Tämän kesän muistot (5+5+5)

Rooibos haastoi minut kertomaan 10+10 muistoa kuluneelta, kalenterin mukaan tänään päättyvältä, kesältä. Rooiboksen mallin mukaisesti kerron aluksi ja lopuksi viisi ihanaa asiaa, ja siinä välissä sitten viisi ikävää asiaa tältä kesältä (enempää en keksi!)

Tässäpä ensin viisi hyvää asiaa kesästä, sattumanvaraisessa mieleentulojärjestyksessä:

1. Aarniwalkean satupiha, jossa vietimme esikoisen kaverisynttäreitä ja vierailimme vielä perheen kesken elokuussa. Aivan ihana retkipaikka, jonka kaikkiin leikkimökkeihin, nurkkauksiin ja poluille en tainnut ehtiä kurkistaa vielä toisellakaan, useita tunteja kestäneellä, vierailulla. Ensi kesänä uudelleen, varmasti!

2. Kaustinen ja sitä seurannut Pohjanmaan kierros: upeita tanssi- ja musiikkiesityksiä, leikkejä nurmella, vanhojen tuttujen tapaamista, grillaamista, kauniita vanhoja pikkukaupunkeja, kuten Iin Hamina ja Raahe, matkailuvaunuelämää.

3. Miehen pitkä, yhtenäinen kesäloma töistä, joka mahdollisti muun muassa edellä mainitun Kaustis-reissun. Muutamana aiempana vuonna mies ei ole pystynyt pitämään lomaa heinäkuussa juuri ollenkaan, vaan loma on ollut pilkottuna pariin jaksoon kesä- ja elokuulle. Yhtäjaksoisella lomalla ehtinemmän, heinäkuussa pääsi moniin kesätapahtumiin ja olin yksin lasten kanssa vain kesäkuussa, kun lähipuisto oli vielä auki ja monet muutkin perheet vielä "kaupungissa".

4. Säät: kyllähän ne olivat tänä kesänä aika täydelliset. Hellejakso ei ollut liian pitkä, ja silloin keskityin aina kun mahdollista kuistin tai puiden varjossa loikoiluun, kirjan kanssa tietenkin. Jäätelöäkin kului paljon. Satoi harvoin, ja suurin osa kesästä oli sopivan, mutta ei liian lämmintä, aurinkoista, poutaista ja puolipilvistä.

5. Naatali kahdestaan miehen kanssa: juhlimme yhdeksättä hääpäivää hieman etukäteen viemällä lapset mummilaan ja hurauttamalla itse Naantaliin kahdeksi yöksi. Majoituimme ihan Naantalin vanhan kaupungin sydämessä, kävimme kylpylässä ja Kultarannassa, söimme jäätelöä ja sorbettia ilta-auringossa. Oli ihanaa.

Väliin viisi ikävää asiaa tässä kesässä:

1. Ötökät, tuo jokakesäinen haittapuoli: hyttyset toukokuun kiusana, vanhat inhokkini hämppikset joihin tosin olen täällä rehevän luonnon keskellä jo aikalailla tutunut, kaikki ne ötökät, joista en ennen maalle muuttoa tiennyt mitään, ja ensimmäiset kohtaamiset punkin kanssa (Bleue on aika hyvin kuvannut blogissaan, millaisia tunteita niitä kohdatessa herää).

2. Se, kun jokin hauska loppui liian pian ja piti lähteä kotiin tai jatkaa matkaa eteenpäin.

3. Kaikkiin kiinnostaviin paikkoihin ei ehtinyt mennä, ihan kaikkea kivaa ei ehtinyt tehdä, kaikkia mukavia ihmisiä ei ehtinyt tavata, eikä kaikkia ihania kirjoja ehtinyt taaskaan lukea – sellaistahan se elämä on. (Onneksi tulee uusia kesiä ja pitkin vuotta voi retkeillä – ja lukinenhan on talvella jopa suotavampaa puuhaa kuin kesällä. Mutta nämähän ovat niitä hyviä asioita, siksi sulkeissa.)

4. Se, että poltin pellillisen korvapuusteja mustiksi tätä kirjoittaessani!

5. Kesän loppuminen ja arjen alkaminen. Vapautta, leikkejä, satuja ja myöhäisiä aamuja rakastava esikoinen piti laittaa taas kouluun, ja vaikka toisiksi vanhimmalla on eskarissa enemmän leikkiä, askartelua ja muuta mukavaa, niin kyllä häntäkin harmittaa, kun "viikonloppu on vain kaksi päivää". Miestäkin tulee arkipäivien mittaan ikävä.

