Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina

Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammi 2013, 464 sivua.

Selja ei ollut halunnut muuta, kuin olla vapaa. Se oli ajanut hänet tekoihin, joita hän katui ja joita ei voinut enää perua. Vapaudenkaipuussaan hän oli lisäksi unohtanut vanhan totuuden. Jos rakasti, ei ollut vapaa. 

Olen hieman jäävi arvioimaan Siipirikkoa, sillä en ole juurikaan lukenut muita historiallisen viihderomaanin genreen kuuluvia teoksia. Kaari Utrioltakin olen lukenut tietokirjojen lisäksi vain 1800-luvusta kertovan epookkiromaanin Oppinut neiti, joka on vähän toisentyyppinen genren edustaja kuin keskiaikaan sijoittuvat eeppiset romaanit.

Yksi syy siihen, että en juuri lue historiallista viihdettä, on kirjojen pituus: elämäntilanteessa, jossa ei lue ajankuluksi vaan pikemminkin koettaa varastaa hetken lukemiselle sieltä täältä, arvostaa tiivistä ilmaisua enemmän kuin lähes tuhatsivuisia monipolvisia tarinoita. (Siipirikko on kuitenkin lajissaan maltillisen pituinen, nelisensataa sivua.) Vierastan myös jossain määrin joitakin historiallisen viihteen konventioita, kaikkia niitä irstaskatseisia miehiä jotka yhyttävät sankarittaren jossakin hämärässä nurkassa ja joiden kynsistä pelastutaan viime hetkellä, jos pelastutaan. Historiallisen ajan kuvaus sen sijaan kiinnostaa, ja ihailen sitä taustatyön määrä, jonka Vuori ja muut historiallisten romaanien kirjoittaja tekevät, ja sitä taidokkuutta, jolla he saavat aikakauden elämään.

Siipirikossa minua kiehtoi etukäteen se, että osa romaanin tapahtumista sijoittuu Laatokan Karjalaan, Impilahdelle ja Viipuriin 1300-luvulla. Romaanin sankaritar, Selja, on ryöstetty kahdeksanvuotiaana kotoaan Hämeestä ja viety orjaksi Ahtilan tilalle. Selja osoittautuu luonnonlahjakkuudeksi Ahtilan tilalla kasvatettavien metsästyshaukkojen ja jopa kotkien käsittelyssä, ja osittain siksi hänen isäntänsä Mielo kaavailee neidosa morsianta pojalleen Pessille. Selja ei ilahdu suunnitelmasta, sillä "Harvoin orja lemmen saa, miniä ei milloinkaan", ja elämä väkivaltaisen Pessin vaimona tuntuisi entistäkin syvemmältä orjuudelta. Toisen orjan, ystävänsä Häkin, kanssa Selja tekee pakosuunnitelman. Selja joutuu maksamaan paosta kovemman hinnan, ja menneisyys tulee seuraamaan häntä monellakin tavalla koko elämän ajan. Seljan elämässä alkaa kuitenkin uusi vaihe, jossa hän on esiintyy varastetun kotkasormuksen turvin rälssineito Ceciliana, kulkee Viipurin kautta Turkuun ja Lietoon, kantaa Primus-kotkaa mukanaan niin kauan kuin mahdollista ja vaalii sydämessään salaista rakkautta ritari Aijoon.

En tietenkään halua paljastaa yksityiskohtia juonesta, mutta ainakin tällaiselle genrenoviisille useimmat juonenkäänteet olivat sopivan yllätyksellisiä. Mikä tärkeintä, tarina kantoi eteenpäin ja halusin kovasti tietää, miten Seljan, ja muutaman muun sympatiseeraamani henkilön käy. Pidin loppuratkaisusta, vaikka siihen luonollisesti päädyttiin lukuisten mutkien kautta. Romaanin loppupuolella tosin tapahtui eräs kauaskantoinen, harvinaisen vastenmielinen juonenkäänne, josta olisin toivonut Seljan säästyvän.

Selja, romaanin "siipirikko" on päähenkilöksi sopivan ihanteellinen – hän tuntee katumusta tekemistään virheistä ja jopa oppiikin niistä jotakin. Selja tuntee yhteenkuuluvuutta vangitun, mutta vahvan ja taitavan kotkansa kanssa, mutta on myös inhimillisen heikko ja rakkaudessaan tyttömäisen haaveellinen ja kypsymätön. Romaanissa on muutama muukin hieno naishahmo, joista mainittakoon tässä vain Lietolan Anna, ylväsryhtinen rälssinainen, jolla Seljan tavoin on omat haaveensa ja jonka kohtalo alkoi romaanin kuluessa kiinnostaa lähes yhtä paljon kuin Seljan. Romaanin miespäähenkilö on jo mainittu ritari Aijo, joka kantaa otsallaan ja sielussaan vanhojen virheidensä arpia, ja jonka näkökulmasta osa tapahtumista kerrotaan.

Vuori kirjoittaa kaunista, paikoin huumorilla höystettyä kuvausta ja kuljettaa juonta taitavasti, ilman tyhjäkäyntiä. Kerrontaa elävöittää se, että osa tapahtumista on kerrottu imperfektin sijasta preesensissä, näissä kohtauksissa tarinan intensiteetti kasvaa ja Seljan tunteet nousevat voimakkaasti esiin.

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär on minulla vielä lukematta, mutta pidin Siipirikosta niin paljon, että todennäköisesti luen senkin jossain vaiheessa. . Tapasin Vuoren viikko sitten Tammen järjestämässä Marmeladia ja proosaa -tapahtumassa, jossa Vuori kertoi Siipirikon syntyvaiheista ja kirjailijantyöstään. Vuoren kirjailijanura on noussut niin komeasti siivilleen, että Vuori jättää aiemman päivätyönsä ja siirtyy vapaaksi kirjailijaksi. On ihanaa kuulla, kun jonkun pitkäaikaiset unelmat toteutuvat, siispä vielä lämpimät onnittelut, Kristiina Vuori!