Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kuopion isänmaallinen seura 2011, 74 sivua.

Suru kadonneesta on aina läsnä, suru siitä mikä on ikuisiksi ajoiksi mennyt eikä palaa. Se on ihmisen osa. Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia. Meillä on lupa kaivata ja surra, ja luoda kaipuustamme taidetta, joka lohduttaa, joka kiinnittyy turmeltuihin paikkoihin – joka jännittyy olevaisen ylle keveiksi mutta teräksenvahvoiksi rakennelmiksi.

Unelmien ja unien keväänvihreät, lepattavat, lemuavat, häikäisevät kaupungit; Piazollan Buenos Aires, Nerudan Pariisi, minun Kuopioni.

Kirjassa Kuopion taivaan alla kirjailija Sirpa Kähkönen johdattaa lukijan rakastetun Kuopio-sarjansa maisemiin. Kuopio on paitsi Kähkösen romaanien tapahtumapaikka myös Kähkösen synnyinkaupunki, jossa hän on asunut ison osan elämästään. Kirjailija ei kuitenkaan kirjoita Kuopiosta sellaisena kuin se on nyt, ei edes sellaisena kuin sen lapsuudestaan muistaa tai sellaisena kuin kaupunki oli Kuopio-sarjan tapahtuma-aikana 1930- ja 1940–luvuilla. Kuopion taivaan alla -teoksen valokuvat ovat historiallisesta Kuopiosta, mutta Kähkösen teksti johdattaa myös fiktiiviseen Kuopioon, jota hän on romaanissaan rakentanut, kokemukselliseen tilaan, mahdollisuuksien paikkaan. Monet Kuopion vanhoista rakennuksista on purettu, mutta Kähkönen vie lukijan aikamatkalle Kaupunkiin, jota ei voi purkaa.

Yksi Kähkösen kehittelemistä fiktiivisistä paikoista on ravintola Tatra, jonka hän esitteli ensi kerran romaanissa Jään ja tulen kevät ja jossa sen jälkeen lukuisat henkilöhahmot ovat työskennelleet tai kohdanneet. Kähkönen ei halunnut käyttää teoksessaan oikeasti olemassa ollutta ravintolaa, jotta aikakauden yhä muistavat lukijat eivät pysähtyisi arvioimaan kuvauksen oikeellisuutta ja vertaamaan sitä omiin muistoihinsa.

Historialliselle ja fiktiiviselle Kuopiolle yhteisiä paikkoja sen sijaan ovat esimerkiksi lääninsairaala, jossa Anna Tuomi opiskeli sairaanhoitajan ammattia, kasarmialue, jonka merkitys aukeaa maalla kasvaneelle Annalle vasta vähitellen, Neidonkenkä-romaanissa keskeinen Snellmanninpuisto sekä yhä olemassa oleja hotelli, joka nykyään tunnetaan nimellä Puijonsarvi.


Kähkönen kirjoittaa asiatekstiä yhtä kauniisti ja vivahteikkaasti kuin fiktiota, mikä tekee Kuopion taivaan alla -kirjasta erityisen antoisan lukukokemuksen. Myös kirjailijan arvot, ennen muuta heikkojen puolustaminen ja lapsen puolella oleminen, tulevat tekstissä ilmi. Kähkönen ei kirjoita kaduista ja rakennuksista, hän kirjoittaa tunteista, unelmista ja mielentiloista.

Kaupunkini on myös lasten kaupunki: sen mittakaavaan mahtuu elegantti aikuisten akseli, jota symboloi Kauppakatu koristeellisine julkisivuineen, liikkeineen ja huoliteltuine kulkijoineen, ja siihen mahtuu lasten mikrokosmos, salaiset reitit, lankkuaitojen suojaamat pihat ja rännikatujen kulmaukset, joissa pienet ihmiset ratkovat kohtaloitaan, rakastavat, kaipaavat ka etsivät omaa paikkaansa. Heistä on romaaneissani kaikkein vahvimmin kysymys – sympatiasta sitä kohtaan, joka on pienin, haurain ja kuitenkin vahvin siksi, että hänessä asuua tulevaisuus.

