Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2011, 218 sivua.

Äitini kanssa taas oli aina veljeni, vanhin veli, sillä hän ei ollut ollut toivottu lapsi, hän oli syntynyt salassa ja häpeässä meren toisela puolella Tanskan rannikolla rantavehnän ja lampaiden keskellä saaressa nimeltä Læsø. Sinne äitini lähti kiireen vilkkaa kun veljeni sätki hohtavana kalana hänen mahassaan, ja se loi heidän välilleen luonnollisen siteen joka ei kattanut minua. Veljessäni oli auringonpaistetta ja kipua siinä vaahtopärskeisessä sinessä ja kimmeltävässä paikassa jossa hän oleskeli, huolettomana vaikka hän oli ei-toivottu ja lainsuojaton, ja ensimmäinen mitä hän näki elämässään olivat nummen poikki kirmaavat lammaskoirat, sataman yllä kieppuvat lokit ja saaren yläpuolella kaartuva sininen taivas. Minä taas näin ensimmäiseksi isäni kasvot, kolme harmaata, viluista kyyhkystä  pölyisellä ikkunalaudalla kyyhöttämässä heilahtelevien sälekaihtimien takana ja Vålerengattaa pitkin kolistelevan raitiovaunun.

Keski-ikäinen Arvid Jansenin muistelee elämäänsä ja suhdetta perheeseensä – etäiseksi jäävään isään, kolmeen veljeen, joista yksi oli erityisen läheinen (Muistin sen läheisyyden, sen luottamuksen) ja yksi kuoli nuorena, ja ennen kaikkea äitiinsä. Käännekohta on äidin mahasyöpädiagnoosi, jonka saatuaan äiti matkustaa välittömästi Tanskaan mökille. Arvid matkustaa pian perässä, ja niin lapsuuden kesät kuin monet äidin kanssa koetut riidat, ohipuhumisen ja ymmärryksenkin hetket nousevat muistoissa pintaan.

Samaan aikaan Arvidin avioliitto on hajoamassa, ja mies käy läpi myös suhteen alkuaikoja, jolloin maattiin vierekkäin kapealla sängyllä ja Arvid kertoi tytölle viimeksi lukemansa kohtaukset Victor Hugon Kurjista. Jonakin iltana niin hehkuva oli ihomme; kas kun siitä ei nouse liekkejä, mutta hehku on sammunut ja Arvidin road-tripeille, autoajeluille pitkin maanteitä, lähtevät mukaan vain pariskunnan pienet lapset.

En osaa olla vertaamatta Kirottua ajan katoavaa virtaa kahteen muuhun lukemaani norjalaiseen, autofiktiiviseen tai -biografiseen teokseen, Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi ja Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Toiseen kirjaan. Pettersonin ilmaisu on huomattavasti tiiviimpää ja runollisempaa kuin elämästään tuhansia sivuja yksityiskohtaista kuvausta julkaisseella Knausgårdilla, mutta molempien lausahduksissa on samaa lakonisuutta. Aistin lauseiden taustalta myös samaa kipua, samaa vierauden tunnetta ja toivoa tulla hyväksytyksi, kompleksisuutta suhteessa vanhempiin, taustaan ja oman tien etsintään. Niistä teemoista kirjoittaa myös Heivoll, jonka kaunista, aisteihin vetoavaa kerrontaa Pettersonin proosa on lähempänä tyyliltään. Meri ja kesäyöt tuoksuvat Kirotun ajan katoavassa virrassa.

Niin Arvid (jossa lienee paljon kirjailija-Pettersonia itseään) kuin (puoli)fiktiiviset Gaute ja Karl Ovekin katsovat menneeseen, kasaavat muistoja muistojen päälle ja haahuilevat hieman hajamielisesti nykyhetkessä. Arvid tekee tiliä muun muassa nuoruutensa maolaisuuden kanssa, juo olutta kesämökkinaapurin portailla ja selaa hajamielisesti äitinsä pöydälle laskemaa Gunter Grassin romaania. Kertojan haahuiluun on ihana unohtua, vaikka monet tarinan säikeet jäävätkin vaille selitystä. Vain parisataasivuinen Kirottu ajan katoava virta tuntuu kätkevän niin monia pohjavirtoja, että kirja täytyy lukea joskus uudestaan.

Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Maailmankirjat, Kiiltomato, Kannesta kanteen, Luettua, Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Juuri tällaista, Vielä yksi rivi, Kulttuuri kukoistaa, Mari A:n kirjablogi, Kirjantila, Leena Lumi, Sonjan lukuhetket Lisäksi Les!Lue! -blogissa on sivuttu kirjaa otsikolla Ihanat norjalaiset miehet.