Sitten taas viisi ihanaa asiaa, sokerina pohjalla:

6. Hyvät, toisinaan suorastaan pakahduttavat kirjat, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Katja Kallion Säkenöivät hetket, Perheestä ja alastomana juoksemisesta, L. M. Montgomeryn päiväkirjat, Lokakuun iltana soudin järvelle, Tähtikirkas, lumivalkea... Lastenkirjoista mainittakoon Aika metka retki, Aatos ja Sofian meri, Ruben ja ratikkaralli sekä Noidanruohon salaisuus.

7. Se ihana yllätys, kun suuria ja meheviä mustikoita tuli sittenkin, myös tänne meidän kuivalle hiekkaharjullemme, elokuisten sateiden myötä.

8. Oma koti ja oma piha.

9. Kesän kääntyminen syksyyn ja pehmeä lasku arkeen: Vielä ei tarvita kurahousuja, ainakaan joka päivä. Arkeen on ollut helppo luiskahtaa, kun aurinko herättää aamulla ja lähteminen on helppoa, ei tarvita kuin kengät jalkaan. Vielä ei tarvitse työntää vaunuja sohjossa, ja väliajat kahden kohteen (esim. eskari ja puolitoista tuntia myöhemmin alkava kerho) kuluvat mukavasti ulkoillen. Päivien ja viikkojen rytmi tekee hyvää, ja lapset ovat aloittaneet tai pian aloittavat kivoja harrastuksia, joiden aikana voin itse mennä pienempien kanssa vaikka kirjastoon.

10. Yhdessäolo perheen kanssa: yhteiset tekemiset, reissaamiset ja ennen kaikkea oleilut. Ja perhe laajemmin ymmärrettynä, eli sukulaisten tapaamiset, yhteiset juhlat ja serkusten leikit.

Haastan seuraavien blogien emännät kertomaan kymmenen (tai sovelletun määrän) hyviä ja huonoja asioita kuluneesta kesästä: Luettua elämää, Sininen keskitie / Kirjapolkuni, Assyriologin lifestyle-blogi, Kirjava kammari, Les!Lue!, Lumiomena, P.S Rakastan kirjoja. Vastatkaa jos ehditte ja haluatte, ei paineita!

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Vanessa and Virginia, suom. Soili Takala.
Into 2013, 243 sivua.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silloitti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.

Susan Sellersin romaani Vanessa & Virginia on kuvataiteilija Vanessa Bellin pitkä fiktiivinen kirje sisarelleen kirjailija Virginia Woolfille. Se on myös elegia sisarelle, joka käveli jokeen kiviä taskussaan. Se on fiktiivinen kaksoiselämäkerta kahdesta tunnetusta, lahjakkaasta ja omaäänisestä taiteilijasta. Se on sujuvasti kirjoitettu, kaunis ja raadollinen tarina, joka ei kuitenkaan kaunokirjallisena teoksena jättänyt minuun kovin syvää jälkeä. Sen sijaan se herätti halun tietää enemmän sekä Virgianista ja Vanessasta.

Aiemmin tiesinkin tuskin mitään Vanessa Bellistä ja vain perusasiat Virginia Woolfista: lahjakkuuden etenkin modernin tajunnanvirtakerronnan kirjoittajana, kirjapainokäsityöläisyyden ja kulttuuritahtoisen kustannustoiminnan yhdessä aviomiehen ja liikekumppanin Leonard Woolfin kanssa, syvän ahdistuksen ja itsemurhan. Sellersin romaanin myötä opin, että Virginian ja Vanessan lapsuuteen kuului paljon surua (muun muassa äidin varhaisen kuoleman vuoksi), varhaista vastuuta kotitöistä, nuoremmista sisaruksista ja perheen miesväestä, pelkoa joidenkin perheenjäsenten käytöksen vuoksi sekä köyhyyttä, jos kohta myös jännittäviä leikkejä, mielikuvituksen lentoa ja orastavia taiteellisia pyrkimyksiä.

