Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
Suomentanut Hilja Mörsäri.
Into 2013, 71 sivua.

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Aforismit eivät ole minun genreni, mutta Edith Södergranin (1892-1923) aforismeista koostettu kaunis pieni kirja, Kaikkiin neljään tuuleen houkutteli kiteytettyjen ajatusten pariin. Södergranin runotkin ovat monesti aforistisia, kuten Hilja Mörsäri kirjoittaa aforismien jälkeen sijoitetussa Södergran-taustoituksessaan, mutta kieltämättä tuntui erikoiselta lukea lauseen tai kahden mittaista Södergrania.

Erikoisia ovat jotkut aforismitkin; esimerkiksi: Se joka ei ole toiminnan ihminen, saattaa sanoa, että laumat haisevat pahalta, mutta Napoleonilla ei ole nenää ja aallot kantavat häntä. Toiset taas ovat kauniita kuin runo, kuten tuo postauksen alkuun siteeraamani aforismi kosmoksen runoista, tai väkeviä, kuten Ihailtavaa on syksyn nopea tuhotyö. Ajattelemisen aihetta (ainakin tällaiselle "valekriitikolle") antaa myös tämä vähän pidempi aforismi:

Arvostelija on usein henkilö, joka puhu kirjasta niin kauan, ettei kukaan enää tiedä, minä arvoinen se on. Jotta kritiikki täyttäisi tehtävänsä, kriitikon tulisi selvästi, ilman yhtään epäröintiä, sanoa, millainen kirja on. Kirjat tarvitsevat tavaramerkkinsä niin kuin muutkin tavarat.

No, lisättäköön "tuoteselosteeseen" sitten vielä, että kirjasta löytyy myös Parantolateksti, jonka Södergran kirjoitti suomeksi Nummelan keuhkotautiparantolassa arviolta vuonna 1910 ja jossa Elämässäni ainoa päämäärä on päästä parantolan isolle katolle ja Synkkä virta syöksee myllertävän meren maininkiin. Ja jos ei muuten, niin Kaikkiin neljään tuuleen kannattaa tarttua kauniiden vanhojen vaokuvien vuoksi, joissa Södergran katsoo kameraan tai siitä ohi lapsena, aikuisena, peilin kautta.

Edith Södergran. Kuva: Svenska litteratursällskapet.

Päätän tähän postaukseeni osallistumiseni Pakolaisavun ja kirjabloggaajien lukutaitokampanjaan. Lahjoitan keräykseen euron jokaisesta kuluneen viikon aikana lukemastani kirjasta sekä viisi euroa tämän lastenkirjapostaukseni johdosta. Yhteensä luin siis "kahdeksan euron edestä", jonka pyöristän kymppiin ja käyn lahjoittamassa huomenna täällä. Kirjaboggaajien avaamalle tilille on kertynyt upeasti jo yli tuhat euroa. Kiitos Kirjainten virran Hannalle tempauksen ideoinnista ja käynnistämisestä!

Vanhoja (ja vähän uudempiakin) lastenkirjaihanuuksia

Mukavaa maanantai-iltaa! Tarkoitukseni oli kerryttää lukutaitokampanjan aikana luettujen kirjojen määrää lukemalla erityisen paljon lapsille, mutta olen tainnut lukea pikemminkin tavallista vähemän. Yllä oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä olen ajatellut lukea, kuin sitä, mitä on tosiasiassa tullut luettua. Lähes helteiset syyskuun alkupuolen säät ovat suosineet pikemminkin ulkoilua kuin lukemista, ja lauantaina ohjelmassa oli koululaisen Unisef-kävely ja kyläilyä.

Ilon Wiklandin Sammeli, Eeva ja minä on ihana kirjastolöytö, jonka ottaisin kernaasti omaankin hyllyyn. Muistelen, että kirja on ollut meillä lainassa aiemminkin. Esikoiseni luki tämän ääneen pikkusisaruksilleen kuusivuotiaan päiväpeitosta rakentamassa ihanassa "lukumajassa".

Aion itsekin vielä lukea tuon Ilon Wiklandin kirjan vaikka sitten itsekseni, ja kun aurinko taas näyttäytyy, otan sen herkullisista (kirjaimellisesti, tarinassa syödään leivoksia!) kuvituksista valokuvia ja postaan kirjasta.

