Olli Jalonen: Poikakirja
Otava 2010, Seven-pokkaripainos 2011, 256 sivua.
Olli Jalosen Poikakirja on ollut lukulistallani jo kauan, käväissyt kirjastosta lainassakin. Noin vuosi sitten ostin kirjan pokkaripainoksen antikvariaatista, mutta romaani ehti pölyttyä omassa hyllyssänikin hetken. Odotin kirjalta paljon, sillä lukemattakin arvostin Olli Jalosen kirjailijana korkealle (mitä muuta voi odottaa, jos puoliso Riitta Jalonen kirjoittaa niin huikeita kirjoja!) Poikakirjaa on myös kehunut moni, jonka kanssa kirjamakuni menee yksiin.
Poikakirja on ymmärtääkseni pitkälti omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo millaista oli olla koulupoika pienellä paikkakunnalla 1960-luvun Suomessa. Monet aikuiset ovat enemmän tai vähemmän sodan traumatisoimia. Tällainen sotaa sisällään kantava mies on romaanissa erityisesti Ollin luokan opettaja, jonka sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys laukeaa nukahtaessa pois. Opettaja vaatii poikaluokkansa pojilta miehekästä suoraselkäisyyttä, rohkeutta, isänmaallisuutta ja kommunismin vastaisten tulitikkuaskien myymistä talosta taloon. Eniten inhosin sitä, kuinka opettaja kohteli muiden poikien kiusaamaa poikaa ja tämän äitiä.
Onneksi kertojan perhe on sympaattinen, vaikka silläkin on omat kipupisteensä. Kertojalla on kolme isosiskoa, jotka huitelevat osin jo omissa menoissaan, sekä vuotta nuorempi pikkusisko, "Pieni", joka oppii laulujen sanat ja sijamuodot hetkessä mutta viettää päivänsä koulunkäynnin sijasta kotona ikkunan ääressä, tielle katsoen ja sälekaihtimia vuoroin avaten ja sulkien. Jalonen kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei näe koko kuvaa perheestään ja maailmasta: paljon jää huomaamatta ja kaikkea ei ymmärrä.
Romaanin ajankuva on elävä, samoin sukellus keskenkasvuisen pojan mielenmaisemaan. Poikakirja ei tarkastele 1960-lukua nykyhetken perspektiivistä eikä lapsuutta aikuisuuden perspektiivistä, vaan näkökulma on aidosti kerronnan hetkessä ja niissä reunaehdoissa, joissa nuori minäkertoja näkee ja kokee. 1960-luvun arki tulee näkyväksi kun vietetään saunailtoja ystäväperheen kanssa ja lapset saavat hiilihappojäiden välissä säilöttyä jäätelöä jälkiruuaksi, kun nukutaan kovilla olkipatjoilla kisakoulun lattialla tai pelataan fortunaa.
Romaanin kieli on yksinkertaista kuin aikakauden arkiateriat ja kaunista kuin mäntyjen latvat laskevan auringon säteissä. Vaikutelmaa täydentää kielen ja kerronnan ajoittainen lapsekkuus ja kursivoidut "muistiinpanot" käänteentekevistä hetkistä, jolloin aikuisten vähän epälooginenkin maailma avautuu taas hieman paremmin.
Poikakirja on saanut ansaitusti varsin paljon huomiota blogeissa; kurkkaa vaikka mitä Katja, Sara, Hanna, Jori ja Sanna ja Mari A. ovat kirjasta pitäneet, sekä lue Parnasson hieno arvio.
Helsingin sanomien Paras 2000-luvun kotimainen romaani -äänestyksessä Poikakirja nousi sijalle 29.
Olen jonkun muunkin blogissa käynyt hehkuttamassa, että tämä kirja on niitä harvoja kotimaisia, joita olen todella aidosti rakastanut. (Luen hävettävän vähän kotimaista.) Siinä, miten kirja sieppaa mukaansa ja miten siihen suhtautuu, on paljon mielestäni kyse myös sattumasta ja hetkestä jolloin kirjan lukee, mutta tämä on jäänyt mieleeni kutakuinkin täydellisenä...
VastaaPoistaSonja, kun kerran pidit Poikakirjasta niin paljon, niin suosittelen lämpimästi Riitta Jalosen kirjaa Kuka sinut omistaa (Tammi 2013). Se on kerronnaltaan tiiviimpää ja vähän etäännytettyäkin, mutta samalla tavalla yksinkertaisen raikasta proosaa kuin Olli Jalosen teksti. Myös Riitta Jalosen romaani kuvaa (käsittääkseni, suurin piirtein) 1960-lukua lapsen näkökulmasta.
PoistaKiva, pistänpä muistiin tämän!
PoistaMinäkin rakastan tätä kirjaa. Tunnelma on aito ja kipeäkin, pojan vilpittömyys ja kasvu hienosti kuvattu. Monta koskettavaa kohtaa jäi mieleeni.
VastaaPoistaElina, niinpä – kertojaan/Olliin aivan kiintyy, hän on ihana, ja monet kohtaukset tuli luettua sydän pamppaillen.
PoistaKiitos Maria, olen yhden Jalosen lukenut aikaisemmin enkä pitänyt siitä kauheasti, oli elämäntilanteeseen liian raskasta luettavaa. 1960-luku kuitenkin kiinnostaa -- me nukuimme olkipatjoilla siskonpedillä serkkujen kanssa, ukin koulun kiiltomaalilta tuoksuvissa luokkahuoneissa ja saimme eskimopuikkoja höyryävien hiilihappojäiden keskeltä koulussa kun oli vaalit ja ruokala vaalihuoneistona.
VastaaPoistaSanna, hienoa 1960-luvun ajankuvaa (nimenomaan lapsen silmin) on myös Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa (jota suosittelin Sonjalle yllä) ja Satu Grönroosin romaanissa Lumen syli, suosittelen niitäkin! (Myös Ann-Marie Macdonaldin tiiliskivi Linnuntietä, jossa olen loppusuoralla, on tässä suhteessa kiinnostava, joskin se sijoittuu Kanadaan.) Aikakausi on kiinnostava, sodat vielä niin lähellä mutta kuitenkin jo menneisyydessä, rakennemuutokset ja jälleenrakentaminen, naisten aseman muutos...
Poista(Tulipas paljon sulkeita tähän kommenttiin!)
Minullakin on rakkaussuhde tähän kirjaan. Se on jo jonkin aikaa ollut pöydälläni odottamassa uudelleenlukua, koska Jari Tervon kirja Esikoinen nostatti mieleeni tämän Jalosen kirjan. Poikakirjan tapahtumat ovat 60-luvulta, samalta suunnalta Suomea, missä itse olen viettänyt lapsuuttani samalla vuosikymmenellä. Kirjassa on jotakin niin herkkää. Perheen kuopus Pieni ja se miten veli näkee hänet, on kuvattu kauniisti, lapsen kokemuksen pohjalta.
VastaaPoistaMarjatta, luin arviosi Esikoisesta jo aiemmin ja nyt palasin lukemaan sen, kommentoinkin, kiinnostukseni Tervon kirjaan nousi entisestään, kun vertasit sitä tähän mainioon Poikakirjaan!
VastaaPoistaSe miten Pientä sekä hänen ja isoveljensä suhdetta kuvattiin, oli yksi koskettavimmista asioista tässä kirjassa.
Ihana poikakirja ja lapsuuskuvaukset :)
VastaaPoista