En tiedä, kuinka paljon Sellers on käyttänyt kirjailijan vapautta kirjoittaessaan sisarusten suhteista, mutta oletettavasti hänellä on ollut joitakin lähteitä, joiden perusteella hän on tehnyt tulkintojaan. Vanessa&Virginia -romaanissa sisarusten välillä on kateutta ja mustasukkaisuutta sekä kilpailua taiteellisesta menestyksestä, mutta myös syvää kiintymystä, uskollisuutta ja jopa insestiä hipovaa läheisyyttä.

Kirjassa oli useampikin kohtaus, joita lukiessani aprikoin, miksi ne ovat mukana. Näiden kohtausten merkitys avautuu ehkä paremmin niille, jotka tuntevat taiteilijasisarusten elämäkertaa ja seurapiirejä paremmin. Kiinnitin huomiota myös muutamiin ristiriitaisuuksiin, kuten että Vanessa sanoi eräässä kohtaa, että tuli Leonard Woolfille antamillaan harkitsemattomilla neuvoilla vaikuttaneeksi Woolfien liiton fyysiseen kylmyyteen, toisaalla taas, että Virginia sai avioliitossaan kokea aistillisia asioita, joista Vanessa saattoi vain haaveilla. En osaa sanoa, olivatko tämänkaltaiset ristiriidat tarkoituksellisia, onhan muistaminen aina aukkoista ja Vanessan ja Virginian suhde muutenkin ambivalentti; Vanessa saattaa hyvinkin tulkita asiat eri tavoilla kulloisista mielialoistaan riippuen.

Joka tapauksessa Vanessa&Virginia on ihan hyvä romaani. Sen kieli ja kerronta on kaunista ja soljuvaa, joskaan ei mitään erityisen säväyttävää tai havahduttavaa. Mikä parasta, siskokset Vanessa ja Virginia tulevat kirjassa lähelle – niin toisiaan kuin lukijaakin.

No niin, se on tehty. Sidon sivut yhteen ja menen eteiseen pukemaan ylleni takin ja saappaat. Kävelen joelle ja polvistun rantaan. Avaan pakettini ja kastan ensimmäisen sivun veteen. Sanat sekoittuvat. Odotan, kunnes paperi on läpimärkä, ettei tuuli vie sitä, ja päästän sitten irti. Virta nappaa sen sormistani ja vie sitä kiivaasti alavirtaan. Otan pinosta seuraaan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Täällä toisen tähden alla

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi 2013, 159 sivua.

– Kanna minut nukkumaan, Jean sanoo.
– Mutta äiti ja isä ovat kylässä vielä pitkään. Me voisimme valvoa.
– Nukuttaa, Jean sanoo ja lähtee kävelemään sisälle taloon. Jalat kantavat hyvin.

Menen perässä, Jean kapuaa heti sänkyyn, ei jaksa vaihtaa ylleen edes yöpukua. Kiipeän yläpetille ja kurkistan alas. Jeanilla on silmät kiinni.

– Pikkuveli. Joko nukut?
– Sano se vielä, Jean pyytää.
– Pikkuveli.

Eräänä talvisena päivänä Heidi saa pikkuveljen. Heidi saa riisua kaksivuotiaan Jean-veljen toppahaalarista, jonka sisään lapsi olisi halunnut kääriytyä takaisin. Vähitellen Jean kuitenkin tottuu uuteen kotiinsa, ja Heidin ja Jeanin välille syntyy tiivis side, sisarussuhde. Jean jaksaa kammata vaikka kuinka kauan Heidin pitkiä, kiharia hiuksia, ja vastapalvelukseksi Heidi nipistelee Jeania ihanan kutittavasti korvista. Toisinaan Jeanin jalat eivät tahdo kantaa, ja silloin Heidi hieroo niitä, kunnes tunto palaa. Aina välillä Heidi viettää aikaa vanhemman ystävättärensä Marjan kanssa ja Jean leikkii naapurin Raimon kanssa autoilla, mutta illalla isosisko peittelee taas pikkuveljen vuoteeseen. Toisinaan Jeanin Mami, ranskalainen rouva paksussa turkistakissaan, käy tervehtimässä poikaa, mutta äiti ja isä kuiskivat Mamin lähdettyä, että ehkä voisi tapahtua sellainen ihme, että me saisimme pitää hänet.