Meille kertyy kirjastosta kotiin aika paljon satukokoelmia, sillä niitä tulee luettua hitaasti. Joskus joku satukokoelma on iltasatukirjana ja silloin se etenee tasaisen varmasti, mutta useimpia kokoelmia luetaan satu silloin, toinen tällöin -tyylillä. Monet vanhemmat sadut ovat sellaisia, että lapset eivät jaksa niitä kovin montaa kuunnella peräjälkeen. Minuun vetoavat klassiset tai kansallisromanttiset sadut ja kuvitukset, kuten Anni Swanin, Rudolf Koivun, Elsa Beskowin ja Maija Karman kynänjälki, uudempia kotimaisia tekijöitä unohtamatta. Lapset taas poimivat hyllystä mielellään prinsessasatuja, ja Walt Disney ja monet samantyyliset, yksinkertaisten linjojen ja runsaiden (pastellin)värien kuvitukset ovat suosiossa. Toisaalta eräs Rudolf Koivun satukirja tarttui mukaan nelivuotiaan aloitteesta.

Eilen luin yhden sadun Elsa Beskowin hurmaavasta, ulkoasultaan nostalgisesta Beskowin Satuvakasta (Gummerus 1987). Satu peikosta, joka halusi olla prinsessa, oli vanhanaikaisen opettavainen. Prinsessaksi ei voi muuttua pelkän puvun avulla, ja hyveitä ei voi varastaa itselleen. Sadussa oli myös huumoria, eikä loppuratkaisu ollut perinteisen romanttinen, vaikka alkuasetelmassa etsittiinkin prinssille puolisoa. Beskowin ihania kuvia oli tässä sadussa vain kaksi, mustavalkoisia piirroksia kuten muutkin kokoelman kuvat.


Marja-Liisa Pitkärannan kuvitukset miellyttävät meidän perheessä niin lasten kuin aikuistenkin silmää. Minulle Pitkärannan kuvat ovat lisäksi nostalgisia, olihan hänen kuvituksiaan runsaasti kirjoissa ja postikorteissa myös lapsuudessani 1980–90 -luvuilla. Pitkäranta osaa kuvata luontoa yhtä aikaa realistisesti ja sadunhohtoisesti. Terttu Ollikan kirjoittama Suopojan saappaanjäljet (Karisto 2001) on kuvakirjaksi varsin pitkä ja se onkin meillä vielä kesken.

Maria Vuorion Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta kiinnitti huomioni suloisen pienen kokonsa ja kauniin vihreän, Virpi Pennan käsialaa olevan kantensa ansiosta. Emme kuitenkaan ole ehtineet lukea kirjasta ensimmäistäkään tarinaa, sen sijaan luimme tänään Juha Virran kirjoittaman ja Marika Maijalan kuvittaman Sylvi Kepposen pitkän päivän. Olemme aiemmin lukeneet kaksi muuta Sylvi Keppos -kirjaa, tämä sarjan ensimmäinen osa oli ehkä myöhempiä humoristisempi niin tarinaltaan kuin kuvitukseltaan.

Luetaanko teillä paljon satukokoelmia, ja jos luetaan, niin suositteko perinteisiä satuja vai uudempaa tuotantoa?

P.S. Jokainen tässä postauksessa mainittu kirja kerryttää eurolla lahjoitustani Pakolaisavun lukutaitokampanjaan, jonka Jelpi-sivulle pääset tästä.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013, 343 sivua.

Kirjan päähenkilöä ei saisi sekoittaa kirjailijaan, mutta Roosa ei voi olla näkemättä Kiiman samanikäisessä, samassa kaupungissa elävässä, samaa lukiota käyvässä pojassa heijastusta Siikalasta itsestään. Siikala oli epävarma, toivoton unelmoija, joka tunsi sisällään intohimon ja lahjakkuuden, mutta arasteli paljastaa sitä maailmalle. Siikala pelkäsi, että maailma torjuisi hänet, nauraisi ja ilkkuisi hänelle kun hän olisi kaikkein haavoittuvimmillaan, alasti kaikkien edessä joka ikistä salaisinta ajatusta ja fantasiaa myöten.

Pasi Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja kertoo yksinäisistä, pelon ja haaveiden välissä tempoilevista ihmisistä, joita yhdistää itsemurhan tehnyt kirjailija. Romaani on fiktiota, mutta sen lähtöpisteenä on todellinen, vuonna 2001 tapahtunut kirjailijan kuolema. Olin hieman yllättynyt siitä, että Harri Sirolan hahmo ja kohtalo oli niin vahvasti mukana kirjassa, siitä kun ei kirjan ennakkotiedoissa ollut (muistaakseni) mitään mainintaa. Metron alle heittäytyvä kirjailija mainittiin kyllä romaanin kuvauksessa, mutta en heti tajunnut yhteyttä enkä arvannut sitä, kuinka paljon romaanissa esiintyvän kirjailija Ville Siikalan hahmo on velkaa Harri Sirolan kirjalliselle uralle ja henkilöhistorialle.

