Riina Katajavuori & Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori (teksti) ja Liisa Kallio (kuvitus): Herra Paasio
Karisto 2014, 32 sivua.

"Ja myöhemmin, kun muutan omaan kotiin, otan sinut mukaani. Ja jos joskus saat lapsia, Paasio, minä ripustan sinun lapsesi autoni peruutuspeiliin. Sitten kun olen ajanut ajokortin."

Voiko herkempää kiintymyksentunnustusta olla, ihmiseltä pehmonallelle? Herra Paasio on pieni ja vaalea lelunalle, jonka iäkkäät tädit antavat lahjaksi Raulille, kun tämä on vasta sylivauva. Pojan ensimmäinen sana on Paasio, ja karhun halaaminen tyynnyttää itkun ja tuo unen. Raulin kasvaessa Paasio pääsee mukaan kesämökille ja leirikouluun ja saa ystäväkseen uuden, isomman teddykarhun, Pursimiehen – mutta yksi asia pysyy: Paasio nukkuu Raulin kainalossa ja he ovat erottmattomat. Kunnes eräänä päivänä...

Herra Paasio on varsin perinteinen lelukarhutarina ja sellaisena hellyyttävä: on uskollinen nalle, joka ei koskaan muutu (mitä nyt vähän harmaantuu käytössä, mutta siuhenkin auttaa kunnon sampoopesu ja kuivatus narulla) ja toisaalta poika, joka kasvaa ja muuttuu, mutta säilyttää sydämessään paikan vanhalle ystävälle. Tuli mieleen Henrika Anderssonin ja Christel Rönnsin sympaattinen lastenromaani Nauvo-Auvo, mun amour, joka niin ikään kertoo pojan ja nallekarhun uskollisesta, joskin pojan iän myötä aina toisinaan unojtuvasta ystävyydestä. Siinä missä Nauvo_Auvossa pääpaino on seikkailulla ja kommelluksilla, on Herra Paasio  hyvin rauhallinen ja mietiskelevä kirja. Riina Katajavuoren kaunista tekstiä ei ole kirjassa paljon javärikuvituksella on paljon tilaa joka aukeamalla. Siin mielessä tämä kuvakirja sopii ihan pienillekin; toisaalta krijassa on sellaista vakavuutta ja haikeutta, kurkistusta menneeseen ja tulevaan, että vähän isommatkin lapset saattavat kiinnostua kirjan tarinastan ja samastua Rauliin, joka on samalla sekä maailmalle rohkeasti suuntautuva nuori että ikuisesti pikkupoika.

Liisa Kallion pehmeät, lempeät kuvat sopivat tarinaan ja Katajavuoren tekstiin täydellisesti. Herttaisten ihmis- ja leluhahmojen lisäksi kirjan sivuilla saa ihailla Helsinkiä vanhoine kivitaloineen ja vihreine raitiovaunuineen.

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Tänään kirjabloggaajat äänestävät vuoden parhaasta Suomessa julkaistusta lasten- tai nuortenkirjasta. Myös käännöskirjat ovat mukana - äänestyksestä löytyy enemmän tietoa Blogistanian Kuopus -kisaa emännöivästä Saran kirjat -blogista. Tässä ovat omat ehdokkaani:

1. Enna Airik: Haavemaa (3 pistettä)

2. Seita Vuorela: Karikko (2 pistettä)

3. Sari Peltoniemi ja Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja (1 piste)

Ehdokasvalintojaan ei tarvitse perustella, mutta haluan kuitenkin avata valintojani vähän. En ole ehtinyt lukemaan (bloggaamaan) uusista lasten- ja nuortenkirjoista niin paljon kuin haluaisin - mutta olen kuintenkin loppujen lopuksi kirjoittanut aika monesta. Valinta oli siis vaikea, mutta lopulta tuntui hyvin selvältä, että juuri nämä kirjat haluan nostaa esille.