Riitta Jalosen romaani Todistaja Brigitin talossa oli koskettava lukukokemus. Kirjoitin kirjasta kaksi vuotta sitten blogiini näin:

"Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Voisin kuvata Jalosen uusinta romaania Kuka sinut omistaa lähes samoin sanoin. Uusin romaani ei ole samalla tavalla hieman salaperäinen kuin Brigitin talo, sillä nyt kipupisteet ovat varsin selvästi näkyvillä, mutta romaaneilla on myös paljon yhteistä. Nytkin Jalonen kirjoittaa tiiviisti, kertoen pienoisromaanin mitassa paitsi perheen suuresta, vaietusta menetyksestä myös Heidin hitaasti sairauteensa haipuvasta mummista ja Heidin kurkistuksista aikuisten maailmaan. Yhtenä kesänä Heidi jättää lapsuuden taakseen, monella tavalla.

Romaanissa ei mainita tapahtuma-aikaa, mutta ajankuva rakentuu muutamista yksityiskohdista: eletään aikaa, jolloin naisen hankkima ajokortti on erityisen kahvittelun aihe ja ullakkohuone saattaa olla vuokrattuna vähän höpsähtäneelle, ketjussa polttavalle Urholle. Romaanin kannalta merkityksellisintä on, että eletään aikaa, jolloin lasten sijaishuollon käytännöt eivät olleet vielä vakiintuneet, ja aikaa, jolloin ikävistä asioista ja tunteista ei juuri puhuttu.

Jalonen kuvaa taitavasti ja vähäeleisesti lapsen ja nuoren mielenliikkeitä: sitä, kuinka Heidi hahmottaa paikkansa perheessä ja suhteensa isään, äitiin, mummiin ja Jeaniin, ja sitä, kuinka aikuisten asiat saattavat herättää sekä kuvotusta että uteliaisuutta. Jalonen kuvaa sitä, miltä tuntuu kuin ystävyys loppuu. Se tekee kipeää, mutta vielä kipeämpää tekee se, kun sisaruus loppuu äkkiä hiljaisuuteen. Jalonen, joka on kokenut saman kuin Heidi, omistaa optimistisesti kirjan kadottamalleen veljelle: Philippe, kesä tulee aina takaisin.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Katja ja Marjatta.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Att berätta sig själv, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2013, 219 sivua.

Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Elämä sanoiksi on kirja omaelämäkerrallisesta, muistelevasta kirjoittamisesta. Se ei kuitenkaan ole kirjoitusopas – tai jos on, niin se on sitä hyvin mazzarellamaisella tyylillä: esseemäisesti, assosioivasti, luonnostelevasti ja suuntaa antavasti. Mazzarella ujuttaa tekstiinsä muutamia kirjoittajalle tärkeitä oivalluksia, kuten että ei kannata aloittaa alusta (sillä, hyvänen aika, mikä se alku oikeastaan on, kun mietitään ihmisen elämänkaarta), kannattaa mieluummin näyttää kuin sanoa ja kannattaa jättää kerrontaan aukkoja – juuri aukot tekevät tekstistä täydemmän. Elämäkerturin kannattaa myös muistaa, että vaikka kirjeet ja valokuvat ovat tärkeitä ja inspiroivia lähteitä, niitä kannattaa omassa tekstissä käyttää säästeliäästi.

Elämä sanoiksi houkuttelee lukijaa muistelemaan, etsimään omia "elämänsymboleitaan" ja käännekohtiaan, kuuntelemaan, mitä aiemmilla sukupolvilla on sanottavana. Kirja kannustaa löytämään merkityksiä, kiinnittämään huomiota arkisiin yksityiskohtiin, arvostamaan tunteita ja henkilökohtaista kokemusta. Hieman ironisoiden Mazzarella viittaa suomenruotsalaiseen muistelmaperinteeseen, jossa (yleensä vanhojen herrojen toimesta) käsitellään laveasti lapsuudenperhettä ja työuraa, mutta kuitataan itse perustettu perhe yhdellä tai kahdella lauseella.

Mazzarella käyttää esimerkkejä monista sellaisista omaelämäkerrallisista ja autofiktiivisistä teoksista, joita olen viime aikoina lukenut ja jotka ovat tulleet minulle tärkeiksi: Märta Tikkasen esikoisromaanista Yötäpäivää, joka syntyi kun puoliso Henrik Tikkanen sivuutti Märtan hänelle kirjoittamat kirjeet; Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta; Torgny Lindgrenin puolifiktiivisestä Muistissa-kirjasta. Mazzarella houkuttelee myös tarttumaan sellaisten kirjailijoiden tuotantoon, jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia tai joihin olen vasta tutustumassa: Tito Colliander, Benedict Zilliacus (jonka Kertomus kadonneesta saaresta -muistelmaa olen jo aloitellutkin), Henrik Tikkanen ja – itsestäänselvyys silloin kun puhutaan muistamisesta – Proust.

