Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää

Pudonneiden omenoiden Liina ideoi muutama viikko sitten Ainekirjoitushaasteen, jonka ajatuksena on, että haasteeseen osallistuvat bloggaajat kirjoittavat blogiinsa samasta aiheesta, samaan aikaan. Ainekirjoitusotsikon keksijä arvotaan edelliseen kirjoituskierrokseen osallistuneiden joukosta, ja tämänkertaisen otsikon "Mikä meitä yhdistää" on keksinyt Leopardikuningatar. Leopardikuningatar ajatteli otsikkoa sorvatessaan erityisesti parisuhteita, ja noudatan tehtävänantoa tältä osin. Sen sijaan olen nolosti myöhässä, sillä unohdin haasteen täysin, postailin aiemmin tänään ihan muusta ja muistin ainekirjoituksen vasta nähdessäni kuuden aikaan useita samanlaisia otsikoita blogivirrassani. En myöskään ollut kotona koneen ääressä asian huomatessani, mutta parempi myöhään jne... Vaikka vähän jo kurkin muiden kirjoituksia, vannon etten plagioi ketään ;). Mutta asiaan ja aiheeseen siis:

Mikä meitä yhdistää?

Meitä yhdistää vihkiminen, lapset, koti ja asuntolaina. Varsin yleisiä "virallisia syitä" yhdessä pysymiselle, ja kaksi ensin mainittua ovat ihan oikeita syitä välttää eroa viimeiseen asti. On tärkeää pitää kiinni siitä mitä on luvannut, niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, ja jaettu vanhemmuus olisi varsin haastavaa, jollei asuisi saman katon alla. Uskon kuitenkin, että olisimme ja pysyisimme yhdessä, vaikka meillä ei olisikaan noita alussa mainittuja, sinänsä hyvin tärkeitä yhdistäviä tekijöitä.

Meitä yhdistää arki. Pidämme pitkälti samanlaisesta arjesta, johon kuuluu työtä ja lepoa, sopivasti kotona oleilua ja kyläilyä, luontoa ja retkiä, uintia ja kävelylenkkejä, yhdessäoloa ja omaa aikaa. Kumpikaan ei halua olla koko ajan menossa, mutta emme toisaalta ole mitään täysin kotihiiriäkään, varsinkaan mies. Onneksi saan välillä jäädä kotiin yksin tai osan lapsista kanssa, jos en jaksa tai halua lähteä jonnekin. Haluamme tehdä paljon asioita koko perheellä, vaikka joskus on mukava jakautua pienempiin ryhmiin.

Meitä yhdistää juhla. On ihanaa rakentaa pikku hiljaa omia juhlaperinteitä ja osallistua yhdessä kummankin suvun ja ystäväpiirin pieniin ja suuriin juhliin. Reissut ja lomamatkat yhdistävät, luovat erityisiä muistoja. Pienet huomionsoitukset – kun leivon pullaa miehen ollessa töissä tai mies tuo minulle töistä tullessaan kukkia – tuovat juhlan arjen keskelle.

Meitä yhdistävät tavoitteet ja unelmat. Kun menimme yhteen, halusimme samoja asioita: avioliiton, lapsia, (oma)kotitalon. Nyt meillä on ne, ja niistä ei tarvitse enää haaveilla, mutta työ on vasta alussa: lasten kasvatus, talon remontti ja ylläpito – ja avioliittoakin toivottavasti vielä muutama vuosikymmen edessäpäin. Toteutumattomiakin unelmia on tietysti vielä, yhteisiä ja kummankin omia, jotka toinen hyväksyy, joissa tukee ja kannustaa.

Meitä yhdistävät arvot. Kannatamme molemmat niin sanottuja pehmeitä arvoja. Raha ja status eivät ole meille tärkeitä, vaikka rahaakin toki tarvitaan eikä sitä tuhlailla holtittomasti. Pieniä kauniita, ihania turhuuksia voi silti suoda itselleen, toiselle ja lapsille. Luonto on tärkeää, samoin kulttuuri (lukeminen, teatteri, tanssi, musiikki...) Perhe on kaikista tärkein.

Meitä yhdistää sovinnollisuus. Yhteisiin vuosiin on mahtunut myös riitoja, erimielisyyksiä, loukattuja tunteita ja väärinymmärryksiä. Niistä on kuitenkin selvitty, emme osaa olla pitkään epäsovussa. Joistain asioista on väännetty kättä yhä uudelleen ja uudelleen, mutta lopulta niissäkin on löydetty yhteisymmärrys. Emme ole pitkävihaisia. Pyydämme ja annamme anteeksi.

Meitä yhdistää kymmenen yhdessä vietettyä vuotta, ja tulevat vuodet, jotka vietämme yhdessä. Yhteiset muistot liittävät meidät yhteen, luovat me-henkieä, kantavat eteenpäin. Varmuus siitä, että haluamme olla yhdessä vastaisuudessakin, tuo turvaa ja onnentunnetta.

Meitä yhdistää rakkaus. Keskinäinen vetovoima toi meidät yhteen, ja se myös pitää meidät yhdessä. Hellyys, halaukset ja suukot kuuluvat kiireiseen ja väsyneeseenkin päivään.

Vaikkei tämä olekaan aineistopohjainen aine, haluan lainata tähän Helmet-kirjaston facebook-sivulta tänään bongaamani Arvo Turtiaisen runon:

Oli ranta ja meri 
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli länsituuli ja aurinko
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli levien tuoksu ja lokkien kirku
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 

Ja kultahiuksinen tyttö laiturilla
ja poika kosketti kädellään tytön hiuksia
ja tyttö leimahti liekkiin kuin soihtu
ja aurinko räjähti tuhansiksi sirpaleiksi
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
ja poika paloi liekissä, hänestä tuli mies
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.

Ja tuli ilta ja aamu, arkipäivä.
Sitä kesti neljäkymmentä vuotta
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 
Tuli syksy, keltaiset lehdet yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 

Erityisesti runon viimeinen säkeistö koskettaa. Aika kuluu hirmuisen nopeasti, myös tavallinen arki. Tai ehkä etenkin juuri ne tavallisen ihanat ja ihanan tavalliset päivät. Nautitaan niistä, yhdessä.

P.S. Kuten Siina, minäkin aivan liikutuin tätä kirjoittaessani. Snif! Käykäähän lukemassa muitakin ainekirjoituksia, niitä löytyy goolella ja myöhemmin koosteena Leopardikuningattaren blogista. Edellisen ainekirjoitusotsikon tuottama postaussato löytyy Pudonneista omenoista.