Vanhoja (ja vähän uudempiakin) lastenkirjaihanuuksia

Mukavaa maanantai-iltaa! Tarkoitukseni oli kerryttää lukutaitokampanjan aikana luettujen kirjojen määrää lukemalla erityisen paljon lapsille, mutta olen tainnut lukea pikemminkin tavallista vähemän. Yllä oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä olen ajatellut lukea, kuin sitä, mitä on tosiasiassa tullut luettua. Lähes helteiset syyskuun alkupuolen säät ovat suosineet pikemminkin ulkoilua kuin lukemista, ja lauantaina ohjelmassa oli koululaisen Unisef-kävely ja kyläilyä.

Ilon Wiklandin Sammeli, Eeva ja minä on ihana kirjastolöytö, jonka ottaisin kernaasti omaankin hyllyyn. Muistelen, että kirja on ollut meillä lainassa aiemminkin. Esikoiseni luki tämän ääneen pikkusisaruksilleen kuusivuotiaan päiväpeitosta rakentamassa ihanassa "lukumajassa".

Aion itsekin vielä lukea tuon Ilon Wiklandin kirjan vaikka sitten itsekseni, ja kun aurinko taas näyttäytyy, otan sen herkullisista (kirjaimellisesti, tarinassa syödään leivoksia!) kuvituksista valokuvia ja postaan kirjasta.

Meille kertyy kirjastosta kotiin aika paljon satukokoelmia, sillä niitä tulee luettua hitaasti. Joskus joku satukokoelma on iltasatukirjana ja silloin se etenee tasaisen varmasti, mutta useimpia kokoelmia luetaan satu silloin, toinen tällöin -tyylillä. Monet vanhemmat sadut ovat sellaisia, että lapset eivät jaksa niitä kovin montaa kuunnella peräjälkeen. Minuun vetoavat klassiset tai kansallisromanttiset sadut ja kuvitukset, kuten Anni Swanin, Rudolf Koivun, Elsa Beskowin ja Maija Karman kynänjälki, uudempia kotimaisia tekijöitä unohtamatta. Lapset taas poimivat hyllystä mielellään prinsessasatuja, ja Walt Disney ja monet samantyyliset, yksinkertaisten linjojen ja runsaiden (pastellin)värien kuvitukset ovat suosiossa. Toisaalta eräs Rudolf Koivun satukirja tarttui mukaan nelivuotiaan aloitteesta.

Eilen luin yhden sadun Elsa Beskowin hurmaavasta, ulkoasultaan nostalgisesta Beskowin Satuvakasta (Gummerus 1987). Satu peikosta, joka halusi olla prinsessa, oli vanhanaikaisen opettavainen. Prinsessaksi ei voi muuttua pelkän puvun avulla, ja hyveitä ei voi varastaa itselleen. Sadussa oli myös huumoria, eikä loppuratkaisu ollut perinteisen romanttinen, vaikka alkuasetelmassa etsittiinkin prinssille puolisoa. Beskowin ihania kuvia oli tässä sadussa vain kaksi, mustavalkoisia piirroksia kuten muutkin kokoelman kuvat.


Marja-Liisa Pitkärannan kuvitukset miellyttävät meidän perheessä niin lasten kuin aikuistenkin silmää. Minulle Pitkärannan kuvat ovat lisäksi nostalgisia, olihan hänen kuvituksiaan runsaasti kirjoissa ja postikorteissa myös lapsuudessani 1980–90 -luvuilla. Pitkäranta osaa kuvata luontoa yhtä aikaa realistisesti ja sadunhohtoisesti. Terttu Ollikan kirjoittama Suopojan saappaanjäljet (Karisto 2001) on kuvakirjaksi varsin pitkä ja se onkin meillä vielä kesken.

Maria Vuorion Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta kiinnitti huomioni suloisen pienen kokonsa ja kauniin vihreän, Virpi Pennan käsialaa olevan kantensa ansiosta. Emme kuitenkaan ole ehtineet lukea kirjasta ensimmäistäkään tarinaa, sen sijaan luimme tänään Juha Virran kirjoittaman ja Marika Maijalan kuvittaman Sylvi Kepposen pitkän päivän. Olemme aiemmin lukeneet kaksi muuta Sylvi Keppos -kirjaa, tämä sarjan ensimmäinen osa oli ehkä myöhempiä humoristisempi niin tarinaltaan kuin kuvitukseltaan.

Luetaanko teillä paljon satukokoelmia, ja jos luetaan, niin suositteko perinteisiä satuja vai uudempaa tuotantoa?

P.S. Jokainen tässä postauksessa mainittu kirja kerryttää eurolla lahjoitustani Pakolaisavun lukutaitokampanjaan, jonka Jelpi-sivulle pääset tästä.