäisesti, kuljettaen lukijaa mukanaan lähes askel askeleelta. Knausgård havainnoi ihmisiä ja omaa epävarmaa rooliaan erilaisissa ryhmissä ja seurapiireissä, ja saattaa palata aiemmin kertomaansa keksittyään tapahtumille tai toisten sanomisille jonkin uuden tulkinnan. yksityiskohtainen kuvaus tuntui kiinnostavalta tai vähemmän kiinnostavalta osittain sen mukaan, mistä kulloinkin on puhe; juhlimisesta jälkiseuraamuksineen en olisi välittänyt lukea niin yksityiskohtaisesti mutta monet muut Knasun elämän pienet suuret hetket luin mielenkiinnolla. Kiinnostavaa on se, miten Knausgård havainnoi ympäristöänmja kanssaihmisiään: omasta erityisestä näkökulmastaan, hieman vinosti, mutta kuitenkin niin, että moneen tuntemukseen ja ajatukseen voi eläytyä. Kuten Karl Oven ystävä Geir toteaa: Helppohan sinun on, voit kirjoittaa kaksikymmentä sivua vaikka vessassa käymisestä ja saat heidän silmänsä kostumaan.