Hanna Pylväinen: We sinners
Henry Holt and Company 2012, 189 sivua.
But it wasn't only Nels, it could not have been just the one difficult kid. It was daily things, it was money, it was when he stopped at the gas station and the kids all chanted, "Get a treat, get a treat,", and when he came out with chips they grabbed for them like starving people. It was never having more than fifty bucks in the checking, the fear of having his credit card rejected, going to the zoo and having to buy two family memberships. Or maybe, more simply, just having nine children. But that was no excuse, he could't act like he'd just woken up one day stuck with raising two sons and seven daughters. He knew that.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä kiinnostuin muista vanhoillislestadiolaisuudesta kertovista romaaneista. Lukupinossani on jo Riikka Pelon esikoisromaani Taivaankantaja, ja jossain vaiheessa luen ehkä myös Hannu Raittilan romaanin Ei minulta mitään puutu (1998) ja Anna-Maija Ylimaulan Papintytön (1976). Amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen esikoisromaani We Sinners (2012) kiinnosti kuitenkin eniten. Pylväinen, jonka juuret ovat Suomessa ja tausta Laestadian Lutheran Churchissa, kertoo amerikansuomalaisen, yhdeksänlapsisen Rovaniemen perheen tarinaa eri perheenjäsenten näkökulmasta.
We Sinnersin lukeminen oli erikoinen sekoitus vierasta ja tuttua. Lestadiolaisten elämäntavat vaikuttivat Yhdysvalloissa olevan varsin samantapaiset kuin Suomessa: ei ehkäisyä, ei meikkiä, ei tanssia, ei televisiota. Käydään seuroissa, pyydetään ja annetaan synteja anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Joiltain osin "armoneuvot" tuntuvat olevan hieman tiukemmat kuin Suomessa nykypäivänä; en usko, etteikö uskovainen viulistinuori saisi kuunnella Sibeliusta tai uskovainen opettajaäiti parantaa ammattitaitoaan matematiikkavideoiden avulla. Niin kutsutun valtaväestön (mitä se sitten Yhdysvaltojen kaltaisessa kansojen ja uskontojen sulatusuunissa sitten ikinä tarkoittaakaan!) suhtautuminen liikkeeseen on kuitenkin erilainen kuin Suomessa: lestadiolaisia pidetään aivopestyinä ja heitä verrataan amisseihin ja mormoneihin. (Pylväisen romaanissa Rovaniemen perheen teini-ikäinen Brita kauhistelee koulutovereidensa puheita aivopesusta ja miettii, että amissithan ne aivopestyjä ovat.) Yhdysvalloissa on laaja ja vahva kristillinen oikeisto, mutta he tekevät tiukan eron kristillisiin lahkoihin, joihin myös Laestadian Lutheran Church luetaan.
Sekoitus tuttua ja vierasta on myös siinä, kun lukee suomalaistaustaisesta perheestä "in the kitchen making puuroa", siis englanniksi. Keskushenkilöillä on pääosin suomenkieliset nimet, kuten Pirjo-äidillä ja Tiina-siskolla, ja tekstissä vilahtaa muutamia suomenkielisiä sanoja. Rovaniemen perheen toiseuden kokemukset palautuvat siis paitsi uskontoon, myös kieleen ja etniseen taustaan. Toisaalta suomalaisuus ja suomen kieli toimivat muurina Rovaniemien ja heitä oudosti katsovien välillä; hakiessaan pikkusiskonsa Julian pihalta, juttelemassa kiinnostavan näköisen pojan kanssa, Brita sopottaa Julialle Isä meidän -rukousta, sillä se on ainoa pidempi pätkä, jonka hän osaa suomeksi.
Romaanin kieli on varsin helppolukuista ja ymmärrettävää, melkein liiankin yksinkertaista. En ole kovin hyvä arvioimaan englanninkielisten romaanien kielellistä tasoa, ellei kyse ole jostain Jane Austenin tyylisestä, hyvin rikkaasta ja hienovaraisia sävyjä välittävästä kielestä. Mutta miten tunnistaa yksinkertaisuudessaan kaunis kieli silloin, kun se ei ole äidinkieli? Tyydyn siis sanomaan, että kielellisesti We sinners ei säväyttänyt mitenkään erityisemmin, mutta minulla ei ole siitä huonoakaan sanottavaa. Rohkaisen kuitenkin sellaisiakin tarttumaan kirjaan, jotka eivät ole kovin paljon lukeneet kaunokirjallisuutta englanniksi – itsekään en ole tainnut muutamaan vuoteen lukea yhtään kokonaista romaania vieraalla kielellä, vaikka joskus aiemmassa elämässä luin paljonkin.