Puistokatu vuonna 1933.

Puijo ja Kallavesi.

Lääninsairaala.

Kuopion taivaan alla ovat käyskennelleet myös Katja ja Salla.

Sirpa Kähkönen ja Joonas Konstig Prosak-klubilla

Kuvat: Marek Sabogal ja Tommi Tuomi.

Olin eilen Prosak-klubilla kuuntelemassa kovasti ihailemaani Sirpa Kähköstä ja Joonas Konstigia, jonka äskettäin ilmestyneestä Totuus naisista -romaanista pidin paljon. Olin ensimmäistä kertaa Prosakissa, mutta tunnelma oli niin ihana, että kerta ei varmasti jää viimeiseksi. Menin tilaisuuteen yksin, mutta ilokseni löysin Kansallisteatterin Lavaklubilta myös toisen vannoutuneen Kähkösen ihailijan, Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan. Prosak-klubi tarjoaa tilaisuuden kuunnella proosaa ääneen luettuna, kirjailijan itsensä tulkitsemana.

Vaikka Prosakin kirjailijaparit valikoituvat (ymmärtääkseni) satunnaisesti ilman, että iltaan etsittäisiin jotakin tiettyä teemaa, en tietenkään voinut olla etukäteen vertaamatta näiden kahden kirjailijan tuotantoa mielessäni (Konstigilta olen siis lukenut vain hänen uusimman romaaninsa, Kähköseltä Kuopio-sarjaa sekä yhden vastikään ilmestyneen novellin). Yhteistä on ainakin se, että molemmat kirjoittavat elävää ajankuvaa -- Kähkönen kuvaa Kuopio-sarjassaan 1920--1940 -lukujen elämää ja Konstig nykyaikaa. Kumpikin kirjoittaa sujuvaa dialogia, joka, kuten Prosakissakin sai todeta, toimii myös ääneen luettuna. Illan juontaja Marko Gustafsson puolestaan heitti ilmoille sellaisen ajatuksen, että Kähkönen kertoo Hietakehdossa naisten orastavasta itsenäistymisestä 1940-luvulla, kun taas Konstig kuvaa seitsemänkymmentä vuotta myöhempää aikaa, jolloin nuorten naisten suurin huolenaihe on se, mitä nuoret pojat heistä ajattelevat.

Gustafsson haastatteli molempia kirjailijoita vuorollaan lyhyesti ennen lukuhetkeä. Joonas Konstigin edellisen teoksen, romaanin Kaikki on sanottu ilmestymisestä on vasta puolitoista vuotta, ja kirjailija alkoi kirjoittaa Totuutta naisista lähes samantien edellisen jälkeen. Romaanin kirjoittaminen oli varsin intensiivistä, ja nyt Konstig haluaa hetken kellua uuden romaanin ilmestymisen aiheuttamassa tyhjyyden tunteessa ennen kuin miettii, mitä kirjoittaa seuraavaksi.

Luin Konstigin Totuus naisista -romaanin viime viikonloppuna, joten kirjan henkilöt ja tapahtumat olivat vielä tuoreena mielessä. Konstig luki romaanistaan melko pitkän otteen, mutta kerronta piti otteessaan ja runsas dialogi elävöitti luentaa.

Konstigin lukemassa romaanikatkelmassa saimme seurata viisikymppisen Tapanin ja hänen teini-ikäisen Roosa-tyttärensä varsin erilaisia loppiaistunnelmia. Konstig sanoi haastattelussa, että romaanissa on kaksi kertojaa, joista Tapanin kertoja on empaattinen ja eläytyvä, kun taas Roosan kertoja kuvaa vain ulkoisia tapahtumia. Tätä en ollut lukiessani ajatellut, ja huomio jotenkin hätkähdytti, sillä olin kertojaratkaisusta huolimatta eläytynyt enemmän Roosan vaiheisiin ja kokenut hänen näkökulmastaan kerrotut jaksot koskettavimpina.

