Seitsemän talvista päivää ja vähän mietteitä muistakin Maeve Binchyn romaaneista

Yksityiskohta kirjan Seitsemän talvista päivää kannesta.

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää
A Week in Winter, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Wsoy 2013, 364 sivua.

Olen hieman nostalgisissa tunnelmissa luettuani pitkästä aikaa erästä vanhaa "suosikkihömppäkirjailijaani" Maeve Binchyä, tarkemmin sanottuna kirjailijan viimeiseksi jäänyttä romaania Seitsemän talvista päivää. Ensimmäinen Binchyltä lukemani kirja taisi olla Ystävyyden piiri, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1998 ja jonka taisin lukea melko tuoreeltaan, ollessani noin 15-vuotias. Pidin kirjasta niin paljon, että luin lyhyessä ajassa monta muutakin Binchyn kirjaa, ainakin Ei aina käy niin, Unelmien kaikuja ja Italian illat. Vähän myöhemmin luin Tulikärpästen kesän, joka on lukemistani Binchyn romaaneista mielestäni paras. Ylipäänsä Binchyn vanhempi tuotanto on elämänmakuisempaa ja jännitteisempää kuin uusimmat teokset, joista osa on jäänyt minulta kokonaan lukematta.

Tähän uusimman romaanin varasin kuitenkin kirjastosta, kenties jonkilaisen haikeuden vuoksi – viime vuonna edesmenneeltä Maeve Binchyltä ei enää tule uusia kirjoja. Myös kirjan tunnelmallinen, pian alkavaan vuodenaikaan viittaava nimi houkutteli, vaikka romaanin takakansiteksti "Hotelliin avajaisviikolla saapuvat vieraat muodostavat sekalaisen joukon surun ja onnen täyteisiä ihmiskohtaloita" herättikin epäilyksiä: ne Binchyn romaanit, joissa ei ole yhtä tai kahta selkeää päähenkilöä vaan jossa eri henkilöiden ongelmia ratkotaan rinnakkain, ovat olleet minulle pettymyksiä.

Seitsemän talvisen päivän "johdanto-osuus" on jokseenkin pitkä ja sisältää melko uskomattomia käänteitä. Lukijalle selostetaan mutkien kautta, kuinka maatalon tyttönä Irlannin länsirannikolla kasvanut Chicky palaa kotiseudulleen, ostaa suuren vanhan talon ja perustaa siihen hotellin. Kaava on Binchyn lukijalle tuttu, kirjailijan romaanit ovat usein tuhkimotarinoita, ja aina ne kertovat haaveista ja tavoitteista sekä niiden eteen ponnistelemisesta. Toisten ihmisten avuliaisuudella ja yllättävillä sattumilla on usein myös osuutta siihen, että Bincyn keskeisten henkilöiden liikeideat – ravintolat, hotellit, pitopalvelut, pubit ja italiantunnit – menestyvät, mutta henkilöt kohtaavat myös takaiskuja, pettymyksiä ja sydänsuruja.

Binchy ei ole mielestäni suoranaisesti viihdekirjailija, vaikka hänen teoksistaan onkin turha etsiä erilaisia merkitystasoja tai kielen ja kerronnan hienouksia. Luonnehtisin kirjoja (kaikella rakkaudella!) hömppäromaaneiksi, lämminhenkisiksi lukuromaaneiksi ja "hyvän mielen kirjoiksi". En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta mielestäni Binchyn varhaisemmat romaanit olivat sujuvasti kirjoitettuja, varmasti eteneviä tarinoita. Sen sijaan tässä uusimmassa bongaan jatkuvasti kliseisiä kielikuvia ja kömpelöä tarinankuljetusta. Juoni etenee kyllä, mutta usein varsin ihmeellisten käänteiden kautta. Romaanin henkilöt ovat sympaattisia, mutta varsin persoonattomia. Binchy kuvaa heitä kuitenkin tutulla lämmöllään ja saa lukijan kaikesta huolimatta kääntämään sivua uteliaana tietämään, kuinka Chickylle, Riggerille, Orlalle ja hotellivieraille käy. Joskus on hyvä lukea keskinkertaistakin kirjallisuutta. Joskus on hyvä lukea "aikuisten satuja", joissa on tilaa hyville haltijoille ja ripaukselle arjen taikaa.

Minun pitäisi lukea uudestaan vanhoja Binchy-suosikkejani (niitä ei vaan oikein enää löydy edes kirjastosta), jotta osaisin todella verrata niitä ja esimerkiksi juuri tätä Seitsemää talvista päivää. (Olisi myös hienoa, jos Binchyn vielä suomentamaton romaani, The Lilac Bus (1984), käännettäisiin suomeksi.) Ovatko kirjat todella muuttuneet laimeammiksi ja suorastaan kömpelösti kirjoitetuiksi, vai olenko itse lukijana muuttunut niin paljon?

Luulen, että Irlannin sekularisoituminen ja modernisoituminen on osasyyllinen siihen, että Maeve Binchyn myöhemmät romaanit eivät olleet enää niin taianomaisia ja koskettavia tarinoita kuin aiemmat. Maailma toki muuttuu, mutta kirjailija olisi voinut pysytellä romaaneissaan menneissä vuosikymmenissä, jotka tarjosivat paremman taustan sentimentaalisille kertomuksillle. Kirjailijan varhaismimmissa romaaneissa jännite syntyi usein siitä, kuinka päähenkilö (nuori nainen) törmäsi syntyperänsä, yhteiskunnan ja katolisen kirkon asettamiin ahtaisiin rajoihin ja normeihin.

Tyypillinen juonikuvio Binchyn romaaneissa on esimerkiksi esiaviollinen raskaus, joka varhemmissa romaaneissa mullisti päähenkilön elämän – tämä joutui esimerkiksi säntäämään harkitsemattomaan avioliittoon ja jättämään opinnot kesken – mutta 2000-luvulle sijoittuvissa romaaneissa tuo suuri draama on kutistunut vaatimattomaksi sivujuonteeksi. Varhaisissa romaaneissa henkilöt myös kehittyivät näiden suurten elämänmyllerrysten ja vaikeusten myötä, kun taas uudemmissa kirjoissa henkilöt näyttäytyvät jotenkin staattisina. En tiedä – kenties Binchy on vain tietoisesti jossain vaiheessa vaihtanut tyylilajia tunteellisista, mutta arkirealismiin nojaavista nuorten naisten kehityskertomuksista ja alkanut kirjoittaa leppoisia "kollektiiviromaaneja", joissa setvitään kyläyhteisön tai muun suljetun piirin pikkuharmeja ja menneisyyden ongelmavyyhtejä.

Seitsemän talvisen päivän lukeminen oli kuin teenhetki sellaisen vanhan tuttavan kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan (romaanissa taisi muuten olla eräs tuttu henkilö Binchyn aiemmasta romaanista, mutta en ole ihan varma). Tunnelma on leppoisa, muistat, miksi aikoinaan nautit tämän tuttavan seurasta, mutta toisaalta vanhat muistot tuntuvat merkityksellisemmältä kuin nykyhetki.