Kirjallisuudentutkijalle ominaisesti Mazzarella ammentaa paljon klassikoista – Dickensistä, Tolstoista, Fredrika Runebergista, mutta hän on kiinni myös nykypäivästä viitaten facebookiin, sähköpostiin ja blogeihin ihmisten muistojen tallentajina: "Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua."

Mazzarellan mielestä kirjoihin pitäisi merkitä tekstin tempo samaan tapaan kuin musiikkikappaleisiin ja kehottaa lukemaan omia tekstejään hitaasti, laittamaan välillä kirjan pois ja vaipumaan omiin ajatuksiin. Juuri näin luinkin Elämää sanoiksi, joka ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Ainoat todelliset asiat, mutta mazzarellamaisen ajatteluttava, ihana ja inspiroiva kirja kuitenkin.

Martin Widmark & Helena Willis: Syntymäpäivän arvoitus (Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja)

Martin Widmark (teksti) ja Helena Willis (kuvat): Syntymäpäivän arvotus
LasseMajas detektivbyrå: Födelsedagsmysteriet, suom. Outi Menna.
Tammi 2013, 89 sivua.

Kyselin vuosi sitten kirjabloggaajakollegoilta kirjallisia joululahjavinkkejä tuolloin seitsenvuotiaalle kummipojalle, joka osaa lukea sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjava kukko -blogin Velma ehdotti Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaa, jonka alunperin Ruotsissa ilmestyneitä kirjoja on käännetty nopeaan tahtiin suomeksi. Olenkin sittemmin ostanut kummipojalleni Lasse-Maija –kirjoja sekä suomeksi että ruotsiksi, ja lainannut niitä kirjastosta meille kotiin, missä ne ovat päätyneet iltasatulukemistoon. Itse en ollut näitä kirjoja aiemmin lukenut, mutta bongattuani hiljattain kirjaston hyllystä sarjan uusimman kirjan, Syntymäpäivän arvoitus, päätin lukea kirjan itse lapsille ääneen. Pienimmätkin pyörivät yleensä ympärillä kun luen, vaikka kirja olisi vähän isommille suunnattu, ja arvelin, että sarjaan uutuutena tullut värikuvitus voisi kiinnostaa nuorempiakin lapsia.

Luimme kirjan lähes yhdeltä istumalta perjantai-iltapäivän iloksi (vähän samaan tapaan, kun koululaiset varmaan näitä kirjoja itsekseenkin lukevat eli ahmimalla). Lasse-Maija –kirjathan ovat lastendekkareita, ja ainakin tämä Syntymäpäivän arvoitus oli varsin klassinen suljetun huoneen mysteeri. Tällä kertaa kouluikäiset harrastelijasalapoliisit Lasse ja Maija selvittävät (poliisimestarin avustuksella) syntymäpäiväjuhlilla varastetun timanttikaulakorun kohtaloa. Hassua kyllä, en arvannut syyllistä (korun kätköpaikan kylläkin), ja olin itse asiassa vähän hämmästynyt tarinan mustavalkoisuudesta ja asenteellisuudesta, sillä syyllinen oli SPOILERVAROITUS juuri se epämiellyttävän oloinen ja alusta asti kärttyinen henkilö, ei suinkaan se Lucia-kiharainen täydellinen kakkumaakari SPOILER PÄÄTTYY. Hmm, minun täytyy lukea vielä ainakin pari sarjan kirjaa jotta osaisin sanoa, onko tämä Lasse-Maija –kirjoille tyypillinen maailmankuva.

Helena Willisin kuvitus toimii hyvin ja pääsee tosiaan oikeuksiinsa väreissä. Hahmojen lievä karikatyyrimaisuus ja rosoisuus varmasti vetoaa lapsilukijoihin ja erityisesti poikiin, jotka saattaisivat antaa pakit "liian kauniille" kuvitukselle.

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassila: Ihmisten asiat
Teos 2013, 166 sivua.

