Elsi Hyttinen ja Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä

Elsi Hyttinen ja Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut. 
Kirjallisuuden arkistot käytössä.
SKS 2010, 231 sivua.

Kirjailijoita koskevat tiedot vaikuttavat siihen, miten heidän tuotantoaan luetaan, miten heidän työnsä tulkitaan ja kirjoitetaan kirjallisuushistorioihin – tai jätetään niiden ulkopuolelle. 

[– –] Kirjallisuushistorioiden tieto on luonteeltaan yleistä, kun taas arkistoista saatava tieto perustuu useimmiten erityisyyteen, yksityiskohtiin, menneisydessä vallinneen järjestyksen ilmenemiseen arkisesti, konkreettisesti ja henkilökohtaisesti (vrt. Osborne 1999, 58–59).

Tässäpä taas esimerkki varsin erikoisista lukumieltymyksistäni: mikäpä olisikaan rentouttavampaa lukemista lämpimänä kesäpäivänä kuin tieto- tai oikeastaan tiedekirja, jonka aiheena on arkistojen hyödyntäminen kirjallisuudentutkimuksessa. Mutta Lukemattomat sivut _on_ kiehtova ja sujuvalukuinen kirja, joka tarjoaa uusia näkökulmia monen kanonisoidun ja muutaman miltei unohdetunkin suomalaisen kirjallisen vaikuttajan tuotantoon ja elämään. Teos avaa myös arkistojen merkitystä (kirjallisuuden)tutkimukselle, kaunokirjallisen tuotannon tulkinnoille ja kirjallisuushistorioiden ja kaanonien kirjoittamiselle.

Aloitin lukion jälkeen yleisen kirjallisuustieteen opinnot ja olen pitänyt itseäni "tekstisuuntautuneena", minua kiinnostavat siis enemmän kirjat kuin kirjailijat ja olen sisäistänyt sellaisia väittämiä kuten "tekijän intentioilla ei ole merkitystä" ja "tekstin ulkopuolella ei ole mitään". Nyt, gradua vaille valmiina ja vuosia perhevapaiden tai pedagogisten opintojen merkeissä viettäneenä olen alkanut tuntea entistä enemmän mielenkiintoa kirjallisuuden ja toisen intohimoni, (kulttuuri)historian (jota en tosin ole yliopistossa opiskellut) yhdistämiseen. Haluaisin myös, monestakin syystä, tutkia mieluummin kotimaista kuin maailmankirjallisuutta. Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistorian väitöskirja Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä on yksi kiehtovimmista viime vuosina lukemistani tutkimuksista ja yksi "elämäni kirjoista", johon palailen aina uudelleen.

Lempilukemistooni kuuluvat yleensäkin erilaiset kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien (oma)elämäkerrat, muistelmat sekä päiväkirjat ja kirjekokoelmat. Hauska sattuma on, että olen tänä kesänä lukenut L. M. Montgomeryn päiväkirjoja ja niihinkin viitataan eräässä Lukemattomien sivujen artikkelissa.

Lukemattomissa sivuissa on johdannon lisäksi yhdeksän kiinnostavaa artikkelia, joista haluan nostaa esille erityisesti Maila Talviota ja Elina Vaaraa käsittelevät artikkelit.

Kukku Melkaksen artikkeli "Maila Talvio ja Wsoy: Rahasta ja ratkaisuista" valottaa Talvion teosten syntyprosessia ja taustoja kirjailijan ja kustantajan käymän kirjeenvaihdon pohjalta. Myös nykyiset (sähköposti)kirjeenvaihdot kirjailijoiden ja kustantajien välillä arkistoidaan tulevia tutkimuksia varten, mutta viestit lienevät sekä muodoltaan että sisällöltään varsin erilaisia kuin 1890–1930 -luvuilla, kun arvostetun ammattikirjailijan asemaan vähitellen kohonnut Maila Talvio kirjoitti kirjeitä Werner Söderströmille ja myöhemmin myös Jalmari Jäntille. Kirjeissä keskusteltiin muun muassa siitä, millainen romaanin loppuratkaisu olisi moraaliselta kannalta soveliain, ja spekuloitiin tekeillä olevien teosten vastaanottoa. Talvio esitti myös toiveita teostensa ulkoasun suhteen sekä pyysi usein, kohtelian ja nöyrin sanankääntein, lisää rahaa kustantajalta vastineeksi jo luovutetuista tai tekeillä olevista käsikirjoituksista.

Katri Kivilaakson artikkelissa "'Pitäisikö vielä kirjoittaakin se, mikä on verisesti eletty'. Elina Vaaran julkaisemattomat muistelmat" luetaan ruutuvihkoja, joihin seitsemänkymppinen Elina Vaara luonnosteli häneltä pyydettyjä muistelmia. Elina Vaara tuskailee muun muassa sitä, miten hän voi muistella omia kipeitä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan, ja toisaalta sitä, mitä hänen on soveliasta kertoa Tulenkantaja-tovereistaan ja muista aikalaisistaan.

Elina Vaaran kirjoitusten tulkinnan tekee problemaattiseksi myös se, että niiden tekstilaji ja funktio on hieman häilyvä. Kyseessä on toisaalta julkaistavaksi aiottu – kuitenkin keskeneräiseksi ja julkaisemattomaksi jäänyt – muistelma, toisaalta muistiinmerkinyöjen muoto lähenee päiväkirjaa, jossa Vaara tuskailee muistamisen ja kertomisen vaikeutta. Välillä, Vaaran puhutellessa esimerkiksi ystävätärtään Katri Valaa, tekstin muoto muistuttaa kirjettä.

Tästä tullaankin (kirjallisuuden)historiantutkijan eettisiin kysymyksiin: miten tällaisia tekstejä, joiden suhde julkiseen ja yksityisyyteen on häilyvä, on lupa hyödyntää? Millaisia tulkintoja tutkija hoi tehdä, kun toisinaan tekstin kirjoittajakin on suhtautunut kertomiinsa asioihin ristiriitaisesti? Onko tutkija jotakin velkaa edesmenneelle lähdetekstin kirjoittajalle vaiko vain nykyiselle ja tulevalle tiedeyhteisölle ja kirjailijoiden ja muiden merkkihenkilöiden elämästä ja tuotannosta kiinnostuneelle yleisölle?