Kolmikymppisen kirjallisuustieteen opiskelijan, Roosan, elämä muuttuu, kun kirjailija kävelee hänen ajamansa metrojunan alle Kampissa. Siikalan viimeinen katse syöpyy Roosan mieleen ja kirjailijasta tulee hänelle pakkomielle. Roosa lukee Siikalan koko tuotannon – romaania "Unelmasieppaaja" ei tosin tahdo löytyä mistään, mutta Villen nuoruudenystävä, entinen ammattikoripalloilija Tapio lainaa kirjan Roosalle. Graduseminaarissa Roosa ilmoittaa tekevänsä lopputyönsä Ville Siikalasta, teoreettisena taustana Roland Barthesin näkemys kirjailijan kuolemasta edellytyksenä tekstin synnylle. Opiskelutoverit hymähtelevät ja ohjaaja yrittää selittää jotakin Barthesin termien vertauskuvallisuudesta, mutta Roosa on päättäväinen. Siikalan kuolemasta täytyy löytää joku merkitys.

Jo ennen metro-onnettomuutta Roosa on ollut haavoilla yksipuolisen rakkaussuhteen ja syömishäiriön vuoksi. Kaikki muutikin Unelmansieppaajan henkilöt ovat jollakin tapaa vereslihalla. Tapion mieltä ei paina ainoastaan menetetty ystävä ja hiipunut koripalloura, vaan myös lapsi, jota hän ei tunne, ja nainen, jota hän ei voi unohtaa. Psykiatrisessa sairaalassa hoitajana työskentelevän Aki harteille yritetään työntää osasyyllisyyttä Siikalan kuolemasta, mutta Aki haluaa nostaa harteilleen vain painoja, olla vahvin ja paras. Vain rautaa nostaessaan Aki kykenee unohtamaan lapsuudessa kokemansa hylkäämisen, pelon ja toisten pilkan. Naapurin isätön pikkupoika katsoo Akia ylöspäin ja uskoo, että Akin haave painonnostomestaruudesta toteutuu vielä.

Unelmansieppaajan ihmiskohtalot ovat rosoisia, mutta romaanin kieli ja kerronta on yksinkertaista, särötöntä ja sileää. Tarinat ovat sentimentaalisia, tyyli ei. Luvut on otsikoitu kulloisenkin näkökulmahenkilön mukaan – jokaisella on oma tarinansa, mutta henkilöiden tiet ristevät enemmän tai vähemmän. Romaanin jännitteet kantavat ja henkilöiden elämäntarinat on taitavasti punottu ja sujuvasti kerrottu.

Myös Katja on lukenut Unelmansieppaajan.

Bo Carpelan: Yötä vasten

Bo Carpelan: Yötä vasten
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Mot natten suomentanut Caj Westerberg.
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013, 57 sivua.

Koin Yötä vasten -kokoelman sisarteoksena Bo Carpelanin kaksi vuotta sitten julkaistulle postuumille romaanille Lehtiä syksyn arkistosta. Molemmissa ollaan lähdön ja syksyn tunnelmissa. Lehtien lukemisesta on jo pari vuotta eikä minulla ole kirjaa nyt tässä, että voisin sitä selailla, mutta postuumi kokoelma tuntuu päättyvänkin varsin samankaltaisiin kuviin ja tunnelmiin kuin postuumi romaani: metsä sulkee sisäänsä, hämärä laskeutuu.

Yötä vasten kokoelmassa on kuitenkin, tummasta nimestään huolimatta, paljon valoa, kesäisiä kuvia, pioneja ja aurinkoa. Runojen puhuja tuntuu katsovan, paitsi muistellen taaksepäin, lapsuuden huolettomiin päiviin, myös uteliaana eteenpäin.

Runon Pihapioni alkua.

Katkelma runosta Aro.

Yötä vasten -kokoelmassa on sekä lyhyitä, pienen hetken, muiston tai vaikutelman kiteyttäviä runoja että pidempiä, kertovampia runoja, jotka tuovat mieleen Lehtien Tomas Skarfeltin muistiinpanot. Runot kuvaavat tunteita, joita lähdön hetki herättää: pelkoa, uteliaisuutta, vähän haikeuttakin. Kuvissa toistuvat lehdet, kukat ja puut, erityisesti tammet. Ja aurinko, joka kuin kultaa kaikki kokoelman sivut ja pilkistää pimeimmänkin lehvistön uumeniin.

Ihana kokoelma, tämäkin.