Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin 
Wsoy 2013, 380 sivua.

Olen kukenut pitkän matkan. En ole enää se sama Laura, joka luuli voivansa hallita elämää. 

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta  luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun asti ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Paljain jaloin on syöpään menehtyneen Laura Saven (1983–2012) päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin perustuva omaelämäkerrallinen romaani. Kirja alkaa siitä päivästä, kun Laura saa tietää sairastavansa syöpää ja viimeiset sivut kertovat siitä, kuinka Lauralle varataan paikka saattohoitokodista. Vaikka tiesin jo kirjaan tarttuessani, miten Lauran taistelu syöpää vastaan tulisi päättymään, se tuntui vaikealta uskoa. Välillä näyttää jo paremmalta: tulevat "viimeiset sytostaattihoidot", hyvältä näyttävät kontrolliröntgenit, leikatun jalan kuntoutus sekä meikkaus- ja ruuanlaittokurssit pehmeänä laskuna ennen opintojen jatkamista. Laura valmistautuu henkisesti siihen, että on pian taas ortopedian osastolla ja Töölön tapaturma-asemalla, mutta tällä kertaa opiskelijana. Toisin kuitenkin käy, kun röntgenkuvat kertovat syövän olevan yhä voimissaan ja Lauran jalka amputoidaan.

Kirja alkaa samankaltaisella rytinällä kuin Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu, jossa syöpään sairastuu kertojan tytär. Syöpä paiskataan kasvoille ilman ennakkovaroitusta, eikä sitä vastaan taistelemisesta saa lomaa, vaikka sytostaattihoitojen väliin mahtuukin suvantovaiheita. Laura on nuori lääketieteen opiskelija, Sofian vaimo ja pienen Otson äiti. Syöpä tunkeutuu keskelle onnellista parisuhdetta ja perhe-elämää, vie jalan ja lopulta tulevaisuudenkin, vaikka toivosta ei voi luopua koskaan. Otso-poika on vasta vauva, kun Laura sairastuu, ja äidin ollessa sairaalassa Otso kasvaa ja oppii uusia asioita. Pojan aikuisuutta Laura ei tule koskaan näkemään, mutta pojan hymyt ja halaukset antavat uskomattoman paljon voimaa.

Ehkä helpottavin kokemus kohti tynkäni hyväksymistä oli kuitenkin se, kun Otso tuli sängyn viereen ja ilmoitti haluavansa kurkata peiton alle. Sitten se kulta vain repi peiton pois, hihkaisi innostuneena "OHO!" ja halusi sen jälkeen monta kertaa joka vierailulla kurkkia jännää uutta jalkaani. Silloin päätin, että en koskaan poistata noita polvesta heiluvia varpaitani. 


Kirjan alkuosa keskittyy hoitojen konkretiaan ja on täynnä taistelutahtoa. Arki – milloin sairaalassa, milloin kotona – on vahvasti läsnä myös tarinan loppupuolella, ja Lauran oma ääni kuuluu väsymyksen, kivun ja luopumisenkin hetkillä. Lauran tapa kertoa on kaikkea muuta kuin sentimentaalista tai korkealentoista; se on rosoista, karheaa, kaunista, katkeraa ja valoisaa. Paljain jaloin on samankaltainen lukukokemus kuin Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia tai Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle: ravisteleva ja itkettävä.



Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Zephyr, Annika K., Peikkoneito, Annami, Elegia, Krista, Susa, Karoliina, Jaana, Maija, Suketus, Marissa, Mai