Enna Airikin Haavemaa (Karisto) jatkaa ansiokkaasti klassisen taidesadun perinnettä. Tarina sairaasta orpotytöstä on koskettava, ja sekä tekstissä että kuvituksessa (molemmat Airikin käsialaa) on monia, symbolisiakin tasoja ja merkityksiä.

Seita Vuorelan Karikko (Wsoy) on vivahteikas ja jännittävä nuortenromaani syvistä teemoista. Jani Ikosen mustavalkoinen valokuvakuvitus täydentää kirjan tunnelmaa. Tämä kirja tulee kestämään aikaa.

Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi) on kokoelma oivaltavia, lapsen tunteita ja kokemuksia hienovireisesti kuvaavia tarinoita. Kertomuksissa on myös vaikeita aiheita, mutta synkimmissäkin on pilkahdus valoa.

Halusin äänestää ainakin yhtä kuvakirjaa ja yhtä nuortenromaania. Harkitsin antavani kolmannen äänen saturomaanille tai lastenromaanille, ja hyviä ehdokkaita olisivat olleet ainakin Katja Krekelän Riepu ja Iso Riipijä sekä Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät tai (vielä bloggaamaton) Mila Teräksen Telma ja kuiskausten koulu. Päädyin antamaan ääneni kuitenkin Sari Peltoniemen ja Liisa Kallion satukokoelmalle Gattonautti ja muita arkisatuja, joka saa täten edustaa noin 5-9 -vuotiaille suunnattua kirjallisuutta. Vaikka otinkin eri ikäryhmät ja genret huomioon, voin vilpittömästi sanoa äänestäneeni (lukemistani ja bloggaamistani kirjoista) mielestäni parhaita - taiteellisesti ja "lukukokemuksellisesti" -  tänä vuonna Suomessa julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Myös Adalmiinan helmelle (uusi, Lena Frölander-Ulfin kuvittama suomennos Zachris Topeliuksen  sadusta) sekä Kirsti Kurosen nuortenromaanille Omenapuu laulaa olisin antanut ääneni todella mieluusti. Kuvakirjojen kärkikahinoissa oli myös Anke Wagnerin ja  Timo ja Piko muuttavat ja nuortenkirjoissa puolestaan Laura Lähteenmäen dystopiasarjan avaus North End - Niskaan putoava taivas.

Nyt lähden kierrokselle kollegojen blogeihin ja sitten alan jännittää, miten ääntenlaskennassa käy. Tulokset julkaistaan Saran kirjat -blogissa maanantaina 3.12 klo 20.00.

Palailen tänään vielä oman "blogijoulukalenterini" merkeissä. Tunnelmallista joulukuun ensimmäistä päivää kaikille!

Sari Peltoniemi & Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Sari Peltoniemi (teksti) ja Liisa Kallio (kuvat): Gattonautti ja muita arkisatuja
Tammi 2012, 67 sivua.

Jaakko tajusi kuin salamaniskusta, mitä se tarkoitti. Tuntui melkein kuin koko huone olisi tärähtänyt ja kaikki tylsyys karissut lattianrakoon.
Ranta-Telle ottaisi Jaakon mukaan. Hänestäkin tulisi gattonautti!

Tämä kirja yllätti lukijansa. Kannen ja vähän nimenkin perusteella odotin leikki-ikäisille suunnattuja tarinoita, joissa marjaretkellä nähdään metsänkeijuja tai koulukirjan välistä kurkkaa lukutoukka. Sellaisia perinteisiä hyvänmielen satuja siis. Lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemen sadut olivatkin varsin omanlaisiaan, moniulotteisia ja -tasoisia, ja jäin miettimään useaa tarinaa vielä lukemisen jälkeen. Myös satuja kuunnelleilta lapsilta irtosi harvinaisen paljon kommentteja.