Konstigin luennan ja yleisökysymysten jälkeen soitettiin musiikkia ja sitten lavalle astui Sirpa Kähkönen, jota olin päässyt kuuntelemaan kerran aiemminkin, viime syksyn kirjamessuilla. Kähkönen kertoi, että eräs Hietakehto-romaanin interteksti on Virginia Woolfin Majakka, jonka keskushenkilö rouva Ramsay kuolee kesken romaanin. Kähkönen puolestaan poistaa romaaninsa näyttämöltä Äänislinnaan lähtevät Marin ja tohtori Kelon tehden näin kirjaan aukon, josta pitkään poissa ollut (henkisesti ja ihan fyysisestikin, Mustissa morsiamissa vankileirillä Hietakehdossa rintamalla) henkilö, Lassi Tuomi, astuu sisään tarinaan.

Gustafsson iloitsi sekä Kähkösen että Konstigin romaanin kohdalla siitä, että vaikka kirjat kuvaavat melko raadollista todellisuutta -- Hietakehto pelkojen täyttämää sotakesää 1943 ja Totuus naisista teinien aineellisesti yltäkylläistä, mutta sosiaalisesti varsin julmaa maailmaa -- niin kirjoissa on myös valoa ja toivoa. Kähkönen kertoikin halunneensa hemmotella ja tuuditella lukijoitaan lempeällä, kesäisellä romaanilla, jonka nimikin on kehtolaulusta (Aleksis Kiven "Sydämeni laulusta") peräisin.

Kähkönen luki katkelmat romaaneistaan Rautayöt, Hietakehto ja Lakanasiivet. Kirjailija esiintyi yhdessä muusikko Antti Raekallion kanssa, jonka musiikki kuljetti osaltaan Kähkösen romaanikatkelmien tunnelmiin. Esitys oli upea. Saimme eläytyä Annan suruun, kun viimeinenkin side itsenäiseen elämään -- oma polkupyörä -- on varastettu, taiteilija Hertta Miettisen pohdintaan inspiraatiostaan, väreistään ja asemastaan taiteen kentällä sekä siihen hetkeen, kun salaperäinen nainen, Mizzy, saapuu Kuopioon.

Lopuksi kirjailijat suosittelivat kirjoja toisilleen -- ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. Konstig suositteli  Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopediaa, "kaunokirjallista tietosanakirjaa", jonka hakusanoja selitetään proosarunoilla ja pienoisesseillä. Sirpa Kähkönen puolestaan suositteli Vilja-Tuulia Huotarisen vastikään ilmestynyttä runoteosta Seitsemän enoa, jonka kieltä ja ylisukupolvisten kokemusten kuvausta Kähkönen kehui.

Illasta tehty taltiointi löytyy aikanaan Kirjastokaistalta ja Yle Areenasta, joista voi käydä kurkkimassa myös aiempien Prosak-iltojen tunnelmia.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 sivua.

Mutta hän oli elossa. Eikä hän enää ruokkinut murhettaan. Hänellä oli Mikaela, joka ei suostunut puskuriksi äitinsä ja surun välille. Mikaelan raivo oli herättänyt häntä unteluudestaan enemmän kuin keskustelut tai hienotunteiset vaikenemiset. Mikaela piti hänet päivässä kiinni. Ja vaikka hän ei tiennyt, kuinka selviäisi, jos hänen miehelleen tapahtuisi jotain, hän ei myöskään halunnut mennä tuumaakaan tulevaa tuskaa vastaan.