"You want to know something?" Tiina said. Tiina sat up and swung her leg over the bench. She climbed next to Leena. She pulled the sleeping bag over her chests. She considered Leena carefully. "Okay,", Tiina said, "he's not from church."
"Oh."
"He's cute," Tiina said, "I promise."
"An unbeliever", Leena said.
"Well, yeah," Tiina said, and she smiled, like Leena had pointed out something new and wonderful.
Pylväisen romaanin kiinnostavuus ja viehätys piilee moninäkökulmaisuudessa, siinä, kuinka henkilöhahmot toimivat vuorollaan (kolmannen persoonan) kertojina ja peilaavat toisiaan. Rovaniemen perheenjäsenet nähdään sekä itsereflektion että toisten katseiden kautta. Warren-isän äkkipikaisuus ja agressiivisuus herättää muissa pelkoa ja turhautumista, hänessä itsessään syyllisyyttä ja hämmennystä. Perheen ulkopuolisten, ainakin oman seurakunnan, silmissä Warren on esimerkillinen mies ja perheen pää (veljet eivät joudukaan noukkimaan Warrenin ikkunasta viskomia tavaroita pensaikosta), ja häntä pyydetään — omaksi kauhistuksekseen — seurakunnan ministeriksi, mikä tarkoittanee samaa kuin puhujaveli.
Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuvaa Vilja-äidin uupumuksesta ja masennuksesta huolimatta varsin tasapainoista ja idyllistä perhettä, jonka konfliktit syntyvät lähinnä ympäristön (uskovaisten yhteisön) ja sen asettamien vaatimusten ja odotusten kanssa, We Sinners piirtää paljon raadollisemman kuvan suurperheen sisäisistä suhteista. Kuten Taivaslaulun Aleksi-isä, myös We Sinnersin Warren kantaa mukanaan ristiriitaista isäsuhdetta, ja Warrenilla tämä näkyy myös kipuiluna omassa isänroolissa. Monilapsisen perheen arki on We Sinnersis enemmän riitoja, likaisia jalkapohjia ja monistä hengityksistä sakeaa makuuhuoneen ilmaa kuin sisarusten leikkejä tai pullantuoksua. Pylväinen kirjoittaa myös Rauhalaa yksityiskohtaisemmin uskovaisten elämäntapanormeista, ja monet kohtaukset rakentuvatkin näiden normien ympärille: miltä uskovaisesta teinitytöstä tuntuu kieltäytyä ihastuksensa kohteen tanssiaiskutsusta (ja kertoa rehellisesti syy), millaista on ostaa televisio, miltä kurkkia salaa siskon kynsiä arvaillen, näkyykö niissä jälkiä kynsilakasta.
Hanna Pylväisen We Sinners on koskettava romaani ulkopuolisuuden tunteesta, arjessa selviytymisestä, uskosta ja valinnoista. Sen rakennetta kannattalevat enemmän ketjuuntuvat episodit kuin eheä kaari, mutta keskeinen teema – oman identiteetin ja tien etsintä monien muiden ihmisten, tiukkojen tienviittojen ja toisaalle vetävien houkutusten keskellä, kantaa läpi teoksen.
Pirjo had a concrete happiness, seeing the kids all at the table at once, almost everyone in the house at the same time, and Warren with his old puuroa routine, Simon joining the march as if he were little again. She wished Brita and Tiina hadn't gone away for school, Brita to Minnesota, where — Pirjo feared — she was going to marry that Jimmy boy too fast, and Tiina out East, where church kids never went, but Tiina had begged. You can loose your faith anywhere, Tiina had said, which was obviously true. [--] Pirjo's kids led the choirs and the music camps, they asked forgiveness from each other — she had heard them.
Romaanista on kirjoitettu myös Lumiomenassa sekä Omat polut -blogissa.
