Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015, 382 sivua.
Hän olisi varmasti osannut keittiöhommat vaikka silmät kiinni. Kaikki tehtiin Riston halujen mukaisesti, piti olla vanhanajan pannukahvia, vaikka Vuokko olisi halunnut amerikkalaisen perkolaattorin. Risto ei muutenkaan pitänyt kodinkoneista, Einekin kuulemma maksoi tarpeeksi, toimikoon Eine sähkövatkaimena, mikä oli jo vähän paksua. Vuokko vahti kahvia, laittoi kupit pöytään, kaatoi Ristolle valmiiksi kuppiin, vähän kermaa, vaikka sen olis pitänyt oppia juomaan mustana. Hän vei kupin sille pöydän viereen.
Honkasalon edellinen romaani, Eropaperit, oli kirpaiseva kuvaus avierosta erityisesti lasten näkökulmasta. Perillä kello kuusi luotaa ennen kaikkea aikuisten naisten tunnemyrskyjä ja oman paikan etsintää, vaikka myös 1960-luvulla teini-ikäänsä elävä ja 1990-luvulla tyhjenevää lapsuudenkotiaan perkaava Piitu on tärkeä henkilö. Eropapereihin verrattuna Perillä kello kuusi on leppoisa hyvänmielenromaani, mutta jäi toisaalta henkilöhahmoineen minulle myös etäisemmäksi.
Perillä kello kuutta voisi luonnehtia "lähihistorialliseksi romaaniksi", ja kirjailija on tehnyt sitä varten runsaasti taustatyötä. Honkasalo loihtii 1960-luvun elävänä näkyviin sisustuksen, pukeutumisen ja ehkä ennen kaikkea henkisen ilmapiirin kuvauksen kautta. Kotirouva Vuokon ja tämän Risto-miehen tädin, konttoristina työuransa tehneen Aunen, on etsittävä tiensä ulos henkisistä ja konkreettisista elämänpiirin rajoista.
Arjen ja miljöön kuvauksen ohella romaanin vahvuus on naisten sisäisten tuntojen kuvaus, joka on konstailematonta ja siksikin niin aidon oloista. Romaanin tyyli vaihtelee hieman satiirisesta runolliseen, ja vaikka esimerkiksi liikemies-Riston karikatyyrimäinen pöhköys huvitti, olin enemmän kotonani romaanin herkemmissä kohtauksissa.
Lintuparvi lensi ikkunan ohi, veti sadepilven kuin verhon, huone hämärtyi. Kaikki oli kuten aina ennenkin, kaikki olisi ikuisesti samoin, mikään ei muuttuisi. Olisi pitänyt pakata takit, ottaa neule esiin, pyyhkiä pölyt kasvien lehdiltä, möyhiä perintöpalmun multa, silittää tyynyliinat, mutta ketä varten hän sitä kaikkea tekisi?
Perillä kello kuusi muissa blogeissa: Maaria Päivinen, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus (jolta löytyy kosolti linkkejä muihin postauksiin kirjasta).
Tämä oli kyllä hieno kirja, minäkin ihastuin sen herkkyyteen ja ajankuvaan. Ajankuvaajana Honkasalo on mahtava, Sinun lapsesi eivät ole sinun jo näytti sen. Se täytyisikin lukea uudestaan, oli mahtava! <3
VastaaPoistaKrista, minulla on Sinun lapsesi vielä lukematta, mutta ehdottomasti aion sen vielä lukea. Perillä kello kuusi oli vähän erilainen kuin odotin, mutta tykkäsin kyllä!
Poista60-luvun kuvaus kiinnostaa. Jo tuo sana kotirouva on selkäesti menneiden aikojen ilmaisu tai en ainakaan ole sitä enää kuullut käytettävän. Valitsemasi lainaukset saavat teoksen kuulostamaan lupaavalta.
VastaaPoistaJuuri tänään luin lehdestä juttua kotirouvista ja jäin miettimään sitä, miten sanassa on jotenkin vanhahtava vivahde. Jutussa käytettiin vielä termiä "kotirouvuus", mikä kuulosti erikoiselta.
PoistaHonkasalon kirjasta pidin, erityisesti mieleen jäi 1960-luvun kuvaus.
Omppu, kotirouvat taitavat tosiaan olla vähän katoavaa kansanperinnettä Suomessa – etenkin tuolla termillä ilmaistuna; vaikka joku olisikin työvoiman/opiskelujen ulkopuolella, ei hän varmaankaan kokisi suurimmaksi kutsumuksekseen kodista ja puolisosta huolehtimista. Honkasalolla on sana hallussaan, itse tosin pidin enemmän edellisestä romaanista (Eropaperit), vaikka tämäkin oli kiva.
PoistaJonna, kuulostaapa kiinnostavalta lehtijutulta! Ja Honkasalo on tosiaan taitava ajankuvaaja. Osittain se johtuu paneutuneesta taustatyöstä, mutta uskon myös, että toisilla on synnynnäinen taito aistia (esim.) aikakausien "atmosfääriä" ja ilmaista sitä sanoin/kuvin.
Minäkin tykkäsin tästä, erityisesti ajankuvasta.
VastaaPoistaYllätyin, että ihastuin Honkasalon käyttämään kieleen, sillä yleensä tämmöinen kuvaileva, lyyrinen (?) teksti ei nappaa yhtään.
Maija, Honkasalon tyyli ei olekaan "liian" lyyristä (siis jos lyyrisestä ei niin välitä), vaan lomittuu kivasti arkiseen ilmaisuun ja hienovaraiseen ironiaan. Taitava kirjoittaja osaa vaihdella rekistereitä, kuten tuossa alemmassa lainauksessa, josta tosin jätin (vähän epäkuvaavasti, mutta halusin nimenomaan herkän lainauksen) sen maan pinnalle pudottavan vikan lauseen pois :)
PoistaVaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta. Täältä saa hyviä lukuvinkkejä.
VastaaPoistaKatriina, kiva että kiinnostuit, ja kiitos! :)
Poista