Olin lauantaina kuuntelemassa Sirpa Kähkösen haastattelua, jossa hän sanoi halunneensa kuin tuuditella lukijoitaan Hietakehdon sivuilla. Samoihin aikoihin aloitin lukemaan mainittua romaania, Kähkösen rakastetun Kuopio-sarjan kuudetta osaa, joka kuvaa kesää 1943 - ja koen todellakin keinuneeni suloisesti lukiessani, uppoutuneeni tarinaan kuin lapsuuden kesäpäivinä konsanaan. Kesän tuoksut ja maut ovat osa romaania, vuoroin makeampina, vuoroin kitkerämpinä.

Siinä missä Kuopio-sarjan ensimmäisissä osissa seurataan ennen kaikkea Anna Tuomen elämänkulkua ja perhettä, ei Hietakehdossa ole yhtä tai kahta keskeista henkilöä vaan Selma Kelon huvilalle, Kesäkallioon, on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden ajatuksiin ja tunteisiin vuoroin kurkistetaan. Toiset lähtevät, toiset saapuvat, jotkut jäävät. Ampiaisen surina mehulasin ympärillä, kotitekoisen jäätelön valmistus (säännöstelyn uhallakin!) ja uintiretket ovat kuin huvilaidyllistä, mutta taustalla pauhaa sota, huhut lapsia vahingoittaneista sotilaista herättävät pelkoa ja Kesäkallion pihapiirissä asuvien ihmisten välisissä suhteissa on jännitteitä.

Kesän hautovassa lämmössä niin lasten kuin aikuistenkin pelot, kaipuut, vanhat kaunat, menetykset ja haaveet kytevät pinnan alla ja nousevat välillä pintaankin, muuttuvat sanoiksi ja ihon kosketuksiksi ihmisten välille. Kähkösen tapaan muistot ja tunteet limittyvät arjen askareisiin: kesken mehun keiton Anna tuntee äkkiä niin suurta väsymystä kaiken keskellä, ettei tahdo saada itseään enää ylös. Punikkitatteja poimiessaan Hilda muistelee sotien kuihduttamaa nuoruuttaa ja haluaisi itsekin olla sieni, joka voisi ojentaa niskansa helläkätiselle naiselle taitettavaksi. Sileiden lakanoiden väliin laitetut tuoksuvat yritit - ruusunlehdet, mintut, salviat... - muistuttavat Selmaa ja Hildaa lapsuuden pyykkihetkistä, ja liinavaatekaappi paljastaa jotain myös huvilan elämää piirroksiinsa ikuistavan Hertta Miettisen menneisyydestä. Aurinko koskettaa kiertelevää elämää viettävän Kalle Blombergin arpia ja Witloofin eli salaattisikurin kasvattaminen ja leikkaaminen kuljettavat Marieken kotiseudulle Saksaan.

Hietakehdossa kuvataan erityisesti sitä, miten sota, menetykset ja epävakaat olot vaikuttavat lapsiin. Sotatuberkuloosille isänsä menettänyt Juho Tiihonen on lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa: hän lukee saksankielisistä lehdistä sotauutisia ja kehittelee niiden pohjalta hurjia leikkejä metsään. Savimiehet saavat kuunnella Juhon ajatuksia, kun aikuiset eivät töiltään ehdi. Koko kesän Juho odottaa pääsyä Hietasalon saareen, soutuvenematkaa, telttailua ja nuotiota.

Charlotta on vasta kahdeksan eikä hän, aikuisten riepoteltua häntä pitkin maita, osaa yhtään kieltä kunnolla. Lapsi kuitenkin oivaltaa paljon ja kykenee myös näkemään, että tässä ei ole kaikki: "onhan vielä monta kesää. [--] varoivainen lupa katsoa kauemmas kuin väsyneisiin jalkoihinsa; lupa pyytää enemmänkin kuin armoa ja yhden yön levähdystä." Romaanin nimi, Hietakehto, viittaa kaikkein eniten ehkä juuri Charlotteen - mutta Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" saa lempeän tulkinnan. Yksi romaanin monista ihanista, kyyneleen silmäkulmaa nostattavissa kohtauksista on se, kun Charlotta esittelee orastavaa lukutaitoaan huvilan salissa, ja Hertta-täti nostaa maljan mielikuvitukselle.

Kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää aiemmin tänä syksynä, myös Sirpa Kähkösen Hietakehto oli minulle täydellinen lukukokemus. Näillä kahdella romaanilla on itse asiassa paljonkin yhteistä: Suomalaisen lähihistorian ja entisajan arjen taidokas kuvaaminen (molemmissa eletään 1940-lukua, Lundbergilla Ahvenanmaan saaristossa ja Kähkösellä Savon järvimaisemissa), lämmin ja vivahteikas ihmiskuvaus, runsas henkilökaarti ja henkilöihin lempeän ymmärtäväisesti suhtautuva kertoja, joka tosin Hietakehdossa häipyy Jään kertojia enemmän taka-alalle.

Hietakehdon monisävyisistä tunnelmista nousee päällimmäiseksi toivo. Lapsilla on toivoa, ja lapsissa on toivoa aikuisille. Ensio Mertanen kiteyttää varmasti monen muunkin sota-ajan vanhemman tunnon muistellessaan tyttärensä Stellan syntymän odotusta: "Ja olipa lapsi kumpaa tahansa lajia, tuo lapsi johdattaisi valollaan vanhempansa pois kaameista sotavuosista." Toivoa riittää myös lukijalle, toivoa siitä, että saamme kuulla näistä ihmisistä vielä.

Ehkä jonakin päivänä hänkin olisi kuin Kesäkallio. Täynnä muistoja, musiikkia, pimeyttä, rakkautta ja kaipuuta. Vain hetkessä läsnä, avoinna jokaiselle aamulle. 


Muissa blogeissa sanottua: Unni oli kirjan lumoissa, vaikkei se noussut lukukukemuksena ihan Neidonkengän tasolle, Jaanalle Hietakehto oli vuoden paras kirja, Booksy kuvasi romaania sanoilla kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis, Maija heittäytyi mukaan kirjan tapahtumiin, Valkoiselle kirahville tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2008 (Seven-pokkari, nidotun laitoksen 3. painos)
Sivuja 289.

Mutta kun hän kesän alkaessa alkoi ryömiä ulos siitä lumisesta luolastaan, kun maito ehtyi ja kuutit tahtoivat kömpiä liikkeelle, niin silloin hän säikähti omaa tilaansa. Hän tunsi olevansa takkuinen ja verotettu, hän tunsi että mieli oli täynnä sellaisia asioita, jotka hän oli sysännyt pois ja piiloon, aina kun niitä oli tullut vastaan, koska hän ei ollut ehtinyt niitä ruveta pohtimaan - eikä voinutkaan, jos tahtoi jaksaa joka yö nousta, jos tahtoi jaksaa jynssätä ne pyykkivuoret ja keittää puurot ja vaihtaa kapalot.

Kuopio-sarjan toisessa osassa, romaanissa Rautayöt, kertoo välirauhan ajasta. Mustista morsiamista tuttu Anna Tuomi joutuu huolehtimaan pienistä kaksosistaan, sairaasta anopistaan ja Tammisaaren vankilan ja sodan traumatisoimasta miehestään Lassista puutteen keskellä: kaikki elintarvikkeet ovat kortilla, perunoita on varjeltava hallalta ja syyskesällä soudettava saariin marjoja ja sieniä keräämään. Hautaan saatetaan niin appi kuin sodassa kadonnut miehen veljenpoika, rakas Jalmari. Lehdistä saa lukea, että Balttian maat liitetään Neuvostoliittoon, ja uuden sodan uhka aihettaa levottomuutta Kuopionkin kaduilla. Kaupunki täyttyy myös Karjalan evakoista, jotka eivät opi puhumaan kuin immeiset, ja heidän joukostaan löytyy Annalle uusi ystävä, Helvi.