Otollisinta kohderyhmää näille saduille ovat mielestäni esi- ja alkuopetusikäiset. Ihan joka aukeamalla ei ole kuvitusta ja tekstin juju ei ole varsinaisissa tapahtumissa vaan henkilöiden mielenliikkeissä ja jonkin salaperäisen, sadunomaisen pilkahduksissa. Kaikissa saduissa on päähenkilönä noin 6-8 -vuotias lapsi tai lapsia. Meillä lapset (5- ja 7-vuotiaat) olisivat kuunnelleet koko kirjan alusta loppuun kerralla, mutta lukijan ääni väsyi ja kaksi viimeistä satua jäivät seuraavaan päivään.

Muutamat sadut olivat tunnelmaltaan aika surumielisiä, etenkin satu "Kun olin kivi". Siinä Ilmari-poika herää eräänä aamuna ja päättää olla kivi. Vanhemmat pelästyvät, mutta koettavat huolehtia Ilmarista niinkuin ennenkin: tarjoavat ruokaa (kivellä ei tosin ole suuta, mutta äidin kyynel maistuu hyvältä) ja viedä hänet ulos pihalle. Toiset lapset eivät kiinnitä huomiota kiveen, vaikka Ilmari haluaisi mukaan leikkiin: "Yritin kierähtää heitä kohti, mutta kivet ovat huonoja liikkumaan." Pikku Kakkosen katsominen onnistuu, vaikka olisi kivi. En tiedä, miten lapsilukijat kokevat tämän sadun, mutta minusta se kertoo lapsen masennuksesta.

Eniten keskustelua meillä virisi saduista "Haudan hoitaja", joka sai esikoisen muistelemaan, mitä koulussa oli opetettu entisajan lasten elämästä, sekä "Isosisko melkein muuttui peikoksi", jonka tiimoilta puhuimme siitä, mikä on murrosikä. Lotta seuraa sivusta isosiskon "vaihetta", muuttunutta pukeutumistyyliä, yöllisiä retkiä ja kovaäänisen musiikin kuuntelua:

Joskus Lotasta tuntuu kuin sisko tekisi rokista vähän niin kuin pesän. Se soi niin lujaa, että koko huone tulee täpötäyteen ääntä ja sitä valuu uloskin. Sisko on siellä rokin keskellä ihan yksin ja se ympäröi häntä joka puolelta. 

Tähän "arkisatuun" tuo taikaa isosiskon nalle, joka vierailee pikkusiskon unessa, asettaa naurullaan teiniangstin oikeisiin mittasuhteisiinsa ja löytyy aamulla yllättäen Lotan sängyn jalkopäästä. Johtuikohan sadun kutkuttavasta lopetuksesta ("Lotta uskoo, että pian nalle taas puhuu hänen unessaan. Silloin se tuo siskolta viestin."), että seitsenvuotias sanoi, että olisi halunnut kuulla lisää!

Kaikissa saduissa on läsnä aikuinen tai aikuisia, joten joissakin saduissa esiin tulevista vaikeista teemoista huolimatta kertomusten perusvire on turvallinen. Iloisiakin tarinoita kokoelmasta löytyy, esimerkiksi "Osta hyviä kyniä", jossa sinnikkäiden poikien haave toteutui yllättävällä tavalla, sekä nimisatu "Gattonautti", jossa kissa kaipaa uusia seikkailuja. Runollisessa "Karvamatojen marssi"-sadussa ratkeaa, kuinka Mattikin voisi nähdä tähdenlennon.

Peltoniemi kirjoittaa kauniisti ja lasta ymmärtäen. Ajoittain tärkeä teema tuntui asettuvan sujuvan tarinankuljetuksen edelle niin, että teksti hieman junnasi, mutta pääosin kerronta toimi hyvin. Liisa Kallion lämminsävyinen kuvitus tukee kirjan tunnelmia. Gattonautti ja muita arkisatuja sopii hitaasti nauttavaksi, mielellään lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.