Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Otava 2007 (4. painos), 398 sivua.

Hän oli huutanut: saatana Hujanen, sinä minut paksuks kerran toisensa jäläkeen laitat ja sitten luikahat sotimaan, sinä uljas Suomen soturi, voi perkele, piru sinut ja sen Mannerheimin vieköön, jotka itellenne näitä mehtäretkiä järjestättä!

Ja niillä sanoilla hän oli hyvästellyt miehensä, joka oli katsonut häneen hartiat valahtaneina, kasvot valkoisina. Ja sitten se poloinen, paikkapolvinen ukko oli nostanut kätensä ja koettanut sipaista hänen hikisen, huivin alta karanneen hiusliisteensä korvan taakse, ja hän oli sen ottanut kuin huomautuksena, että hän oli epäsiisti, toisenlainen kuin nuo muut naiset, toisenlainen kuin siivo Anna Tuomi, jota hänenkin miehensä salaa vilkuili, kyllä hän sen oli nähnyt.

Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan neljäs osa, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Lakanasiivet, on jatkosodan kesään 1941 sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kirjassa seurataan eri-ikäisten ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten kohtaloita ja mielenliikkeitä sinä päivänä, kun Kuopiota pommitettiin, aamuyöstä seuraavaan yöhön.

Kähkönen heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia ja kohtauksesta toiseen liu'utaan luontevasti. Kähkönen ei varsinaisesti taustoita (sarjan aiemmista osista tuttuja) ihmiskohtaloita, mutta henkilöiden tavoitteita ja ratkaisuja ohjaavat aiemmat tapahtumat ja tulevaisuuden haaveet: Mizzy haluaisi New Yorkiin tai edes vielä lavalle laulamaan, vaikka sitten jossakin pienessä kaupunkipahasessa (kuten Kuopiossa!), Helvi Martiskainen kaipaa takaisin menetettyyn Karjalaan, Heiskanen haluaisi Helvin vaimokseen, Juho haluaa tutustua uuteen kiinnostavaan tyttöön, tohtori Kelo yrittää katsoa eteenpäin menetysten jälkeen ja auttaa siinä muitakin. Sota on poikkeusaikaa, jolloin monet sydämet särkyvät, unelmat on siirrettävä syrjään ja poikien pitää kasvaa miehiksi liian aikaisin.

Kähkösen kuvaileva, herkkä mutta kaunistelematon kieli piirtää työntäyteiseen arkeen limittyvät kohtalokkaat hetket kirkkaasti näkyviin. Kerronta luonnostelee erilaiset henkilöt eläviksi, saa kiintymään uusiin tuttavuuksiim ja rakastamaan entistä enemmän vanhoja tuttuja henkilöhahmoja. Anna Tuomi, jonka nuoruuden kehitystarinasta koko Kuopio-sarja alkoi, tosin esiintyy romaanissa mielestäni aivan liian vähän. Etualalle nousee sen sijaan laulajatar Mizzy, joka tahtoisi pyyhkiä menneet pois hahmostaan, mutta tietää tummien silmiensä lopulta paljastavan itsensä.

Kähkönen kuvaa mieshenkilöitään herkästi ja herkiksi, mutta sodan mielettömyys konkretisoituu ennen kaikkea naisten mielissä. Naiset kannattelevat niin sotaväen kuin siviilienkin elämää tekemällä rintamalla olevien miesten työt, ainakin välttämättömimmät, omiensa lisäksi, luovuttamalla verta haavoittuneille, raapimalla ateriat kokoon jostakin sekä huolehtimalla vanhuksista ja lapsista – vaikka ei ole tietoa, onko lapsille enää tulevaisuutta jäljellä. Elsa Hujasen raadolliset tunnot hänen katsellessaan nukkuvaa lastaan ja silitellessä jo uuden vauvan kätkemää vatsaansa pysäyttävät. Millaista on kantaa sisällään lasta läpi pommitusten, itkun ja pelon?

Olen joskus aiemminkin verrannut Kähköstä toiseen suureen suosikkiini, Ulla-Lena Lundbergiin, ja teen sen taas. Lakanasiipien kaikkitietävä, henkilöitään lempeästi ja armollisesti mutta kaunistelematta seuraava kertoja tuo mieleen Lundbergin Marsipaanisotilaan ja Jään kertojat, sota-ajan kuvauksen vuoksi ennen muuta ensinmainitun. Lundbergin kertojat ovat humoristisempia kuin Kähkösen, mutta molempien äänet ovat lämpimiä ja katse tarkka.

Lakanasiivet muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Kirjojen keskellä,