Kaiken keskellä Anna miettii, mitä hän itse haluaa, millaista elämää haluaisi elää: Jos hän oli tarpeellinen ja tärkeä henkilö, hän ajatteli ja suoristi hiukan selkäänsä, niin kaipa hän saisi vähän omaakin elämäänsä määrätä. Ja kun hän ajatteli niitä, jotka olivat hänen elämäänsä kuljetelleet tahtonsa mukaan, häntä räsynukkena perässään töytyyttäen, niin hän tajusi, että niilä oli ollut jokin aate kaikilla, niin Lassilla ja muilla Tuomilla kuin ohranallakin. Sisintään tutkiskellessaan Anna toteaa, että hän toivoo ennen kaikkea rauhaa, paitsi valtioiden, myös yksittäisten ihmisten välille. Hän haaveilee myös paluusta sairaanhoitajantyöhön, vaikka näkeekin sen mahdottomaksi, kun hoidettavia on oma tupa täynnä. Eräs arkinen, mutta suuri unelma kuitenkin toteutuu: Anna saa sian.

Kähkönen kuvaa tapahtumia ja tuntoja milloin Hildan, milloin Lassin, Serafiinan tai kaksosten näkökulmasta, mutta Rautayöt on ennen kaikkea Annan tarina. Se on myös avioliittoromaani, kuvaus sodan vammauttamasta parisuhteesta ja Lassin kokemasta mustasukkaisuudesta, joka ei ole aivan aiheetonta. Sotien sekä vankila-ajan traumat ovat kuitenkin se, mikä on todella tuhonnut miehen ja vaimon yhteyden. Anna jaksaa uskomattoman paljon työtä ja vastuuta, mutta kaikkia asioita hänkään ei halua kohdata.

Hän olisi tahtonut olla muutoinkin, jos se olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Olisi tahtonut istahtaa miehensä viereen ja heittää kädet sen kaulalle ja haistaa sen niskan tuoksua, jonka hän kyllä vielä muisti. Se niskan tuoksu kullä sopi, ja nuo käsivarret, ja tuo vahva hiusraja, johon olisi ollut mukava sormensa työntää. 

Mutta se kaikki muu oli monimutkaista, eikä hän halunnut sitä. Hän halusi väistää sitä hetkeä, jolloin mies makasi hänen rinnallaan hämärässä huoneessa ja avaisi suunsa, sillä silloin hänkin tulisi osalliseksi siihen, mitä mies oli nähnyt sodassa, eikä hän jaksanut sitä. Ei jaksanut, vaikka tiesi sen takia olevansa huono vaimo. 

Rautayöt kertookin mitä suurimmassa määrin sodasta, vaikka siinä välirauhaa eletäänkin. Puute ruuasta, ihmisten pelot, painajaiset, miesten "hulluus", suru menetetyistä rakkaista, salakähmäinen toiminta ja evakkojen syrjintä ovat kaikki seurausta sodista ja ennakoivat uutta sotaa. Pidänkin Kähkösen Kuopio-teosta merkittävänä paitsi kaunokirjallisessa, myös lähihistoriaa dokumentoivassa mielessä, ja on selvää, että teoksesta (ajattelen kirjasarjaa, jonka kuudes osa, Hietakehto, ilmestyy syksyllä, kokonaisuutena enkä yksittäisinä kirjoina, vaikka ne ovatkin ilmestyneet erillisinä niteinä) tulee klassikko.

Kurkkaa myös, mitä Kiiltomadossa, Sallan lukupäiväkirjassa ja Kirjojen keskellä kirjoitetaan Rautaöistä. 

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsimet
Otava 1998, 288 sivua.

Mutta valoisat illat tuntuivat vinttikamarissa makaajan silmiin niin viiltäviltä, kuin olisi maannut paljaalla taivaanpankolla. Kylmä kova valo tunki sisään ja ilkkui yksinäistä makaajaa, ja kevätviima puhalsi armotta sisään katonrajasta. Öisin sai usein vetää toisenkin peitteen ylleen ja käpertyä niin pieneen sykkyrään kuin taisi.


