Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013, 281 sivua.
(ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 33)
Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen vapaa nainen.
En osta itselleni ukomuotoa, en rakenna elämäntarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijaan keskityn pikemminkin luopumiseen.
[– –]
Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
Pauliina Rauhalan esikoisromaani kertoo kahdesta vanhoillislestadioilaisesta nuoresta, Aleksista ja Viljasta. Parikymppisenä, vähän ujona historianopiskelijana Aleksi häikäistyy kuvataideopiskelija-Viljan kauneudesta ja tavasta maalata tauluja. Aleksi ei ole uskoa onneaan todeksi, kun Viljakin rakastuu häneen. Koska Aleksi ja Vilja ovat uskovaisia, heidän mielessään alkaa heti väikkyä kuva suurista puurokattiloista ja lukuisista varvaspareista pirttipöydän alla. Suuri perhe on itsestäänselvyys ja vähän toivekin, mutta nuoret lykkäävät avioitumista jotta Vilja voisi vielä opiskella ja maalata. Kolmikymppisinä he ovat kuitenkin jo neljän pienen lapsen vanhempia, eikä työsarka ole suinkaan vähenemässä.
Taivaslaulu on rakkaustarina, jossa miehen ja naisen välinen side ei katkea arjen harmaudessa tai suurissakaan vaikeuksissa, vaikka rakastetun syli onkin useimmiten varattu pienokaisille. Kirja kertoo myös todella vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta, josta mies ei voi yksin nostaa vaimoaan vaikka tekee kaikkensa. Kirja kertoo rakkaudesta uskovaisten yhteisöön, sen ihmisiin,
jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.
Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.
Toisaalta seurakunta näyttäytyy Viljalle myös kuin toisena äitinä, valvovana ja ankarana. Saara-äidin rakkaus ei ole ehdotonta: Saara toteaa, että jos kodin säännöt eivät miellytä, sopii kotoa sitten lähteä, selkeyden vuoksi tarpeeksi kauas, ja palata voi ainoastaan, jos erehdyksensä nöyrtyen anteeksi pyytää. Saarasta kaikkein käsittämättömintä on, että joku, joka ei noudata sääntöjä, yrittää silti jäädä kotiin. Se on röyhkeää.
Vilja kokee suurinta ristiriitaa siitä, että hänen kehonsa ja ennen kaikkea mielensä ei kestä toistuvia raskauksia, synnytyksiä ja katraan mukana kasvavaa työmäärää. Hän on omenapiirakan tuoksuinen äiti, joka pysähtyy askareiden keskelläkin sylittelemään ja lohduttelemaan lapsiaan, ihmettelemään heidän kanssaan luonnon ihmeitä. Mutta raskauspahoinvoinnin ollessa pahimmillaan lapset saavt itse huolehtia itsestään ja pienemmistään. Viljan masennus syvenee kuitenkin ennen kaikkea siitä tunteesta, että ei ole toivoa tilanteen helpottamisesta. Vasta kun tuo toivo löytyy, voi Viljan toipuminen todella alkaa. Samaan aikaan Aleksilla on omat kipunsa ja pohdintansa, mutta kaiken aikaa hän seisoo vakaasti Viljan rinnalla.
Taivaslaulun aihe on ajankohtainen ja koskettaa varmasti monia. Se on kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, kieleltään ja kerronnaltaan hiottu esikoisromaani. Kielessä on paikoin kalevalaista rytmiä alkusointuineen, paikoin taas Laulujen laulun, virsien tai Siionin laulujen säkeitä. Tunnistin tekstin lomasta myös ainakin Mirkka Rekolan, Aulikki Oksasen ja Eino Leinon säkeitä, usein sellaisia, joita on lauluiksikin sävelletty. Tekstin runollisuus ja ajoittainen vertauskuvallisuus ei kuitenkaan lainkaan hämärrä tarinaa, ja kerronnassa on sopivasti vaihtelua lyyrisen ja arkisen, yksityisen ja yleisen sekä synkän ja valoisan välillä.
Kerronnan lomassa on myös (fiktiivisestä tai todellisesta) "Anonyymista blogista" peräisin olevia jaksoja, joissa kommentoidaan sellaisiakin lestadiolaisyhteisön ja -opin asioita, jotka eivät suoraan sivua Viljan ja Aleksin tarinaa. Ihmettelin pitkään, miksi nämä jaksot olivat kirjassa mukana, mutta ratkaisu motivoitiin kyllä juonen kannalta kirjassa myöhemmin. Myös muutamissa kerronnallisissa jaksoissa selitetään toisinaan suhteellisen pitkästikin lestadiolaisyhteisön käytäntöjä. Toisinaan taas lestadiolaisnaisen ja -miehen osaa tehdään eläväksi pienten arkisten yksityiskohtien tai tapahtumien kautta, paljon selostavia jaksoja tehokkaammin. Olin jo aika huolissani Viljasta, mutta kun hän kotiloman ensimmäisenä iltana leipoi kuusi muhkeaa mangojuustokakkua Rauhanyhdistyksen myyjäisiin ja osti ne seuraavana aamuna yhdistykseltä takaisin sadallaviidelläkympillä, aloin uskoa että hän selviäisi.
Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.
Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on lakannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.