Minä en kaivannut draamaa ja tunnemyrskyä vaan rauhallista elämää, jota ei koko ajan tarvitse miettiä. En tuntenut salaista kiihtymystä enkä suurta intohimoa, mutta minun oli hyvä olla Jarnon kanssa. Elämisen ja elämän ei pidä olla oopperaa. Olen oppinut pitämään opperasta, se voi olla hienoa mutta se on sitä siksi, että se kestää sen kolme tuntia, ei paljon kauemmin. Ihmisen on elettävä vuosikymmeniä ennen kuolemaansa, ja siinäkin voi olla kestämistä, vaikka se olisi tavallista arkielämää.

Pertti Lassilan esikoisromaanissa Ihmisten asiat lapseton, noin seitsemänkymmentävuotias nainen tekee tiliä elämästään ja avioliitostaan miehensä Jarnon kuoleman jälkeen. Kertojan ja Jarnon avioliitto oli kahden tavallisen ihmisen liitto, haalea sellainen, ja jos vesi kattilassa on haaleaa, kuka sen tietää, onko se kylmästä lämmennyt vai kuumasta jäähtynyt. Jarnon lisäksi kertoja muistelee Ritvaa, joitakin vuosia aiemmin kuollutta läheistä ystäväänsä, sekä Eskoa, ensimmäistä rakastettuaan, joka oli vain hetken tärkeä mutta joka tulee yhä uniin. Kaikki läheiset ovat kuolleet, ja kertojan ääni on yksinäinen – ei katkera, mutta kenties hiukan hämmästynyt: näinkö tämä elämä menikin?

Romaanin kieli on kaunista ja kerronnan rytmi on rauhallinen, kenties jopa liian rauhallinen – tyylilaji pysyy koko ajan samana, vanha nainen muistelee verkkaisesti ja kertoo dramaattisetkin asiat hieman lakoniseen, tunteilemattomaan tyyliin. Romaanissa kuvataan monia kauniita, kuulaita hetkiä, mutta laajempi tarinan kaari ei ole niin kaunis eikä kertoja sellainen hurmaava viisas vanha rouva, johon haluaisi tutustua. Kertoja toteaa tyytyväisenä olevansa hyvin tavallinen ihminen, ja ehkä hän on oikeassa: tavalliset vanhat rouvat eivät ole ihania kyllikkivilloja, meretemazzarelloja tai märtatikkasia. Ihan tavalliset ihmiset saattavat toimia juuri niin kuin Ihmisten asioiden kertoja: tehdä välillä itsekkäitä tekoja, pelätä elämää, ajautua eteenpäin, kiintyvät sellaiseenkin puolisoon, jota eivät palavasti rakasta.

Luin Ihmisten asioita hitaasti, viipyilin sen lauseissa ja vanhan naisen kertomissa anekdooteissa. Mietin, mitä tämä ulkonaisesti hyvin tasainen kertomus haluaa sanoa, miksi kertojan elämäntarina kannattaa kuunnella? Kieli on tosiaan klassisen kaunista, jotenkin ajatonta, kuvat pinnalta siloisia. Lassilan pienoisromaanissa on joitakin samoja teemoja kuin Julian Barnesin niin ikään tiiviissä romaanissa Kuin jokin päättyisi, ja aivan viimeisillä riveillä Ihmisten asiatkin paljastaa simpukan kätkemän salaisuuden – on se sitten hohtava helmi tai vielä karkea hiekansiru. Siinä missä Barnesin romaanin lopun paljastus hieman laski romaanin arvoa mielessäni, Lassilan romaanin viimeiset rivit paransivat lukukokemustani keskinkertaisesta todella hyvään. Koin aavistelleeni oikein, mistä Ihmisten asiat kertoo. Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista.

Poika käveli kohti majapaikkaansa, oli jo valoisaa, melkein aamu, eikä hän tiennyt, miten hänen laitansa oli. Hänestä oli kuin tyttö, jota hän oli likistänyt itseään vasten ja siksi tuntenut itsensä vahvaksi, olisi muuttunut, kasvanut vieraammaksi, ja hän kokeili ensimmäistä kertaa nimittää tyttöä naiseksi. Hän tajusi, että siinä hävisi jotakin, kuin eläin metsän piiloon, mutta se, mikä tuli tyhjäksi, alkoi täyttyä jollakin, mikä oli vierasta kieltä, käsittämätöntä mutta merkitystä täynnä, ja hän aavisti, että siltä hän ei eläessään rauhaa saisi.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Otava 2013, 270 sivua.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea nuori, kuvataidetta harrastava mutta lennätintoimistossa toimittajanuraansa aloitteleva mies kirjoittaa muistikirjaa Pariisissa vuonna 1889. Mies on lähtenyt kotimaastaan Suomesta vasten tahtoaan ja osoittaa päiväkirjamerkintänsä kuin kirjeen menettämälleen rakastetulle. Asetelmasta nousee mielleyhtymiä niin Juhani Ahon pienoisromaaniin Yksin (1890), Kristina Carlssonin 1800-lukulaisen jäkälätutkijan elämästä kertovaan romaaniin William N. päiväkirja (ilm. 2011, sijoittuu vuosiin 1898–9) sekä Anna Kortelaisen populaareihin historiantutkimuksiin, joissa kuljetaan muun muassa Albert Edelfeltin jalanjäljissä.