Sillä muuta lämmönlähdettä ei ihmisellä tässä maailmassa ollut kuin se mikä hänen sisällään jaksoi tykyttää. Sen Anna oppi näinä paljaan valon iltoina ja kirkkaan tähtitaivaan öinä, kun koko maa tuntui huokuvan päiväsaikaista lämpöään hukkaan avaruuden syvyyksiin. 


Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on teos, johon minun on jo pitkään pitänyt tutustua ja josta jo ennen ensimmäisenkään osan lukemista tiesin pitäväni - niin monet lukijat, joiden makuun luotan, olivat sitä kehuneet. En joutunut pettymään. Kähkösen kieli oli juuri niin kaunista kun oli lupailtukin, Suomen lähihistoria tuli kipeällä tavalla eläväksi eikä henkilöihin voinut olla kiintymättä. Mustat morsimet on kirja, jonka parissa olisin vuodattanut kyyneliä, jos minulla olisi tapana itkeä kirjojen vuoksi. Onneksi kirja myös nauratti, sillä henkilöiden keskinäisessä sanailussa oli huumoria ja savon murteella viännetyt repliikit olivat jotenkin sympaattisia.

Romaani alkaa, kun köyhä ja arka maalaistyttö Anna matkustaa Kuopioon ja menee palvelijaksi armeijan tohtorin lapsettomaan perheeseen. Eletään vuotta 1930, ja sisällissodan arvet ovat vielä pinnassa. Anna rakastuu tummasilmäiseen Lassiin, punikkiin, joka on ollut Tammisaaren vankileirillä mutta ei pelkää osallistua edelleen työväenliikkeen toimintaan. Anna ja Lassi menevät naimisiin. Luonnontieteellisen maailmankuvan omaksunut Lassi tuhahtelee Annan iltalukemisena olevalle Bunyanin Kristityn vaellukselle, mutta avioparin elämä sujuu sopuisasti - sillä, kuten Anna mielessään toteaa, hehän olivat mies ja vaimo eivätkä mitkään uskonveljet. Epäsopua aiheuttaa sen sijaan Lassin vaarallinen toiminta punaisten joukoissa, ja Annan elämään tulee muutakin surua.

Kähkösen proosassa on samaa viehätystä kuin Anna-Lena Lundbergin romaaneissa Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ja Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - ja Anna Beata -kirjoissa. Päähenkilö on herkkä ja hiljainen, mutta moraalisesti vahva nuori nainen, joka tarinan edetessä kasvaa topakammaksi ja selviytyy vaikeuksista suoraselkäisenä. Luonto ja vuodenkierto ovat vahvasti läsnä. Kuvauksen kohteena on ruumiillinen työ, arki, perhesuhteet ja rakkaus. Kieli on kaunista ja vivahteikasta, mutta kansanomaisen konstailematonta murteellisuuksineen.

Edellä mainituissa teoksissa (Kökarin Annaa lukuunottamatta) ei kuitenkaan juuri kuvata aikakauden poliittisia kuohuntoja, toisin kuin Mustissa morsiamissa. Kähkösen kirjan ansio on sekin, että se ei valitse puoltaan, vaan sekä punaiset että valkoiset ovat ihmisiä, toisinaan hyväsydämisiä, toisinaan heikkoja ja julmia.


Moni kirjabloggaaja on lukenut Mustat morsiamet ennen blogiaan, mutta löytyy kirjasta muutama arviokin: Paula ymmärtää kirjan luettuaan suomalaisten historiaa taas vähän paremmin, Anna Elina kiinnitti huomiota modernisaation ja kaupunkiin sopeutumisen kuvaamiseen, Minna ihastui ja oli tyytyväinen nieltyään historiallisiin romaaneihin liittyvät ennakkoluulonsa, Kuuttareen vetosi Kähkösen vanhahtava tyyli ja Amma (joka luki tämän e-kirjana) vaikuttui niin, että aikoo lukea lisää Kähköstä kesäkuussa - ja niin aion minäkin!