Olen lukenut kaikki Haahtelan romaanit lukuunottamatta esikoisteosta Kaksi kertaa kadonnut. Romaanit Naiset katsovat vastavaloon ja Elena luin ennen blogia enkä muista niistä juuri mitään, mutta ensinmainitun haluaisin lukea uudelleen ja ajallisesti etäisenäkin lukukokemuksena se on yksi suosikki-Haahteloistani. Myös Perhoskerääjästä pidin paljon, samoin romaanista Tule risteykseen seitsemältä. Viime vuonna ilmestynyt Traumbach oli hellyyttävä, pinnalta katsoen "ei niin minun kirjani", mutta vähän yllättäen teos varasti paikan sydämessäni. Lumipäiväkirja jätti minut kylmäksi, kun taas Katoamispisteestä pidin ehkä kaikkein eniten.

Edellä mainittujen kirjojen perusteella voin todeta, että Euroopassa harhaileva, suhdetta elämänsä naiseen (rakastettuun) ja elämänsä mieheen (isään) punnitseva mieshenkilö on varsin tavanomainen kuvio Haahtelan tuotannossa. Myös taaksepäin, menneisyyteen katsominen ja historian käänteiden merkityksen korostaminen on tyypillistä. Sen sijaan se, että romaanin kerronta alkaa 1800-luvulta – ylipäätään menneillä vuosikymmenillä liikutaan suurin osa kirjasta – ja että päähenkilön retket vievät aina Bangokiin ja Singaporeen asti tuntui yllättävältä. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, ellei romaanissa olisi toinenkin kertoja-päähenkilö: päiväkirjojen kirjoittajan jälkeläinen, joka lukee, puhtaaksikirjoittaa ja kommentoi isoisoisosisänsä päiväkirjoja Helsingissä vuonna 2012.

Tähtikirkas, lumivalkea tuntuu Haahtelan romaaniksi suorastaan eeppiseltä ja runsaalta; se on paljon pidempi kuin useimmat aiemmat, pienoisromaaneiksikin luonnehdittavissa olevat kirjat. Paikoin ikävöin tutuksi tullutta tiivistä ilmaisua; Haahtela luo hienoa ajankuvaa ja paikallisväriä kuvatessaan Euroopan ja Kaukoidän kaupunkeja vuosisadanvaihteen molemmin puolin, mutta kiinnostavinta antia minulle oli jälleen kerran henkilöiden sisäiset tunnot ja merkityksellisten hetkien kiteytykset. Haahtela kertoo sydämeenkäypiä tarinoita (joille kyynikot ehkä hymähtelevät, mutta minä en), joissa jokainen hetki voi olla merkityksellinen, julma tai kaunis, ja jättää kauaskantoisen jäljen.

Minuunkin jäi jälki, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta. Ihan heti en halua aloittaa uutta kirjaa tai jatkaa vanhoja, kesken olevia, vaan haluan sulatella romaanin ihmiskohtaloita ja antaa Haahtelan kuulaiden lauseiden kaikua ajatuksissani. Ihana kirja, hyvin haahtelamainen. Ja kuitenkin vähän erilainen kuin aiemmat. Hyvällä tavalla.

Minä muistin, kuinka ystäväni puhui valkokohotuksesta jokseenkin haltioituneena ja selitti, että nimenomaan se toi maalauksen pimeimpiinkin kohtiin aavistuksen valonhohdetta, enkä silloin, kuunnellessani ystävääni, voinut välttyä ajatukselta, että kaiken maailmaan kertyneen romun, surun ja pettymysten alta kajasti kuitenkin aina valo, lumivalkea pinta.

P.S. Tässäkin romaanissa on perhosia!